Olin kymmenen, kun isäni avioitui uudelleen. Uusi äitipuoleni tuli nopeasti raskaaksi, ja synnytti pojan. Siitä lähtien minusta tuli ilmainen lastenvahti, siivooja ja keittäjä, kaikki yhdessä.
Perhe kutsui minua vain Hei, sinä. Pidin ylleni vaatteita, jotka olivat olleet liian pieniä jo vuosia, kun pikkuveljeni sai uuden lelun melkein joka toinen päivä. Kun hän kasvoi, minulta vietiin oma huoneeni ja minut siirrettiin olohuoneeseen, entinen huoneeni annettiin veljelleni.
Ainoa asia, mistä voin olla kiitollinen isälleni, on se, että hän katkaisi heti äitipuoleni yritykset kurittaa minua fyysisesti. Mutta hän ei estänyt minua joutumasta äitipuoleni nöyryyttäväksi pilkan kohteeksi. Joka päivä sain kuulla olevani ruma kukaan ei muka haluaisi minua ja tyhmä ettei minusta koskaan olisi kouluun ja että joutuisin siivoojaksi.
Äitipuoleni sanoi minulle joka päivä, että minua siedettäisiin täällä vain siihen asti kun täytän kahdeksantoista. Syntymäpäiväni koittaessa hän heittäisi minut kadulle.
Vietin kaikki lomani isoäitini luona. Hänkin piti minua perheen mustana lampaana. Hän manasi sitä päivää, kun hänen poikansa meni naimisiin äitini kanssa, ja iloitsi kun äitini lähti pois.
Olen usein miettinyt, miksi minua ei koskaan laitettu lastenkotiin.
Puoli vuotta ennen kun täytin 18, kuulin sattumalta keskustelun isäni ja äitipuoleni välillä ja silloin kaikki alkoi selkeytyä. Äitipuoleni totesi, ettei minua saa suostumaan ja isäni vakuutti, että hän kyllä puhuu minut ympäri kirjoittamaan asuntoni heille. Ei kuulemma mitään syytä huoleen.
No, syytä huoleen olikin. Äitipuoleni sai huomata, ettei kaikki mennyt suunnitelmien mukaisesti. En antanut enää veljeni herjauksien ja heidän pilkkaavien sanojensa häiritä itseäni.
Aiemmin pelkäsin täysi-ikäisyyteni päivää, mutta nyt odotin sitä innolla.
Syntymäpäiväjuhliani vietettiin tee ja pullakahvien merkeissä, ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen. Paikalla olivat kaikki: isä, äitipuoleni, isoäitini sekä äitipuolen vanhemmat.
Juhlan jälkeen minulle ilmoitettiin, että seuraavaksi olisi aika lähteä. Kysyin minne. Isoäitini vastasi:
Olet nyt aikuinen. Tästä eteenpäin olet vastuussa omista teoistasi. Tämä on myös päivä, jolloin kiität perhettäsi kaikesta mitä he ovat sinulle tehneet. Nyt lähdet isäsi kanssa maistraattiin ja luovutat asunnon hänelle. Olet perinyt tämän asunnon äidiltäsi, mutta näin ei pitänyt olla. Äitisi lupasi tehdä testamentin pojalleni. Nyt täytät velvollisuutesi, valmistaudu.
Heidän ilmeensä olivat niin vakavia, etten ollut hilkulla purskahtaa nauruun.
Kyllä, isoäiti. Kiitän perhettäni kaikesta mitä he ovat minulle antaneet. Kiitokseksi en heitä teitä heti ulos, vaan annan viikon aikaa pakata tavaranne. Aika on täyttynyt.
Ja siitä syntyi meteli. Minua syytettiin kiittämättömyydestä, äitipuoleni huusi kasvattaneensa käärmeen, isä löi minua nyrkillä kasvoihin. Äitipuolen vanhemmat marmattivat, että olivat varoittaneet tytärpuolen lasten kiittämättömyydestä. Isoäiti paukautti oven perässään.
He lähtivät, isoäidin luo asumaan.
Muutama päivä myöhemmin isäni tuli luokseni. Hän ojensi paperilapun ja sanoi, että koska en antanut asuntoa, minun pitää maksaa velka ja lähti pois.
Avasin paperin siellä oli lista:
Ruoka 27 000 euroa.
Vaatteet 4 500 euroa.
Koulutarvikkeet 1 200 euroa.
Hygieniatarvikkeet 230 euroa.
Kodinkoneet 390 euroa.
Kunnan asumistuki 5 400 euroa.
Yhteensä: 38 720 euroa.
Entä vanhempien laki velvollisuudesta huolehtia alaikäisestä lapsesta? Isäni ei näköjään välittänyt siitä lainkaan.
Hankin työn ja viimeiset puoli vuotta olen antanut isälleni kolmasosan palkastani kuukausittain, maksaakseni tätä velkaa pois.
Siihen menee arviolta seitsemän tai kahdeksan vuotta. Ja sitten olen vapaa.
Opin, ettei omaa arvoa voi mitata muiden sanoilla, ja joskus irtipäästäminen on ainoa tie omalle elämälle.
