Itsen sijaan
Terttu, Martan äitipuoli, huomasi hyvin kuinka Martta ei tahtonut mennä naimisiin lesken kanssa. Ei siksi, että miehellä oli pieni tytär, eikä siksi, että mies oli vanhempi, vaan koska Martta pelkäsi häntä kovasti. Miehen terävä katse tuntui pureutuvan suoraan sydämeen, ja pelosta sydän alkoi sykkiä kiivaammin, aivan kuin olisi yrittänyt torjua nuo silmien nuolet. Martta piti katseensa lattiassa eikä tahtonut katsoa ylös, ja kun viimein nosti päänsä, huomasivat kaikki, että hänen silmänsä olivat kyyneleiset. Kyyneleet valuivat poskille kuin vesiputous nolostumisen punan lomasta. Kädet vapisivat, ja pienet nyrkit tekivät mieli työntää kauemmas äitipuolesta ja tämän tuomasta sulhasesta. Kieli, tuo petollinen, lipsahti kuitenkin ulos: Minä suostun.
No, siinähän se! Siihen taloon, noin arvostetun isännän luo, olisi synti olla menemättä! Onhan hän huolehtinut edellisestäkin vaimostaan kuin silmäterästä, vaikka se nainen oli heiveröinen ja aina sairaana. Kun he kulkivat yhdessä, mies meni kolme askelta, nainen yhden. Nainen pysähtyi, hengähti raskaasti, ja mies lohdutti eikä koskaan torunut, toisin kuin sinun isäsi, joka oli kiivas luonteeltaan.
Kun nainen oli raskaana, häntä ei juuri nähty pihassa. Melkein vain makasi ja miehen oli öisin noustava pienen lapsen vuoksi, kun nainen ei jaksanut enää mitään. Miehen äiti sanoikin:
Sinä Martta, olet terve, vahva ja osaava, sinut istutetaan talon parhaaseen nurkkaan. Sinä hallitset kaiken niittäminen, lyhteen sitominen, kehrääminen, kudonta. Synti olisi hukata tällainen vaimo nuorukaiselle, jolla on vielä mieli tuulinen ja järki keskeneräinen, mutta tästä isännästä tiedämme kaiken. Sinulla kävi tuuri!
Minä keitän kotipolttoista, istutaan iltaa, mutta leski ei kaipaa häitä, ei sovi häiritä vainajan rauhaa. Myötäjäisistä hän sanoi, ettei tarvitse, talo on jo täysi kuin aittamme syksyllä.
Antti nai ensimmäisen vaimonsa, Anjan, rakkaudesta. Hän tiesi miten usein Anja sairasti, kuinka heikko hän oli, mutta äitinsä puheista huolimatta ei kukaan saanut sanottua, niin ei ihmiset eikä järki, hän halusi vain Anjan. Kylällä supistiin, että joku oli lumonnut Antin kukapa järkevä mies tekisi elämästään tuollaista sairastupaa, kuin olisi menossa valmiiksi kärsimään. Lääkärit sanoivat, että Anjan keuhkot olivat niin huonot, että pienikin flunssa muuttui heti tulehdukseksi, astmaksi, ja kukapa tiesi mihin päättyisi.
Antti ajatteli, että rakkaudellaan hän häätäisi kuoleman pois, hoitaisi ja vaalisi, ja sairaus raukeaisi pois. Hetkeksi kaikki olikin hyvin, onnea riitti vastanaineilla. Mutta kun Anja tuli raskaaksi, kuin joku olisi kääntänyt sisältäpäin väärinpäin; pysyvä voimattomuus, huimaus, uneliaisuus veivät naisen voimat niin, että tämä ei jaksanut pestä, lypsää lehmää eikä edes kammata kauniita pitkiä hiuksiaan.
Lääkärit lohduttivat, että pian synnytyksen jälkeen voimat palaisivat. Antti hoiti Anjaa rakkaudella, koskaan moittimatta. Antin äiti nuhteli päivät ja yöt, että mies oli tuonut taloon ongelman, ei emäntää. Antti puolusti Anjaa ja sanoi äidilleen, ettei tämä enää tulisi heidän asuntoonsa.
Anja synnytti tytön, ja Antti toivoi, että voimat ja ilo palaisivat, hetken ilo palasikin, mutta sitten se hiipui. Erään vilustumisen jälkeen Anja ei enää toipunut alkoi vain kuihtua. Lopulta hänet vietiin sairaalaan, ja lääkäri totesi kuivasti: Keuhkot ovat loppu, annettiin ymmärtää.
Anja tiesi kohtalonsa, yritti olla reipas mutta hymy muistutti enemmän irvistystä silmissä näkyi huoli huomisesta ja tyttärestään. Katse tuntui hyvästelevän.
Kohtalonsa aavistaen Anja pyysi miestään tulemaan lähelle.
Ei ole ihmistä, joka rikkoisi Jumalan suunnitelmat, sanoi hän. Meidän rakkautemme on taistellut kuolemaa vastaan niin kauan kuin voimaa riitti, mutta nyt en jaksa enää kärsiä. Pyydän anteeksi sinulta, pyydän anteeksi tyttäreltämme. Olen syntynyt surussa ja tehnyt teille molemmille vaikean elämän, hän kuiskasi.
Antti tarttui Anjan käsiin, suuteli niitä, ja huomasi tämän hengityksestä, että loppu oli lähellä. Anja puhui katkonaisesti rakkaudestaan, huolestaan tyttärestään, ja sitten viimein sanoi hitaasti:
Mene naimisiin Martan kanssa. Hänestä saat hyvän vaimon, sinä olet hyvä mies, hyvä isä, hänestä tulee hyvä äiti, koska hänkin on kokenut paljon ja tietää, mitä on vaikea elämä. Minä tiedän hänen tarinansa, äitini käy heidän kotonaan ja näkee asioiden laidan. Martta on kiltti, ahkera ja lempeä hän ei tee pahaa, tytärtäsi hän rakastaa, sinua oppii varmasti. Ole hänelle samanlainen mies, kuin olit minulle. Kohtele häntä kuin olisin itse hänen sisällään yhä tässä mukana. Anteeksi, että sanon näin, mutta en vain ole sairas kehosta vaan ajatuksistani ja huolestani. Sinun kohtalosi on kuitenkin Jumalan käsissä, tee kuten sydämestäsi tunnet. Muista kuitenkin, älä koskaan satuta tytärtämme, muuten kiroan vaikka haudan takaa.
Pienellä voimallaan Anja puristi miehensä kättä. Antti itki, kyyneleet sumensivat rakkaan kasvonpiirteet. Hän tunsi, miten rakas hiipui pois, mutta kasvoilla oli rauhallinen hymy. Käsi puristi kiinni viimeiseen asti.
Antti suuteli häntä päästä jalkoihin ja lupasi tehdä kaiken kuten Anja viimeisessä pyynnössään halusi. Siksi vuoden kuluttua leskeksi jäätyään hän tuli kosioreissulle Martan luokse.
Tertun ohjasi tulevaan anoppinsa, joka toivoi lapsenlapselleen hyvää äitiä. Vanhus tunsi sairautensa, eikä uskonut elävänsä enää pitkään, joten halusi, että kaikki olisi järjestyksessä. Hän muisti, mitä kaikkea Antti oli rakkaalle tyttärelleen tehnyt, ja oli valmis kiittämään tätä polvillaan.
Kosioreissu meni kuin usvassa. Antti huomasi, kuinka vaikeaa tytöllä oli talossa ilman äitiä ja hänellä talossa ilman emäntää, joten päätti täyttää vaimonsa viimeisen pyynnön. Hän tarkkaili Marttaa etukäteen ja huomasi, että tämä oli nöyrä, tottelevainen, ahkera ja kaunis, ja että Martassa oli jotakin samaa kuin Anjassa: punottu letti, samanlainen hymy, sama askelluksen kevyt rytmi.
Joskus Antti halusi vain olla lähellä, puristaa hiljaa syliin ja kuvitella edes hetken Anjan läsnäolon. Martta ei itsekään oikein ymmärtänyt, miksi suostui naimisiin Antin kanssa; ehkä oli kyllästynyt olemaan äitipuolen palvelijatar, viemään juopunutta isäänsä kotiin ja puolustamaan tätä haukuilta, ehkä oli väsynyt syrjintään ja pilkkaan siskojen taholta tai ehkä sääli Antin tytärtä.
Myönnyttyään Martta ymmärsi, että edessä olisi uusi koetus: oppia rakastamaan ja saada Antti rakastamaan hänet.
Kosioreissun jälkeen Antti päätti tutustuttaa tyttärensä Marttaan. Anja oli eläessään harvoin ulkona, mutta aina tytär, Aliisa, oli kainalossa. Yöt menivät joskus siihen, että Antti näki Anjan kuiskailevan lapsen korvaan, kuin opettaen elämän viisautta ennakkoon.
Aliisa oli kotityttö; vieraita hän karttoi, koska oli kasvanut pienen piirin keskellä: isä, äiti, mummu ja vähän napiseva anoppi. Antti toi Martan kotiinsa, jotta tämä voisi nähdä, millainen Aliisa oli ilman äitipuolen iloisuutta, joka oli kuin päässyt eroon lehmättömästä lehmästä pihalla.
Martta oli hiljainen mutta huomasi pian, ettei mies ollutkaan synkkä vaan päinvastoin huomaavainen ja kiltti. Antti kysyi suoraan, oliko Martalla joku poikaystävä, että silloin hän voisi vetäytyä. Vaimon viimeisestä pyynnöstä hän ei sanonut sanaakaan.
Talo teki Marttaan suuren vaikutuksen: itse tehdyt huonekalut, taidokkaat ryijyt ja valoisat huoneet. Aliisa katseli Marttaa kiinnostuneena, eikä pelännyt ollenkaan, vaan toi heti lelujaan ja pyysi Marttaa leikkimään. Kurkisteli silmiin ja hymyili ujosti. Martta nosti lapsen syliin, silitti hiuksia ja ehdotti: Teen sinulle letin, niin olet kuin prinsessa.
Antti seurasi leikkiä ja sydäntä särki onnesta. Häntä pelotti tuoda Martta, koska Aliisa jatkuvasti kyseli äidistä, katseli ikkunasta ulos niin kuin etsien äitiä palaamaan, ja juoksi ovelle aina kun joku tuli. Selitykset eivät auttaneet nelivuotias kaipasi äidin hellyyttä. Antti tiesi, että hän ei ikinä voisi täyttää sitä paikkaa.
Marttakin näki, kuinka Aliisa olisi jäänyt itkemään, jos tämä olisi jo lähtenyt takaisin ja silloin rauha täytti Antin sisimmän. Aliisa veti Martan kädestä omaan huoneeseensa, siirsi peittoa, pöyhi tyynyjä ja hyppäsi sängylle kuin pieni päällikkö riemusta kohti kattoa.
Martta muisti oman kohtalonsa, kun äitipuoli tuli taloon: moitteet leivästä, salaa annettu makeiset omille tyttärilleen, lyönnit ja ylittävä raskas työ, vanhat vaatteet siskojen jälkeen, humalainen isä, jota hän peitteli öisin kyyneleet silmissä. Hän muisti äitipuolen sanat: että ajaisi Martan pihasta kuin ylimääräisen eläimen, ja kaikki ne kiroukset. Kaikki ne palasivat mieleen, kun hän näki Aliisan. Martta halasi lasta hiljaa, kävi viereen ja pian pieni tyttö nukkui tyytyväisenä. Antti ei oikein tiennyt, miten olisi Martan kanssa käyttäytynyt, niin iloinen hän oli.
He joivat teetä ja vilkuilivat toisiaan hymyillen Marttaa ei enää päästetty kotiin, ei enää koskaan!
Vaimon tulee olla miehensä rinnalla, ei paikassa jossa häntä ei odoteta.
Elämä vei Martan uuteen kotiin, jossa häntä alettiin kaivata ja rakastaa. Kukaan ei voi täysin syrjäyttää toista, eikä sydän koskaan unohda menetyksiä. Kuitenkin tuli aika, jolloin sekä Martta että Aliisa oppivat luottamaan, että surunkin jälkeen voi löytää ymmärrystä ja lämmintä läheisyyttä. Elämä opetti, että jokaiselle kirjoitetaan oma polku, mutta lempeys ja myötätunto tekevät matkasta kevyemmän sekä itselle että niille, joita rakastamme.
