Ukki ei ole enää
Aino palasi kerran taas työmatkaltaan. Hän ei ollut edes ehtinyt riisua takkia tai purkaa matkalaukkuaan, kun hänen äitinsä soitti.
Leenan ääni oli jotenkin huolestuneen kuuloinen, mutta Aino ei kiinnittänyt asiaan erityistä huomiota. Ehkä väsymys painoi häntä liikaa.
Ainu, rakas, oletko jo kotona?
Hei äiti. Olen, saavuin juuri. Astuin vasta asuntoon sisälle. Mitä sinä soitat, onko jotain sattunut?
Sepä hyvä. Hyvä, että olet kotona.
Aino aisti heti, että äiti halusi kertoa hänelle jotain, mutta jostain syystä vitkasteli. Ehkä hän ei tiennyt mistä aloittaa tai sitten oli joku muu syy.
No niin, varmaan taas naapuruston juoruja kerännyt ja nyt polttelisi päästä jakamaan ne minulle Aino ajatteli väsyneenä, eikä jaksanut juuri nyt kuunnella. Hän kaipasi vain päästä nukkumaan kunnolla, sillä junassa ei yöllä ollut saanut kunnolla unta.
Naapurivaunussa matkusti neljä nuorta miestä, jotka alkoivat iltaa myöten nauttia olutta ja pitivät meteliä pitkälle yöhön. Puolen yön jälkeen he innostuivat jopa laulamaan kitaran säestyksellä.
Ainon nimeäkin kuultiin heidän lauluissaan:
Oi omenapuut jo kukkii,
Usvat uinuen joen yllä.
Rannalle käy neito Aino,
jyrkän rannan korkealla
Jos Aino olisi ollut paremmalla tuulella, olisi ehkä hymyillyt tälle, mutta juuri nyt hän toivoi vain, että kitarasta katkeaisivat kaikki kielet. Mutta niin ei käynyt.
Äiti, minä nyt vähän lepään, järjestän tavarani ja soitan sitten sinulle jutellaan kunnolla, sopiiko?
En usko, että pystyt, äiti huokasi.
En ymmärrä Mikä ettei pystyisi? vasta nyt Aino huomasi äitinsä äänessä jotakin omituista.
Et sinä nyt ehdi levätä.
Mikset muka? Olen ollut työmatkalla, minullahan on oikeus vähän hengähtää. Eikä ole tulossa vieraita, enkä ole itse menossa minnekään. Vai olisiko minun pitänyt tietää jotain? Toivottavasti et ole tulossa yllätysvierailulle
Ainuli, ei ukkia enää ole
Aino kalpeni ja rutisti puhelinta kädessään, istahtaen hitaasti sohvan reunalle. Sellaista hän ei ollut osannut odottaa.
Hänen naapurinsa, Hilkka, soitti aamulla. Kävi viemässä hänelle maitopurkin ja siinä ukkisi, Antti vanha, makasi kynnyksellä käsi sydämellä eikä hengittänyt. Varmaan ollut siinä koko yön. Pitää nyt lähteä maalle hyvästelemään ukki. Kylänväki auttaa hautajaisissa, jos tarvitsee. Kuuletko sinä minua, Aino?
Aino oli niin hämillään uutisista ettei tiennyt mitä sanoa, mutta vaimea Mm tuli sentään ulos.
Hilkka soitti muillekin sukulaisille, mutta ne sanoivat ettei tule hautajaisiin. Jos olisi jättänyt perinnön, olisivat ehkä tulleetkin, mutta nyt mikä järki muka tuhlata rahaa ja aikaa? Eikä sitä ukin taloa kukaan ole halunnut vuosiin. Leena piti pienen tauon ja jatkoi: Ei minullakaan oikeastaan ole halua sinne kylään mennä, varsinkaan kun Antti itse sanoi kerran että minun ei tarvitse enää tulla hänen taloonsa, edes hautajaisiin. Et varmasti muista, mutta lupasin silloin, etten tule, eikä ole aikomustakaan ruveta sopimuksesta perumaan. Mutta sinuun minä luotan, Ainuli. Ethän jätä ukkia yksin viimeiselle matkalleen?
Leena vaikeni. Niin teki Ainokin. Katse liukui lipastoon, jonka päällä odotti ukin kirje viimeinen, jonka leiman mukaan Antti oli lähettänyt yli kuukausi sitten.
Aino ei ollut ehtinyt hakea kirjettä postista työmatkojensa takia.
Viimeisen puolen vuoden aikana tämä oli ollut jo hänen kolmas työmatkansa, eikä todennäköisesti viimeinen. Yrityksensä oli avannut sivukonttorin Ouluun ja Aino oli ainoa, joka voitiin lähettää muilla oli milloin terveyshuolia, milloin pieniä lapsia, milloin muita perhekiireitä. Aino oli ainoa, jonka luultiin ehtivän.
Ainu, Leenan ääni kuului taas puhelimesta. En haluaisi, että kylässä ajatellaan, että olemme unohtaneet ukin kokonaan. Olihan se itsepäinen, mutta sentään ihminen ja sinä tulet hänen kanssaan toimeen. Mitä sanon Hilkalle? Menetkö sinä maalle?
Menen, äiti. Totta kai menen. Mutta
Aino nousi sohvalta, käveli lipastolle ja otti käteensä ukin kirjeen ja laski sen takaisin.
Äiti, miten se on edes mahdollista? Ukki voi keväällä niin hyvin. Kävin jouluna, hän oli vireä eikä valitellut terveyttä.
Ainuli, enhän minä tiedä… Ikäisiä miehiä ei moni enää elä eläkkeelle asti, ukkisi sentään ehti jo pitkälle. Lepääköön rauhassa.
Aino ei voinut uskoa uutista. Hän oli ainoa viime aikoina, joka piti yhteyttä ukkiinsa. Sukulaiset ja äiti olivat katkaisseet välinsä vanhuksen kanssa.
Syyt olivat selvät. Leenalla ja Antilla oli ollut vuosi kausia kireät välit, eikä ukki ollut voinut antaa anteeksi Leenalle Ainon isän, Markun, varhaista kuolemaa. Syyt hän kaatoi miniänsä niskaan.
Leenalla taisi itselläänkin olla omat tunnontuskansa Markku teki pitkää työputkea, koska kotona tarvittiin remonttia, mökkirahoja ja ylipäätään parempaa elämää. Leena painosti Markun ottaa lisää vuoroja, eikä Markku osannut kieltäytyä.
Niin Markku teki vaikka oli koulutukseltaan opettaja, paiski raskasta työtä, kantoi kotiin lahjat ja rahat, ja palasi aina tyhjin voimin kotiin. Kerran ei enää palannut. Sydän petti.
Antti ei siitä koskaan toipunut. Hautajaisissa hänen itkunsa oli sydäntäsärkevää. Sukulaiset ymmärsivät, että ei vanhempien kuuluisia haudata lastaan.
Hautajaisten jälkeen Antti katkaisi välit miniäänsä: Sinun älköön jalallasen astuko minun talooni enää!
No, hyvä on sitten! Leena tiuskaisi silloin. Enkä minä tähän syyllinen ole. Miesten kuuluu pitää perheestä huolta, ja jos Markulla oli terveydellisiä ongelmia, eipä kertonut.
Antti pidätteli silloin itseään ja jätti kaiken siihen. Yhteyttä piti enää vain Ainoon, jota rakasti yli kaiken.
Kouluaikoina Aino vietti kesät isovanhemman luona, ja aikuisena he vaihtoivat kirjeitä. Sillä Antti ei hyväksynyt kännyköitä, tabletteja eikä tietokoneita hän ei huolinut nykypäivän hömpötyksiä lainkaan.
Moni sukulainen ja kyläläinenkin piti Anttia vähän oukkina. No, päässään vähän vialla, kai sitä sekaantuu kun ensin menettää vaimon ja sitten vielä pojan, mummot supattivat kylän rannassa.
Viimeisenä elinkuukautenaan Antti jutteli kyläläisten mielestä aivan kunnolla… mutta ei naapureiden eikä itsensä kanssa, vaan jonkun kissan. Kissa, jota kukaan ei ollut koskaan nähnyt.
Aino laski puhelimen sängylle juteltuaan äitinsä kanssa. Hän jäi tuijottamaan tyhjyyteen ja itki.
Hän olisi niin halunnut ehtiä vielä käydä Aittasalmen kylässä ukin luona, mutta kevään työmatkat olivat tulleet väliin.
Pomo ei välittänyt Ainon vastalauseista: Ihan lain mukaan meillä ja sinulla on sopimus. Jos et tykkää, niin ovathan ovet auki etpä löydä muualta samaa palkkaa, saat olla kiitollinen. Ja palkka olikin hyvä Aino antoi olla.
Kyllä keikkatyöt joskus loppuvat, ja hän voisi taas elää tavalliseen tahtiin.
Mutta syvällä mielessä kaihersi ihminen ansaitsee kunnioituksen, eikä häntä pidä kohdella kuin orjaa. Hänelläkin on oikeus väsähtää.
*****
Hautausmaalla kaikki tapahtui kuin unessa. Hetken hiljaisuuden ja viimeisen naulan jälkeen ukin arkku laskettiin köysillä maahan.
Vielä jokainen heitti siihen kourallisen multaa. Sitten tuoreet kukat, seppeleet Ja Ainon päässä vain yksi ajatus: “Näinkö tämä loppuu? Oli ukki ei enää ole
Jäljelle jäi muistot. Muistot, joita jaetaan nyyttikesteillä, kun syödään lohikeittoa ja nostetaan ryypyt vainajalle.
Juuri näiden puheiden ja muistojen ansiosta Antti Ukki jää elämään: ei tavallisen arjen tapaan, vaan vain niissä, jotka hänet tunsivat.
Kun ruoka ja kahvi olivat lopussa, kyläläiset sanoivat vielä kerran osanottonsa Ainolle ja lähtivät kuka minnekin.
Aino jäi yksin. Tuntui tyhjältä ja surulliselta.
En ehtinyt… En ehtinyt enää ukkia nähdä… Aino huokasi raskaasti.
Hän päätti alkaa siivota saadakseen ajatukset muualle.
Ensin tuuletus, vanhojen lautojen pesu, pölyn pyyhintä, hämähäkinseittien lakaisu, ruoan jämät jääkaappiin.
Alkoi helpottaa.
Ukki oli pitänyt talonsa kunnossa. Iso, jykevä hirsitalo, karun vaatimaton mutta lämminhenkinen.
Illan tullen Aino meni pihalle. Veti keuhkoihinsa raikasta ilmaa ja lähti tarkastelemaan puutarhaa.
Juurikaspellot olivat siististi rivissä, mutta kylvöt olivat jääneet tekemättä ehkä ukki oli aavistanut, ettei ehdi enää jatkaa.
Omenapuut kukkivat täydessä loistossaan, samoin mustaherukka- ja vadelmapensaat. Ukki ei koskaan antanut maan maata viljelemättä.
Kukahan näistä nyt huolehtii? Aino huokaisi.
Aino istahti omenapuun alle ja soitti äidilleen kertoakseen, että oli hyvästellyt ukin.
Hyvä, Ainuli. Oli millainen tahansa, oli kuitenkin ihminen.
Oli ukki ihan tavallinen, äiti. Elämä kohdeli häntä vain liian raskaasti. Älkää pahaa mieltä kantako. Hän rakasti isääni, siksi sanoi sinulle pahasti.
Joo, en minä ole vihainen, Ainuli. Olkoon rauhassa. Milloin aiot kotiin tulla, tänään vai huomenna? Ei kai ole peloittavaa olla yksin siellä?
En tule ihan heti. Otin töistä vapaata. Jään vielä vähän asumaan taloon ja peutumaan kylän rauhassa ja onhan yhdeksän päivääkin vielä tulossa. Etkö tulisi sinäkin?
Ei minulla ole aikaa eikä voimia. Ja kesämökki on nyt tärkeä, kun sesonki on päällä.
No, olkoon. Mutta muistutan, että täällä lepää myös isä. Et ole käynyt hänen haudallaan kertaakaan.
Siksi olisi pitänyt haudata kaupunkiin, kuten ehdotin. Mutta Antti päätti toisin. Ai niin, alkaa nyt minun lempisarjani, pitää mennä. Soittele tarvittaessa.
Aino naurahti äiti oli niin oma itsensä. Kun sanottavaa ei enää ollut, ilmaantui kiireellisiä asioita.
Aino keitti iltateet, otti kuivattua mustaherukkaa ja minttua ukin varastoista pannuun, juotuaan kömpi nukkumaan.
Hän kaivoi laukustaan ukin kirjeen. Sen sisältö oli hämmentänyt häntä jo aiemmin.
Tavallisesti ukki kirjoitti omista kuulumisistaan, mutta nyt kertoi jostain kissasta.
Kissasta, jota Ainon muistaakseni ei koskaan ollut talossa ukki ei ylipäänsä juuri pitänyt eläimistä.
Niinpä hän päätti lukea kirjeen uudelleen ja yritti saada siitä tolkkua.
Kirjeessä Antti kirjoitti Mustista, joka oli alkanut käydä hänen luonaan maidolla. Meijerimaito kului nyt nopeasti, piti pyytää Hilkkaakin tuomaan lisää.
Ukki mietti, ettei ollut koskaan pentuna nähnyt tätä kissaa eikä oikeasti tavannut sitäkään kunnolla; aina vilahti musta varjo navetan suuntaan. Hän toivoi, että Aino tulisi kylään, jotta saisivat kissan kiinni yhdessä ehkä onnistuisi.
Tällaista ukki kirjoitti. Mutta kissaa ei Aino maalla ollessaan nähnyt ei talossa, ei pihapiirissä.
Ja vaikka ukki kirjeessään kirjoitti tuntevansa selkäpiissään kissan katsetta, Aino itsekin oli tänään hetkittäin tuntenut selkäpiissään oudon tuijotuksen mutta kun kääntyi, ei ketään näkynyt.
Pitää muistaa kysyä Hilkalta Mustista
*****
Aamulla Aino heräsi aikaisin.
Suljetuista verhoista tunkivat ensimmäiset auringon säteet, varpuset visersivät ja naapurin kukot kiekui kilpaa.
Tavallinen kylän aamu.
Aino avasi ikkunan ja kuunteli lapsuusmuistojaan; kuinka teki lintulaudoja ukin kanssa ja oli huolettomia kesiä.
Hän muisti päättäneensä kysyä Hilkalta kissasta:
Mikä kissa se Musti oikein on? Aino tiedusteli.
No, enhän minä oikeastaan tiedä noin kuukausi ennen ukkisi kuolemaa hän alkoi puhua kissan kanssa, Hilkka mietti. Usein näin, miten hän selitteli jollekin näkymättömälle. Kysyin monta kertaa, mutta ei suostunut näyttämään kissaa. Toiset kyläläisetkin kuulivat puheita, mutta kukaan ei kissaa koskaan nähnyt. Välillä mietin jo, että ukkisi meni aivan höperöksi viimeisenä keväänään. Ethän pahastu?
En pahastu. Mutta minusta ukki oli täyspäinen. Ehkä emme vain ymmärtäneet häntä, Ainon äänessä oli mietteitä. Ehkä kissa osasi vain piiloutua niin hyvin, ettei kukaan huomannut. Ei muuten ole kylältä kissoja hävinnyt viime aikoina?
Ei ole, eikä meillä kellään ole mustia kissoja, Hilkka pudisti päätään.
Aino palasi taloon ja alkoi siivoilla puutarhaa mutta ajatukset palasivat mystiseen Mustiin, jota ukki niin paljon kirjeessään mainitsi.
Jos kissa kerran oli, minne ihmeessä se katosi? Aino mietti.
Samanaikaisesti, varjosta piilossaan, tummanpuhuva kissa Musti tarkkaili Ainon touhuja.
Kyläläisten, sukulaisten ja vieraiden jälkeen, juuri tätä uutta ihmistä kohtaan Mustilla oli outo, lämmin vetovoima
Hän ei tiennyt, miksi ehkä Aino muistutti ukkia, jonka lämpimyyttä Musti oli viime viikkoina oppinut tuntemaan, joka oli kantanut maidon ja nakinpalan.
Kissalla oli syvät arvet: ihmisiä hän pelkäsi. Lapsena oli kivitetty, myöhemmin joutunut kodista toiseen. Mutta ukki oli erilainen hän kuunteli kissan huolia, kertoi omista suruistaan.
Musti oli lopulta valmis tulla näkyväksi, mutta sitten ukki kuoli. Kissa tunsi sen heti kuoleman tuoksu, ovet suljettu ja yön Musti istui kynnyksellä hiljaa itkien.
Nyt hän seurasi Ainoa. Aisti, että tällä oli hyvä sydän.
Mutta näyttäytyä hän ei yhä uskaltanut. Kokemukset olivat opettaneet varovaiseksi.
Mutta yhdeksäntenä päivänä, samana kun kylänväki kokoontui taas muistamaan ukkia, Ainon katse kohtasi vihdoinkin Mustin. Heidän välillään oli jotakin tuttua.
Sinäpäs se olet, Musti! Joko uskallat tulla esiin? Aino hymyili.
Mutta Musti vilahti pensaikkoon ja pysyi näkymättömissä.
Tule nyt, Musti. Huomenna pitää palata jo kotiin. Älä pelkää minä en pure, ja kovasti haluaisin tuntea sinut.
Samalla hetkellä Hilkka saapui tuomaan Ainoille piirakoita kotiin matkalle mukaan. Hän näki Ainon, mutta ei kissaa.
Voi hyvänen aika ensin Antti jutteli tyhjyyteen, nyt Ainokin, Hilkka ajatteli itsekseen ja kiiruhti takaisin kotiin.
Iltapäivällä taivas synkkeni yhtäkkiä. Sinimustat pilvet peittivät auringon. Ilmaan jäi oudon raskas hiljaisuus, jonka rikkoi vain kanojen hermostunut kaakatus ja kaukainen ukkosen jyrinä.
Taitaa tulla sade, Aino kurtisti kulmiaan. Kohta alkaa rajuilma.
Välittömästi ensimmäiset pisarat ropisivat maahan. Aino huuteli Mustia sisälle, mutta kissa ei näyttäytynyt.
Musti lymyili omassa piilossaan, korvat luimussa, lihakset jännittyneinä. Rajuilma pelotti häntä jopa enemmän kuin ihmiset.
*****
Koko yön sade hakkasi peltikattoon taukoamatta. Ulkona oli inhan pimeää. Aino pyöri sängyssään, nukkumatta.
Sitten jyrisi niin kovaa, että Aino ponnahti istumaan. Ukkosen välähdykset piiskasivat valollaan ikkunat valkoisiksi.
Samalla hetkellä hän näki kaksi loistavaa silmää tuijottavan ikkunasta sisään.
Voi hyvänen aika! Aino hätkähti.
Sekunnin kuluttua jotakin mustaa ja märkää syöksyi ovesta sisään, vilahti hänen jalkojensa ohi ja piiloutui sängyn alle.
Aino kurkisti: siellä värisi Musti-kissa.
Hän sai houkuteltua kissan esiin, kuivasi isolla pyyhkeellä. Otti sitten Mustin viereensä ja yhdessä he lepäsivät ja ukkonen tuntui jo vähemmän pelottavalta.
*****
Aamulla Aino heräsi, kun joku yritti raapia ikkunaa auki. Kyllähän se oli Musti tietysti.
Mihinkäs matka nyt suuntaa, kaveri? Aino hymyili.
Musti katsoi häntä syvälle silmiin, kuin olisi pyytänyt anteeksi yöllistä pelkoa.
Miau Musti naukaisi ovensuussa.
Et sinä lähde ennen aamiaista. Ja sitten Saat päättää. Jäätkö tänne vai lähdetkö mukaani kaupunkiin. Ukkisi varmasti toivoisi, että ottaisin sinut mukaan ja niin haluan itsekin. Mutta sinä päätät.
Kissa sai aamiaisen, ja Aino laski Mustin ulos.
Kun kotiinlähdön aika koitti, Musti istui jo portailla, katsoi Ainoa silmiin ja alkoi kiehnätä hänen jaloissaan. Hän oli tehnyt valintansa.
No hyvä, että tulit, Aino hymyili. Minä arvasin, että tulisit.
Kun Hilkka näki Ainon kissan kanssa, hän melkein pudotti piirakka-astian käsistään.
Onko tuo se sama kissa?
Sama juuri, Aino nyökkäsi. Turhaan puhuttiin ukin olevan päästä vialla kissa oli vain kovin arka. Ihmiset pelottivat, mutta ukon maito ja lempeys sulattivat jään. Nyt kaikki on taas hyvin.
No sepä hyvä. Kyllä minä talosta huolen pidän tulettehan vielä joskus käymään?
Tullaan, varmasti tullaan. Kiitos kaikesta, Hilkka.
Bussissa istuessa Aino katseli pilvenreunaan ja melkein näki ukki-Antin hymyilevän siellä. Myös Musti painoi päänsä ikkunaan, katsellen taivaalle.
Tuntui, että ukin lempeä katse seurasi heitä. Sitten bussi lähti ja pilvi jäi taakse.
Ehkä se oli vain mielikuvitusta, mutta sillä ei ollut mitään väliä. He tiesivät nyt, että ukki ei ollut kadonnut jäljettömiin. Hän eli heidän muistoissaan ja sydämissään, missä hän nyt sitten kulkikaan. Antti Ukki olisi ollut onnellinen, että Ainu ja salaperäinen Musti olivat löytäneet toisensa.
