Pappaa ei enää ole
Kun Marja palasi taas yhdeltä työmatkaltaan, hän ei ehtinyt ottaa edes takkia pois päältään tai purkaa laukkuaan, kun puhelin soi. Äidin ääni, Sinikka-Liisa, kuulosti hermostuneelta mutta minä en jaksanut kiinnittää siihen huomiota. Ehkä väsymyksestä.
Marja, kulta, oletko jo kotona?
Hei äiti. Joo, nyt tulin. Astuin juuri ovesta sisään. Mikä hätänä? Soititko vaan muuten?
On hyvä, että olet kotona, hyvä niin.
Tunsin heti, että äiti jahkaili eikä päästänyt asiaa ulos. Hän vaikeni, enkä tiennyt, mitä ajatella. Ehkä hän halusi kertoa uusimmat uutiset naapurustosta, niin kuin hänellä oli tapana. Mutta nyt minua ei huvittanut kuunnella, enkä jaksanutkaan. Olin valvonut koko yön junassa, sillä viereisessä vaunussa matkusti nuorisoporukka, joka piti meteliä aamuyöhön asti. He lauloivat kitaran kanssa, ja jopa minun nimeni soi heidän lauluissaan:
“Tuomi kukkii, pihlaja soraja, sumu nousee yli virran, rannalla enkelinä astui Marja, korkealla harjulla kirkkaan
Jos olisin ollut pirteä, olisin ehkä hymähtänyt. Mutta silloin toivoin vain, että kitarasta katkeaisi kielet. Ei katkennut.
Äiti, annan itseni ensin toipua matkasta, laitan vähän itseäni kuntoon ja soitan sitten sulle kunnolla. Käykö sillä tavalla?
Pelkään, ettei se nyt onnistu, huokasi äiti.
Mitä ettei onnistu? Sanani jäivät hetkeksi ilmaan, äidin äänessä oli jotain outoa, mitä en ensin huomannut.
Et pääse levähtämään.
Miksi muka? Minä olin juuri työmatkalla. Olen sen kyllä ansainnut, eikä kukaan ole tulossa kylään, enkä itsekään suunnittele minnekään menoa. Onko jotain tapahtunut, mitä en tiedä? Ethän ole tulossa kylään yllättäen?
Marja Pappaa ei enää ole…
Jähmetyin. Puristin puhelinta korvaani vasten ja rantauduin hitaasti sohvalle. Tätä uutista en ollut odottanut.
Papan naapuri, Kyllikki, soitti aamulla. Hän vei maitopullon ovelle, mutta Aaro-pappa makasikin ovensuussa sydän pysähtyneenä. Oli siinä varmaan koko yön. Nyt pitää ajaa Vääksyyn, laittaa hautajaiset kuntoon. Naapurit varmasti auttavat. Kuulitko?
Järkytykseni oli niin suuri, etten saanut sanaa suustani, mutta lopulta sain painettua ilmoille hiljaisen “Mm-h.”
Kyllikki koetti soittaa papalle sukulaisille, mutta kukaan ei halunnut tulla edes hautajaisiin. Sanoivat vain, että jos rahaa olisi tullut perinnöksi, ehkä olisivat harkinneet. Mutta muuten ei kannata aikaa ja euroja siihen uhrata. Ja se talo, jossa pappa asui se ei kelpaa enää kellekään, jatkoi äiti lyhyen tauon jälkeen.
Minäkin, jos totta puhutaan, en haluaisi sinne maalle lähteä, kun Aaro-pappa itse kehotti pysymään poissa. Hautajaisiin mukaan ei halunnut minua. Ja minä lupasin, ettei tarvitse pelätä en tule. Sinua minä kuitenkin toivon, Marja. Voitko sinä käydä hyvästelemässä papan?
Hiljaisuus. Molemmat katsoimme puhelimen toisen pään omaan elämäämme juuttuneina. Katseeni osui yöpöydällä olleeseen kirjeeseen. Papan viimeiseksi jäänyt viesti, jonka postileima kertoi olleen matkalla jo kuukauden. Olin ollut taas työmatkalla tämä oli jo kolmas puolessa vuodessa, eikä loppua näkynyt. Firma avasi uuden toimipisteen Ouluun, ja minut vain lähetettiin. Muilla kun oli milloin terveysongelmaa, milloin pienet lapset, milloin muuta perhehässäkkää vain minä olin sellainen, jonka elämä järjestyi hetkessä.
Marja, kuule, Sinikka-Liisa jatkoi puhelimessa hiljaa. En haluaisi, että naapurit ajattelevat, että unohtaisimme vanhan miehen kokonaan. Hän oli omapäinen, mutta ihminen kuitenkin. Ja sinullahan välit olivat ihan hyvät. Mitä sanon Kyllikille? Käytkö sinä siellä Vääksyssä?
Käyn, äiti. Tietysti. Mutta…
Nousin ja otin kirjeen käteeni. Sormien välistä se liukui alakuloisesti takaisin pöydälle.
Äiti, miten tämä saattoi tapahtua? Pappa voi hyvin, kun olin siellä viimeksi uudenvuoden aikaan. Sydämessään ei kuulemma ollut mitään vikaa.
Marja, en minä tiedä Kyllähän hänellä ikää oli, kahdeksankymppiä paukkui mittariin. Moni mies ei nykypäivänä elä edes eläkeikään. Antaa hänen lepoon päästä elämä kyllä kiitti.
Olin järkyttynyt. Rakastin pappaa paljon varmasti olin ainoa perheen jäsen, joka piti yhteyttä. Muut eivät enää välittäneet. Äidin ja papan välille oli vuosien saatossa syntynyt karvas toraisuus. Aaro-pappa ei voinut antaa äidille anteeksi sitä, että hänen ainoa poikansa (isäni) kuoli aikaiseen kuulemma työn uuvuttamana, ja äiti syytti itseään.
Ja kyllä äiti myönsi joskus patistaneensa isän muualle töihin, että saataisiin asunto remontoitua ja kesämökki ostettua. Hän kaipasi kaunista elämää, joten isä, opettaja kun oli, rampasi töissä ympäri Suomea. Lahjoja toi tullessaan, mutta kerran ei enää palannut. Liian kiireinen elämä ja sydän petti.
Voi sitä itkua papan hautajaisissa miten Aaro-parka ulvoi. Eihän vanhempien pitäisi haudata lapsiaan. Sen jälkeen pappa ei suostunut äidin kanssa puhumaan ja kielsi tältä pääsyn taloonsa.
No juuri niin! tokaisi äiti silloin tunteella. En minä häntä siihen pakottanut! Miehen pitää tuoda rahaa pöytään. Eihän minulle kerrottu sydänvaivasta. Et kuinka olisin voinut tietää?
Pappa oli viskannut halkopinon melkein äidin perään. Vuosia hän puhui vain minun kanssani. Rakastin pappaa kovasti.
Nuorena vietin monet kesät siellä, ja aikuisiällä ryhdyimme kirjeenvaihtoon. Mitkään nykyaikaiset laitteet eivät papalle kelvanneet tietokoneet, älypuhelimet, tabletit jäivät ostamatta. Ehkä siksi sukulaisetkin vieraantuivat, kuka nyt vuonna 2020 kirjeitä enää kirjoittaa? Mutta niin me teimme. Muut pitivät pappaa vähän omituisena, eikä hänellä kyläläisilläkään ollut oikeita ystäviä.
Vanhat naiset pihapenkillä supisivat: “Sehän sekoaa yksinään ensin menee vaimo, sitten poika. Ei sitä kukaan kestä.”
Viimeisinä kuukausinaan pappa puheli usein jollekin mutta ei naapurille eikä itselleen, vaan kissalle, jota kukaan ei ollut nähnyt. Mutta mikään ei ollut outoa täällä maalla, pitäisihän täällä kissoja näkyä.
Jätettyäni puhelimen sängylle istuin pitkään tuijottaen katon valoon, kunnes itku viimein tuli. Olin ajatellut käydä papan luona kesällä, mutta työmatkat veivät aikaa, yksi reissu vain toisensa perään.
Työnantaja vain totesi hilpeästi “Marja Helena, minulla on oikeus käyttää sinua siellä, missä tarvitaan. Jos ei kelpaa, niin tiedät mihin ovi on. Missä vielä muuten saisit näin hyvää palkkaa?”
Palkka olikin hyvä, siksi kai suostuin kaikkeen. Ehkä vielä joskus pääsisin eroon jatkuvasta matkalaukkuelämästä
Mutta jossain syvällä sisimmässäni raivostutti työnantajan asenne. Ihmisiä pitäisi kohdella ihmisinä, eikä kuin koneina tai orjina. Minullakin pitäisi olla oma elämä.
*****
Hautajaiset etenivät perinteiseen malliin: minuutti hiljaisuutta, sitten viimeinen naula arkun kanteen ja köysillä alas multaan. Päälle heiteltiin kourallinen savea. Sitten tuli keskustelujen aika ruuat, kahvit, puheet. Kaikki puhuivat papasta kauniisti.
Pitkän päivän jälkeen väki hajaantui. Yksi kotiin, toinen kyläkaupalle. Lopulta olin talossa aivan yksin. Tuntui oudolta, tyhjältä ja yksinäiseltä.
En ehtinyt En ehtinyt nähdä pappaa ennen lähtöä mietin painavalla mielellä.
Koetin päästä ajatuksista eroon tekemällä kotitöitä: tuuletin huoneet, pesin lattian, pyyhin pölyt ja vein ruoat jääkaappiin. Hengittäminen tuntui helpommalta.
Taattuun maalaistyyliin papan talo oli kodikas, vaikka askeettinen. Ikkunasta näin illan laskeutuvan hiljaa.
Menin ulos portaille, vedin henkeä tuoretta ilmaa ja käveli sitten pihalle. Puutarha, niin siisti ja järjestyksessä kuin ennenkin, vaikka kesäviljelyä ei oltu vielä aloitettu. Kenties pappa tiesi jo, ettei ehtisi mitään istuttaa. Omenapuut kukkivat, marjapensaat olivat hyvässä vedossa.
“Kuka tätä nyt pitää yllä?” mietin itsekseni.
Istahdin penkille omenapuun alle, soitin äidille ja kerroin papan viimeisestä matkasta.
Hienoa, Marja. Olihan sitä monenlaista, mutta ihminen kuitenkin.
Ihan normaali hän oli, äiti. Ei vain kestänyt kaikkea surua elämässä. Älä kanna vihaa pappa rakasti isääni yli kaiken, siksi sanoi joskus rumasti.
No en minä kanna kaunaa. Lepääköön hän rauhassa. Mutta milloin tulet takaisin? Tänään vai huomenna? Eikö yksin pelota siellä?
En vielä aio lähteä. Otin pari vapaata, viivyn täällä vähän kauemmin. Onhan vielä yhdeksän päivääkin. Tulisitko sinä edes käymään?
Äh, en minä niin kauas lähde. Usein unohtuu, että tämä on viljelykausi mökki työllistää nyt.
Hyvä on. Mutta haluan vain muistuttaa, että isän haudalla et ole käynyt koskaan sen jälkeen, kun hän sinne laskettiin.
Minä silloin sanoin Aaro-papalle, että isä pitäisi haudata Helsinkiin, ei maalle. Ei sitten kuunnellut.
No, äiti, pidä hauskaa sarjan parissa. Soittelen.
Hymähdin väsyneesti. Äiti oli perinteisessä elementissään kun puhe loppui, löytyi aina muka kiire.
Palasin sisään, keitin teetä papan kuivatuista mustaherukanlehdistä, mintusta ja sitruunamelissasta. Kahvin jälkeen peseydyin ja istuin sängylle.
Otin repusta papan viimeisen kirjeen. Olin lukenut sen jo heti työmatkalta palattuani. Mutta se tuntui oudolta aiemmissa kirjeissä pappa kertoi omiaan, nyt koko kirje pyöri jonkun mustan kissan ympärillä.
Sellaista kissaa papalla ei koskaan ollut. Hän suhtautui aina välinpitämättömästi eläimiin. Silti luin kirjeen uudelleen:
Tiedätkö, Marja-tyttöseni, tämä Musti rakastaa maitoa. Joku väitti, ettei kissoille sovi, mutta tämä juo puoli tölkkiä päivässä. Pitää pyytää taas Kyllikiltä maitoa hän yllättyy varmasti. Entä kun muuten yksin pärjään viikon kanisterilla, nyt jo pitää pyytää lisää. Mutta hyvähän Kyllikille, kun en ilmaiseksi pyydä. Musti on kovin nälkäinen. Mutta outoa, kun se yhä piileskelee. En ole kunnolla nähnyt, vain vilahtaa sinne tänne. Vain tuijotuksen selässäni tunnen. Kunpa tulisit, tyttöseni, voisit auttaa. Ehkä yhdessä saamme Mustin kiinni. Minusta tuntuu, että joku joskus satutti sitä pahasti, siksi se kai karttelee ihmisiä…
Näin pappa kirjoitti. Mutta kissaa ei sitten löytynyt mistään ei talosta eikä pihalta. Olin ollut täällä jo päiviä. Kylläpä sen olisi huomannut, jos kissa olisi ollut. Mutta silti, joskus minusta tuntui, kuin joku seuraisi selän takana, kuten pappa kirjoitti.
Pitääpä kysyä Kyllikiltä Mustin historiasta
*****
Heräsin aamuvarhain, kun ensimmäiset auringonsäteet tunkivat verhojen raosta. Varikset kraakkuivat, kanat kiekastuivat naapurin pihassa. Tavanomainen maaseudun aamu.
Nousin, avasin ikkunan ja istahdin hetkeksi muistellen lapsuuden kesiä. Miten papan kanssa askarreltiin linnunpönttöjä ja hoidettiin pensaita. Muistin myös hänen kirjeensä. Päätin pistäytyä Kyllikin luona.
Millainen kissa? ihmetteli Kyllikki.
En tiedä Mustista pappa minulle viimeisessä kirjeessään kirjoitti. Mutta aiemmissa ei maininnut mitään.
Nyt muistan. Kuukauden verran sitten Aaro-pappari jutteli kissalle. Kuulin ohikulkiessa: koetti houkutella esiin. Kurkistin aidanraosta, mutta siellä ei ollut ketään. Sitten hän höpötti näkyvän Mustin kanssa miltei päivittäin. Jutteli elämästään, vaimosta ja pojastaan. Sanoipa Mustiksikin. Kyläläiset kulkivat ohi ja kuuntelivat. Mutta eihän kukaan ole Mustia nähnyt. Eikä minäkään vaikka monta kertaa kävin talossa viemässä maitoa tai leivonnaisia. Kysyin, mutta pappa vain naureskeli: Sitten saat nähdä, kun Musti uskaltautuu. Ehkä vähän pää alkoi heittää vanhalla, arvelen. Jos olisi ollut oikea kissa, se olisi kyllä huomattu.
Niin mumisin mietteliäänä. Mutta papan pää oli kunnossa. Jotain sellaista, mitä emme ehkä tiedä. Tai sitten kissa todella oli hyvä piiloutumaan. Kukaan täällä ei ole kaivannut kadonneita kissoja?
Eipä oikeastaan. Eikä täällä ole mustia kissoja ollenkaan.
Palasin taloon ja aloin järjestellä pihaa kuntoon ajatuksen harhaillessa papan kirjoittamaan kissaan, jota kukaan ei ollut nähnyt. Oudossa tilanteessa ei ollut päätä eikä häntää.
Samaan aikaan, piilossaan, minua tarkkaili juuri se musta kissa. Katseessaan jotain tuttua ja turvallista. Hän oli seurannut minua näinä muutamina päivinä, ja minussa oli jotain samaa kuin papassa ehkä lämpö silmissä, ehkä äänessä.
Kerran olin aivan varma, että näin vilahtavan tumman hahmon pensaan takaa. Pelästyi ja katosi heti.
Kissa Musti oli tottunut siihen, että ihmisiltä saa vain pahaa, aina joku viskasi kohti kepin tai kiven. Niinpä se vaelteli kylästä toiseen, etsien paikkaa jossa asua. Mutta kun pappa istuskeli omenapuun alla ja jutteli kaverilleen, Musti tunsi, että tämä ihminen on erilainen.
Niinpä se pysyi piilossa, mutta kuunteli kaiken. Sääli ihmistä pappa oli ainoa, jolla oli hyvä sydän.
Kun papan aika tuli, Musti haistoi kuolemantuoksun. Se hyppi ikkunalta ovelle, ovea ei avattu. Mutta aamuyöhön asti se istui rappusilla ja hiljaa itki.
Nyt se seurasi minua jotenkin tunsi, että olin turvallinen. Mutta kova elämä opetti pelkäämään kaikkea uutta, joten koira ei vieläkään uskaltanut tulla näkyviin.
Yhdeksän päivän muistotilaisuuden aikaan pihalla oli taas väkeä. Kissa pysyi piilossa. Kun väki lähti, kissa rohkaistui ja tuli kököttämään pihan laitaan.
Yritin lähestyä:
No mutta, Musti! Olet ihan oikea! Tiesihän pappa, että olet olemassa. Tulehan tänne.
Mutta heti kun otin askeleen, kissa säntäsi piiloon.
Älä pelkää. Huomenna minun pitäisi jo lähteä, mutta olisin halunnut tavata sinut Ehkä vielä joskus.
Juuri kun juttelin ääneti kissalle, Kyllikki ilmestyi aidalle: hän toi minulle lämpimiä piirakoita kotiin vietäväksi. Kuuli, kuinka juttelin ilmaan.
Voi hyvä tavaton ensin pappa, nyt tyttökin puhuvat kuvitellulle kissalle, Kyllikki arveli ja suuntasi hämillään takaisin talolleen, unohtaen piirakatkin hetkeksi.
Aurinko vaihtui pian synkkään, tummansiniseen pilvimassaan. Pian alkoi sade. Ensimmäiset pisarat tapasivat päänahkani kun kutsuin Mustia turvaan mutta kissa ei tullut.
Musti piiloutui, painautui maata vasten ja pelkäsi ukkosta, joka ryskyi päälle kylän ylle.
*****
Sade rummutti katon peltejä, välillä tauoten, välillä kiihtyen. Oli jo pimeää, ja minä yritin saada unta, käännellen peittoa. Sitten räjähti.
Heräsin istualteen, sydän jyskytti. Ikkunan takana salamat loivat huoneeseen kummallisen valon. Verhot lepattivat, ja juuri kun ehdin ajatella että pitäisi sulkea ikkunat, näin avoimessa ikkunassa kaksi hohtavaa silmää.
Jumalauta! huudahdin ja hypähdin kauemmas.
Tumman ja märän kissavarjon näin vilahtavan sisään. Se juoksi sängyn alle ja jäi sinne, tärisemään.
Musti! Viimein. Kesti hetken houkutella se esiin, ja kun onnistuin, kuivasin sen pyyhkeellä. Sitten otin Mustin kainalooni. Ulkona myrsky pauhasi, mutta nukahdimme yhdessä minä ja uusi ystäväni.
*****
Heräsin siihen, että joku tassutteli ikkunalle. Musti tietenkin.
Aurinko valoi huoneeseen kirkasta valoa ukkonen oli mennyt.
Mihin matkaat, ystävä? hymyilin.
Kissa pysähtyi. Katseensa oli anteeksipyytävä, kuin olisi hävennyt pelkoaan eilisiltaisessa myrskyssä.
Miau Musti naukaisi ja raaputti ikkunaa.
En päästä sinua ilman aamiaista. Ja sitten Saat päättää. Jääkö tänne vai lähdetkö mukaan. Luulenpa, että pappa olisi toivonut, että ottaisin sinut. Niin minäkin toivon. Mutta päätös kuuluu sinulle.
Syötin kissan, päästin sen pihalle ja pakkasin tavarani. Bussin lähtöön oli vielä tunteja.
Mutta kun nousin portaille laukku kädessäni, Musti odotti jo. Se hieroi päätään nilkkoihini, kuin olisi sanonut “Tulen sinun mukaasi, tästä tulee nyt minun uusi kotini.”
Nousin bussiin, kissa sylissäni. Kävin antamassa Kyllikille avaimet ja kiitin piirakoista.
Kuka tuo on? Kyllikki kysyi epäuskoisena.
Se on Musti. Se oikea. Ei pappa ollut hullu. Kissa vain oli ujo ja varovainen. Mutta nyt kaikki on hyvin.
No johan nyt Minäpä pidän talosta huolta, Marja. Tulettehan vielä käymään?
Tietysti. Me tulemme Mustin kanssa yhdessä, aina kun vain voimme.
Bussin ikkunasta katsoin taivaalle. Hetken näin pilvissä papan kasvot, jotka hymyilivät, ehkä vilkaisivatkin silmää.
Mustikin painautui ikkunaa vasten, katsoi ylös kuin tietäen. Pilvi katosi näkymistä mutta sillä ei ollut enää merkitystä.
Tiesin sydämessäni, että pappa ei kadonnut minnekään. Hän eli nyt meissä minun ja Mustin muistoissa ja mielessä. Opin yhden tärkeän asian: joskus lämpimin yhteys syntyy kahden selviytyneen olennon välillä ja kaipaus jää uuden tilalle vain lempeänä muistona.
