Vanhempani asuvat Oulussa, mutta minä elän Helsingissä.
Emme ole nähneet toisiamme yli kahteenkymmeneen vuoteen. He toimivat taiteilijoina ja laulavat kansanlaulukuorossa, koko heidän elämänsä on pelkkää kiertue-elämää. Kun täytin viisi vuotta, aloin asua mummoni kanssa. Jotta arki olisi ollut mummolleni helpompaa, hänen täytyi muuttaa sukulaistensa luokse Etelä-Savoon. Alussa äiti ja isä kävivät meitä katsomassa parikolme kertaa vuodessa, mutta vähitellen vierailut harvenivat yhä enemmän. Lopulta he jopa unohtuivat mielestäni, ja yhteydenotot loppuivat kokonaan.
Opiskellessani lääketieteellisessä menin naimisiin kolmantena opiskeluvuotenani. Nyt minulla ja miehelläni on oma hammaslääkäriklinikka ja tienaamme hyvin. Sitten vuosi sitten isä ja äiti ilmaantuivat uudestaan. He alkoivat soitella klinikalle, sillä heillä ei edes ollut puhelinnumeroani. Juttelimme, mutta puheluissa he lähinnä valittivat elämänsä vaikeuksia.
Kuuntelin kaiken, mutta sanoin, että he itse aikoinaan päättivät kulkea sen tien, kun jättivät minut mummoni kasvatettavaksi. Joskus vanhempani lähettivät mummolle muutaman euron, mutta yleensä elimme hänen eläkkeellään. Hän kertoikin minulle siitä usein, ja minä ymmärsin hyvin, että meillä oli pakko säästää kaikessa.
Menestyin koulussa, joten pääsin opiskelemaan ilman lukukausimaksuja. Jotta sain rahaa asumiseen ja vaatteisiin, työskentelin sairaalassa yöhoitajana. Nyt ajattelen, että minulla on oma elämä, ja vanhemmillani omansa olkoot miten ovat.
Kun isä ja äiti tajusivat, etten aio auttaa heitä, he uhkasivat ryhtyä hakemaan elatusapusaatavia. Tämänhetkisessä poliittisessa ilmapiirissä epäilen kovasti, että he pystyisivät saamaan mitään. Lopullisesti heidän sanansa saivat minut kääntämään selkäni. Jos aikaisemmin edes harkitsin päätöstäni ja mietin avun antamista, nyt en enää halua kuulla heistä mitään. Olenko mielestänne oikeassa, vai pitäisikö minun sittenkin toimia toisin vanhempiani kohtaan?
