Sijastani
Toton tarkkasilmäinen äitipuoli näki kyllä, ettei Tuuli halunnut avioitua sen leskimiehen kanssa. Ei siksi, että miehellä oli pieni tytär tai ikänsä puolesta, vaan Tuuli yksinkertaisesti pelkäsi miestä niin kuin suomalainen pelkää veroilmoitusta aina, vaikka ei olisi mitään hätää.
Hänen katseensa oli kuin jäähakku: meni suoraan sydämeen asti, ja Tuulin sydän alkoi räpsyä kuin metso keväthangilla. Tuuli tuijotti villasukkaisia varpaitaan niin sitkeästi, että melkein polvet hikoili, ja kun hän viimein katsoi ylös, silmät olivat kyynelissä eikä edes sauna auttanut.
Kyyneleet juoksivat kuin keväinen sulavesi poskille, ja kädet tärisivät kuin ensimmäisiä korvapuusteja leipova peruskoululainen. Pikku nyrkit olisivat mieluiten hätistäneet pois äitipuolen ja tämän tuoma sulhanen. Mutta se oma kieli, se pirullinen narri, tokaisi: “Kai sitä kai menee sitten.”
No niin, kaupat tehty! Tuollaiseen taloon, tuollaisen isännän luokse, olisi synti olla menemättä, saarnaa äitipuoli ja naputtaa kuin kantorauta konsanaan. “Hänhän silitteli ensimmäisen vaimonsa pois pölyistäkin vaikka se oli kyllä aika hentonen ja hauras tapaus. Yskikin kuin vanha traktorin pannu keväthangilla. Silloin mentiin: hän kolme askelta, vaimo yksi, pysähdyttiin, ja hengitti kuin höyryjuna. Mutta silti, mies lohdutti, ei korottanut ääntään niinkuin sinun isäsi joulun aikaan!”
Kun vaimo oli raskaana, ei sitä juuri kukaan nähnyt kuin kyljellään peiton mutkassa. Kaikki talven yöt mies nousi itkevän vauvan luokse, ja vaimo riutui entisestään. Miehen äitikin sanoi:
Sinä olet tuoretta verta, Tuuli! On se hyvä, että saat ison talon ja ison miehen. Olet niin säyseä, ettei nuorissa näytä olevan tänä päivänä kuin soittopelejä mutta tämä ukko on selvä kuin kirkas jää. Sattuipas hyvin!
Tehdään vähän pontikkaa, istutaan iltaa. Ei leskelle mitään tanssihäitä, ei kannata panna vainajaa pahalle mielelle. Ja se sanoi, että Tuulille ei mitään myötäjäisiä, talo on jo valmiiksi täynnä tavaraa.
Eero, se leskimies, meni aikanaan naimisiin rakkaudesta vaikka kaikki tiesivät, ettei Veera kestä talven tuiskuja. Kaikki kylällä puhuivat, että Eero oli kuin noiduttu. Kuka nyt vapaaehtoisesti tekee elämästään sairaalan? Lääkärikin sanoi suoraan, että Veeran keuhkot olivat heikommat kuin märkä puupölkky, pieni flunssa ja ollaan ollut jo aika lirissä.
Eero ajatteli silti hoivauksella ja lempeällä parantaa vaimonsa. Aluksi meni hyvin. Vasta kun Veera tuli raskaaksi, tuntui, että naisen voimat haihtuivat saunan lauteille. Oli jatkuvasti väsynyt, pyörrytti, ja nukkui melkein enemmän kuin Eero hiihti talvella.
Lääkäri sanoi, että tämä on sitä kuuluisaa raskauden aikasta pahaa oloa: kunhan lapsi syntyy, alkaa helpottaa. Eero huolehti vaimosta kuin parhaasta polkupyörästään, vaikka oma äiti manasi, että “kotiin vaan riesa, ei emäntää”. Eero puolusti kuin susi pentujaan.
Veera synnytti tytön, ja Eero ajatteli onnen palaavan. Ja palasikin hetkeksi. Mutta Veera vilustui kerran kunnolla eikä enää toipunut. Vei terveyskeskukseen, ja lääkäri sanoi:
Ne keuhkot siellä pellolla irtoilee.
Suoraan, maanläheisesti, ilman mitään turhaa. Veera tiesi itsekin, että aika käy vähiin. Puristi väkinäisen hymyn kasvoilleen, mutta silmistä näki kaiken pelon ja kivun. Koko olemus kertoi, että kuolema oli jo oven välissä.
Aavistaen lähtönsä, Veera pyysi Eeroa viereensä.
Ei ole sellaista ihmistä syntynytkään, joka veisi Jumalan suunnitelmalta pohjan. Meidän rakkaus on väsyttänyt jo itsensä, voimat loppu, minäkin olen uupunut. Anteeksi pyydän sinulta ja tyttäreltäkin. Omalla syntymälläni olen laittanut teidätkin koetukselle.
Eero tarttui Veeran kuumeisiin käsiin ja suuteli niitä uudestaan ja uudestaan. Hengityksestä kuuli, että aika oli lyhyt.
Veera sopersi: hän puhui rakkaudestaan, tyttärestään, peloistaan. Ja lopulta selvästi, hitaasti sanoi:
Mene naimisiin Tuulin kanssa. Hänestä saat hyvän vaimon ja lapsi hyvän äidin. Hän on nähnyt paljon äitipuolensa kanssa, puolisisaret, viiniston isän. Minä tunnen hänen elämän, äitini tuntee heidän talonsa ja sanoo, että Tuulin silmissä on vielä lämpö jäljellä.
Tuuli on sydämellinen, ahkera, kärsivällinen. Kyllä se lapsen huomaa. Pidä huoli, että kohtelet häntä niin kuin minua. Ajattele silloin, että minä olen hänen hahmossaan vielä kanssasi. Anteeksi tämä pyyntö, mutta ajatukset lapsesta mustuttavat jo sielua, muu jää Jumalan haltuun. Mutta jos kohdellat tytärtämme kaltoin, kastelen sinun sukat hautuumaan roudasta! Viimeiset sanat tulivat suoraan ja painavasti.
Sitten Veera puristi viimeisillä voimilla miehensä kättä, ja Eero itki niin, ettei silmälaseista nähnyt enää mitään. Hän tunsi rakkaansa menevän pois käsistään. Veeran laihan, rauhallisen kasvojen ilme oli edelleen kirkas, katse suoraan eteenpäin. Käsi tarrasi häneen loppuun asti.
Eero suuteli vaimoaan päästä varpaisiin ja lupasi hoitaa kaiken niin kuin Veera tahtoi. Sen takia hän sitten vuoden päästä vaimon kuolemasta meni Tuulin kosimaan.
Toton äitipuolta valmensi Eeron anoppikin, joka sairasti ja pelkäsi, ettei itse enää kauan elä halusi että lapsenlapsi ja vävy saisivat uuden alun perheelleen. Hän tiesi enemmän kuin kukaan, mitä Eero oli käynyt läpi, ja olisi suudellut vaikka jalat puhtaiksi kiitokseksi.
Kihlajaiset menivät kuin sumussa. Eero huomasi, että lapsi kaipasi äidin huomiota, ja isä talossa taas emäntää. Hän katseli Tuulia jo kauan ja huomasi tytössä saman letin, saman kävelyn, saman aurinkoisen hymyn kuin edesmenneessä vaimossa.
Joskus olisi tehnyt mieli halata Tuulia tiukkaan ja olla hetki hiljaa, kuvitella että se on Veera. Tuuli itse ei oikein tiennyt, miksi suostui siihen naimakauppaan. Ehkä oli kyllästynyt äitipuolen akkapalvelijaksi, humalaisen isän kotiin raahaamiseen ja siskojen pilkkaan. Tai ehkä säälitti Eeron tytär.
Mutta suostuttuaan Tuuli tajusi, että uusi koetus odottaa: oppia rakastamaan Eeroa ja saada hänetkin rakastumaan.
Ensimmäisen tapaamisen Eero järjesti, että Tuuli saisi oikeasti nähdä lapsen, ilman liikaa riehakkaana huutavaa äitipuolta, joka käyttäytyi kuin olisi vihdoin saanut karjan siinä hätistettyä naapuriin.
Eeron talo sai Tuulin leuan loksahtamaan: kaikki niin siistiä, puuhuonekalut, taulut, lakatut ikkunanpuitteet ja valoisat, isot huoneet. Eeron tytär, Helka, käyttäytyi jo ensi minuutista kuin keikuileva orava eivätkä vieraat pelottaneet.
Helka kantoi lelustaan koko arsenaalin esille ja pyysi Tuulia leikkimään. Katseli Tuulia uteliaasti ja välillä otti kiinni kädestä, silmät sirrittivät iloisesti. Leikin lomassa Tuuli kampaili tytön kiharat tukka kuin omansa, ja ehdotti:
Tehdään sinulle prinsessakampaus, ihan kuningattaren tyyliin!
Eero seurasi leikkiä ja meinasi alkaa itkeä onneksensa. Ennen esittelyä hän pelkäsi, miten Helka suhtautuu uuteen naiseen: lapsi kaipasi äitiä ja katseli ikkunasta kaiken aikaa, josko Veera palaisi. Jokainen ovelle tulija oli toivon kipinä, että ehkä äiti tulee takaisin. Mutta isän syli, rakkaus ja huomio ei koskaan korvaa äidin lämpöä, tämän Eero tiesi hyvin.
Hän pelkäsi pettyvänsä Tuuliin, mutta kun näki Helkan itkun siitä, että Tuuli onkin lähdössä, sydän alkoi rauhoittua. Helka veti Tuulia kädestä omaan pikkuhuoneeseensa, pisti sänkyn päälle pehmoleluja, ja iloissaan pomppi niin, että kattokin meinasi tippua alas.
Tuuli muisti oman kasvamisensa, äitipuolen sanat siitä, että kyllä sinut myydään ensimmäiselle ohikulkijalle, ja kaikki haukut, mitä oli kuullut siitä asti kun taloon tuli. Muistihian, miten kerjäsi joskus leipäpalaa ja peitteli isänsä lattialla omalla vanhalla räsymatolla. Kyyneleet nousivat kurkkuun.
Sitten Tuuli halasi Helkaa lujaa, pyyteli anteeksi maailman vääryyksiä ja kävi köllimään viereen sänkyyn. Helka nukahti vierelle kuin olisi ollut ensimmäistä kertaa onnellinen koko elämässään.
Eero ei oikein tiennyt, miten päin olisi ollut ilta-askareiden jälkeen. Pihalla juotiin teetä, katseltiin toisiinsa, ja hymyiltiin. Eero ei päästänyt Tuulia enää kotiin.
Ei päästänyt, piste.
Vaimo kuuluu olla miehensä rinnalla, eikä siellä missä ei ole sijaa odottaa.
