Istuin kotona koko päivän tekemättä mitään – näiden sanojen jälkeen päätin antaa miehelleni opetuksen Juuri ennen naimisiinmenoa kuulin ystäviltäni, että suomalaiset miehet alkavat heti pitää vaimoaan omaisuutenaan ja näyttävät todelliset kasvonsa. Olin kuitenkin nuori ja uskoin, ettei oma aviomieheni olisi sellainen – Tuomas oli aina ollut huomaavainen ja ystävällinen, eikä koskaan halunnut loukata minua. Mutta petyin, kuten niin moni suomalainen nainen ennen minua. Onhan se tuttu tarina: kun mies valloittaa sydämesi, hän muuttuu. Aviomieheni alkoi puhua pahasti äidistäni muutaman kuukauden kuluttua häistä – miksi hän soittaa niin usein, miksi hän käy kylässä viikoittain? Ymmärsin mieheni huolen ja rajoitin yhteydenpitoa, soitin äidilleni vain salaa. Sitten tulin raskaaksi ja menetin vakituisen työpaikkani, koska jouduin lepäämään riskiraskauden vuoksi. Tuomas alkoi syytellä: ”Istut vain kotona koko päivän etkä tee mitään.” Vaikenin – olin huolissani raskaudestani ja pelkäsin, että hän jättäisi minut yksin. Kun tyttäremme täytti puolitoista vuotta, mieheni alkoi vaatia jumala-asemaa: kun hän tuli töistä, minun piti olla eteisessä vastaanottamassa, ojentaa tohvelit jalkaan ja huolehtia että ruoka olisi valmiina. Lapsesta hän ei välittänyt, kaikki kuului naiselle. Olin aivan loppu, joten pakkasin tavarani ja lähdin lapsen kanssa äidin luo. En puhunut miehelleni kahteen kuukauteen. Sillä aikaa aloitin työt ja vointini parani päivä päivältä. Kerran mieheni ilmestyi ovelle, laihtuneena ja kuluneissa vaatteissa, polvistui ja anoi anteeksiantoa. Sanoin, että sääntöni ovat muuttuneet: hänen pitäisi käydä ruoanlaittokurssi – tästä lähtien hänen tulisi hoitaa ruoka ja siivous, kun palaisin kotiin. Mieheni suostui, mutta nähtäväksi jäi, miten hän käyttäytyisi.

Istuin olohuoneen sohvalla, ikkunasta virtasi harmaan talvipäivän valo, ja käteni puristivat hermostuneina villasukkaa, jonka olin kutonut edellisenä iltana. Katja, pieni tyttäreni, leikki hiljaa lattialla Helsingin karttamaton palasilla. Sinä iltana puolisoni, Antti, tuli kotiin töistä, riisui kenkänsä rivakasti ja paiskasi takkinsa naulakkoon.

Sain ensimmäisen kerran varoituksen tästä uudesta puolesta itsestäni jo ennen avioliittoamme: ystäväni Satu varoitti minua, että moni suomalainen mies alkaa ottaa omakseen koko perheen ja vaimon heti, kun vihkisormus on sormessa. Mutta minä, nuori ja hyväuskoinen, uskoin että Antti oli toisenlainen. Kihlauksen aikaan hän ei koskaan korottanut ääntään, kehui minua kauniiksi ja tahtoi minut aina viereensä, kuin olisi pelännyt menettävänsä.

Ja kuitenkin niin kuin monen tarina menee Antin käytös muuttui, kun olin raskaana ja menetin työni asiakaspalvelusta, koska lääkäri määräsi minut vuodelepoon sikiön terveyden vuoksi. Töitä ei saanut jatkettua, kun sopimusta ei enää uusittu. Silloin Antti alkoi höpistä:

Sinä istut kotona koko päivän, etkä tee mitään täällä! Katja huutaa, tiskit on tiskipöydällä ja minä joudun vielä ostamaan päivän leivän marketista kotiin tullessa! Antin äänessä oli halveksuntaa, ja minä purin hammasta ja olin hiljaa. Häpesin, että en kyennyt enempään pelkäsin, että hän jättäisi minut.

Tytär kasvoi, ja kun Katja oli puolitoistavuotias, Antin vaatimukset muuttuivat entistä oudommiksi. Hänen piti saada olla kuin suomalainen kuningas: minä valmiina eteisessä, tuomassa tohveleita hänen jalkoihinsa, ruokapöytä katettuna lämpimällä ruoalla joka päivä. Lapsesta ei ollut hänen huolensa. Kaikki lastenhoito, ruoanlaitto ja kodinhoito olivat muka minun velvollisuuteni naisena.

Olin loppu fyysisesti ja henkisesti. Ja niin, eräänä sumuisena aamuna pakkasin muutaman pussin, otin Katjan kainaloon ja lähdimme bussilla äitini, Maaritin, pienelle kerrostalokämpälle Vantaalle. En ottanut yhteyttä Anttiin kahteen kuukauteen, vaan keskityin toipumiseen, sain töitä Stockmannilta kassaosastolla ja pikkuhiljaa löysin takaisin oman voimani ja hymyni.

Kului aikaa, ja yhtenä talvi-iltana kuulin ovikellon. Oven takana seisoi Antti laihtunut, kasvot kalpeat, toppatakki jo parhaat päivänsä nähnyt. Polvistuen eteisen matolle hän pyysi minulta ja lapselta anteeksi, kyyneleet silmissä.

Katsoin häntä pitkään. Lopulta sanoin jämäkästi: Antti, jos vielä haluat meidän palaavan kotiin, menet kansalaisopiston ruoanlaittokurssille. Saat ottaa vastuuta sinä siivoat ja laitat ruokaa, kun minä tulen töistä. Ruokapöydän ääressä ei enää ole yhtään kuningasta. Suostutko siihen?

Antti nyökkäsi hiljaa. Katselin häntä ja mietin, uskaltaisinko antaa anteeksi aika näyttäisi, miten hän todella muuttuu.

Rate article
vsematerialy
Istuin kotona koko päivän tekemättä mitään – näiden sanojen jälkeen päätin antaa miehelleni opetuksen Juuri ennen naimisiinmenoa kuulin ystäviltäni, että suomalaiset miehet alkavat heti pitää vaimoaan omaisuutenaan ja näyttävät todelliset kasvonsa. Olin kuitenkin nuori ja uskoin, ettei oma aviomieheni olisi sellainen – Tuomas oli aina ollut huomaavainen ja ystävällinen, eikä koskaan halunnut loukata minua. Mutta petyin, kuten niin moni suomalainen nainen ennen minua. Onhan se tuttu tarina: kun mies valloittaa sydämesi, hän muuttuu. Aviomieheni alkoi puhua pahasti äidistäni muutaman kuukauden kuluttua häistä – miksi hän soittaa niin usein, miksi hän käy kylässä viikoittain? Ymmärsin mieheni huolen ja rajoitin yhteydenpitoa, soitin äidilleni vain salaa. Sitten tulin raskaaksi ja menetin vakituisen työpaikkani, koska jouduin lepäämään riskiraskauden vuoksi. Tuomas alkoi syytellä: ”Istut vain kotona koko päivän etkä tee mitään.” Vaikenin – olin huolissani raskaudestani ja pelkäsin, että hän jättäisi minut yksin. Kun tyttäremme täytti puolitoista vuotta, mieheni alkoi vaatia jumala-asemaa: kun hän tuli töistä, minun piti olla eteisessä vastaanottamassa, ojentaa tohvelit jalkaan ja huolehtia että ruoka olisi valmiina. Lapsesta hän ei välittänyt, kaikki kuului naiselle. Olin aivan loppu, joten pakkasin tavarani ja lähdin lapsen kanssa äidin luo. En puhunut miehelleni kahteen kuukauteen. Sillä aikaa aloitin työt ja vointini parani päivä päivältä. Kerran mieheni ilmestyi ovelle, laihtuneena ja kuluneissa vaatteissa, polvistui ja anoi anteeksiantoa. Sanoin, että sääntöni ovat muuttuneet: hänen pitäisi käydä ruoanlaittokurssi – tästä lähtien hänen tulisi hoitaa ruoka ja siivous, kun palaisin kotiin. Mieheni suostui, mutta nähtäväksi jäi, miten hän käyttäytyisi.