Eräänä koleana syysaamuna seisoin Helsingin linja-autoasemalla, odottaen unenomaisia kyytien varjoja, kun tihkusade ryömi pitkin katuja. Vain viisi minuuttia oli lähtöön. Käänsin katseeni lämpöön ja astuin odotushuoneen hämärään, istahdin kovalle penkille ja pengoin taskuistani puhelimen satunnaisia uutisia varten. Viereeni ilmestyi yllättäen iloinen vanha nainen, jonka silmät loistivat kuin Suomen järvet yöttömän yön aikaan. Hänen nimensä oli Sirkka-Liisa. Juttelimme kuin vanhat tuttavat, puhuen tuulesta ja pilvistä kuin ne olisivat vanhoja naapureita. Sirkka-Liisa alkoi kertoa elämänsä sadetta ja selkeää.
Hänen elonsa oli ollut kivikkoinen, äkillinen tragedia riisti häneltä kodin kuin syysmyrsky, joka vie viimeiset lehdet. Hän asui vanhassa paritalossa, jonka toinen puolikas oli täynnä epävakaita naapureita, ja eräänä yönä, kun juhlat muuttuivat tulen tanssiksi, leimahti palo, joka söi myös Sirkka-Liisan osan. Hän pelasti muutaman esineen, mutta kotinsa luhistui kuin vanha saunarakennus kevätrospuutossa.
Hänen oli pakko paeta, ja niin hän hakeutui tyttärensä perheen luo Turkuun. Mutta vain viikon päästä tytär, Katri, kertoi pettymyksestään, sanoen vanhuksensa olevan taakka kuin raskas puukuorma. Sydäntäni kirveli kevyesti, kun kuuntelin tarinaa rakkauden ja kiitollisuuden puutteesta.
Kysyin, missä Sirkka-Liisa nyt majaili. Hän vastasi nukkuvansa tyhjässä talossa pienessä kylässä nimeltä Taivalkoski. Tarjosin apua, mutta hän pudisteli päätään lempeästi, vakuuttaen, että hänellä oli kaikki, mitä kaipasi. Lopuksi saattelin hänet, nappasin kuvan hänestä ja Taivalkosken linja-autosta, joka tuntui melkein elävältä, bussi jossa tuulen humina soi.
Palattuani kotiin, päätin toimia. Otin yhteyttä kylänvanhimpaan, Juhaniin. Viikon päästä matkustin ystävieni kanssa joukko suomalaista rakennusväkeä, joiden kädet ja sydämet olivat yhtä vankat. Viisas Juhani antoi neuvoja, ja Sirkka-Liisan mökin kuva oli kuin kartta uniseksi remontiksi.
Kun pääsimme perille, mökin surullinen tila liikutti meitä syvälle. Ei lattiaa, ei kattoa, ja vesijohto oli vain kaukainen haave putket liki jäykkiä kuin talvinen koivu, rahaakin akuuttina vain parikymmentä euroa, kuin satunnaiset kolikot taskun pohjalla.
Viikon ajan rakensimme kuin sumuisessa sadussa. Asiakkaat ja kyläläiset lahjoittivat anteliaasti, ja pian Sirkka-Liisan koti oli uudessa asussa. Hänellä oli taas juoksevaa vettä ja toimiva vessa, ja kaksihuoneined mökki sai uuden katon, seinät ja lattian. Sirkka-Liisa halasi meidät kaikki, pyyhki kyyneleet poskiltamme kuin käki kevätaamuna.
Mutta hyväntekeväisyyden tuuli ei pysähtynyt koko Taivalkosken kylä heräsi kuin metsä kevääseen. He rakensivat aidan, haravoivat pihan, kestitsivät meidät kuin kunniavieraita: tarjoten ruisleipää, kahvia ja jopa yöpaikan. Tämä outo, lämmin uni jätti jälkeensä vakuutuksen suomalaisesta yhteishengestä ja myötätunnosta, joka ei katoa syksyn sateen mukana.
