Eilen istuin puistonpenkillä naapurin kanssa, ja hän itki. Hän sanoi, ettei vanhainkotiin lähteminen tunnu oikealta. On kuin luopuisi itsekseen, eikä omasta tahdosta. Ja kaikki tämä tyttären sanomien sanojen takia.
Naapurini kasvatti tyttärensä yksin, ilman miestä. Hän jäi leskeksi nuorena ja joutui kantamaan kaiken vastuun harteillaan. Hänen tyttärensä kasvoi vaativaksi ja hemmotelluksi.
Jo pienestä pitäen tytär tottui siihen, että äiti teki hänen puolestaan kaiken. Antoi viimeisetkin senttinsä, osti hänelle kaiken mitä tämä ikinä halusi. Puki tyttärensä kuin nuken. Ja jotta pystyi näin hemmottelemaan lastaan ja elämään, hän teki töitä yötä päivää usein tuplavuorojakin tehtaalla. Onneksi asuntoasioista ei silloin tarvinnut murehtia, tehdas antoi asunnon. Nyt ajat ovat toiset. Kukaan ei enää anna asuntoja. Nyt pitää tehdä töitä ja säästää omaa kotia varten.
Tytär kasvoi, meni yliopistoon ja avioitui.
Arvatkaapa appivanhemmilla on iso omakotitalo Espoon perukoilla, mutta nuoripari ei halunnut asua siellä.
Naapurillani on myös kerrostalokolmio, mutta hän ei tule toimeen vävynsä kanssa. Toisaalta, ei varmaan nuorienkaan ole helppoa asua vanhempien nurkissa. Nuoret tahtovat elää omien sääntöjensä mukaan, vanhemmilla on omat rutiinit ja tapansa. Miksi sitä nöyristellä ja toisiaan häiritä?
Nykyään kun on mahdollista ottaa asuntolaina. Pääasia on säästää ensiasuntoa varten, maksetaan rauhassa pois. Se on järkevämpää kuin muuttaa aina asunnosta toiseen muiden nurkissa.
Ennen yritys antoi asunnon, mutta nyt sitä ei enää tapahdu. On vain tehtävä töitä ja kerättävä rahat omaan kotiin, vaikka olisi kuinka vaikeaa.
Tytär ja vävy käyvät töissä ja tienaavat ihan hyvin. Monella heidän ikäisellään on jo asunto omalla nimellä.
Mutta ei he eivät saa säästöjä aikaan. Ensin tuli esikoislapsi, sitten toinen. Rahaa menee vaippoihin ja valmisruokiin. Nykyperheet eivät halua nähdä vaivaa vaippojen pesuun tai puuron keittoon.
On helpompi tehdä korvikejauheesta maitoa ja heittää vaippa roskiin. On puhdasta, kuivaa ja aikaa säästyy. Siinä on elämän helppous.
Miksi ihmeessä piti kiirehtiä lasten kanssa?
Olisivat voineet ensin laittaa elämän kuntoon ja ostaa oman asunnon. Sitten olisivat ehtineet hankkia lapsiakin. Mutta ei piti saada lapset heti peräjälkeen.
Tyttärellä on haave vielä useammasta lapsesta. Molemmat puolisoineen ovat ainoita lapsia.
Tavallaan ymmärrän. Ehkä lapset tukevat toisiaan aikanaan ja voivat auttaa myös vanhempia. Eivät ehkä kasva niin itsekkäiksi.
Onhan lapsissa iloa. Silti tuntuu, että jotkut vanhemmat oikein sysäävät lapsiaan pois. Minusta tämä on outoa.
En ymmärrä, miten joku ei halua omaa asuntoa. Jos ei ole varaa, voisi edes yrittää säästää käyttää samaa takkia useamman vuoden ja laittaa ylimääräiset eurot syrjään asunnon eteen. Me vanhemmat teimme juuri niin. Nuoret edes eivät mieti tällaisia. Kaikkeen pitää olla rahaa heti.
He myös syövät usein ulkona, ostavat lapsille pussikaupalla karkkia. Mitä niistä hyötyä on pelkkää rahanmenoa. Koti on täynnä leluja. Me pärjäsimme yhdellä autolla tai kahdella nukella. Nyt on koko ajan uutta sarjaa ja lelukokoelmaa.
Ja vanhemmat ostavat tietysti kaiken.
Tyttö on tottunut hyvään käyttää kallista kosmetiikkaa ja merkkivaatteita. He eivät elä tulojensa mukaan. Miksi ostaa niin paljon vaatteita, jos ei ehdi edes käyttää? Sitten ne menevät pois muodista, ja taas pitää saada uusi paita tai takki. Entä paljonko rahaa niihin kuluu?
Kesäisin perhe matkustaa aina Turkkiin. Lasten täytyy päästä mereen. Ja vanhemmatkin tarvitsevat lepoa kaiken työn keskellä.
On mukava matkustaa. Mutta miksei voi viettää lomaa vaikka mökillä Itä-Suomessa ja laittaa matkakassan talteen?
Sillä rahalla, jonka ovat käyttäneet Turkin matkoihin, olisi saanut pienen yksiön. Ei ehkä iso, mutta oma koti sentään. Nyt he vain ryntäävät paikasta toiseen ja rahat hupenevat. Mutta kotia ei ole.
Nyt naapuri itkee.
Hänen tyttärensä kävi kylässä. Jälleen puhuttiin asunnosta. Tytär totesi, ettei nyt tarvitse ostaa omaa, he pärjäävät hyvin vuokralla. Elävät, syövät ja pukeutuvat miten haluavat. Ja tietenkin kyllä he jonain päivänä perivät asunnon, kun ovat kummankin vanhempien ainoita lapsia.
Naapurini loukkaantui. Hän sanoi, että tuntuu kuin he vain istuisivat ja odottaisivat hänen kuolevan. Tytär tottakai pyysi anteeksi mutta ajatus jäi vaivaamaan.
Ajattelen itse, että ehkä tytär on oikeassa mutta silti asia jäi kalvamaan. Nyt joka kerta kun tytär soittaa ja kysyy kuulumisia, naapuri näkee punaista. Hän pelkää, että tytär vain odottaa, koska hän muuttaa palvelutaloon tai kuolee pois…
