Äitini taisteli syöpää vastaan pitkään. Kun hän oli 27-vuotias ja isäni 31-vuotias, äiti menehtyi. Meitä oli kolme lasta perheessä. Nuorin lapsi, siis minä, olin alle kaksivuotias. Isäni joutui kiireellä etsimään vaimon, tai oikeammin meille uuden äidin, sillä hän ei pärjännyt arjessa yksin. Puolen vuoden kuluttua hän meni tuttavan luo ja kysyi, voisiko hänelle antaa tyttärensä. Nainen ei kuunnellut sanakaan, vaan siunasi heidät heti. Näin meille tuli 21-vuotias uusi äiti, Sanna.
Sanna ryhtyi hoitamaan kotia saman tien. Hän laittoi kaiken järjestykseen ja osti omilla euroillaan kangasta, joista hän ompeli koulupuvut meille kahdelle vanhemmalle. He alkoivat kutsua häntä äidiksi heti, mutta minä en siihen kyennyt. Minulla oli omat vaikeuteni asian kanssa. Opin myöhemmin, että olin haastava lapsi. Eräänä päivänä näytin Sannalle, miten oikealla äidilläni oli hiukset aina matalana nutturana. Sen jälkeen Sanna kulki kotona aina saman nutturan kanssa.
Siitä huolimatta en vieläkään kutsunut häntä äidiksi. Sitten isä keksi pienen tempauksen. Sanna leipoi lempipiirakkaani, ja koko perhe istui pöydän ääreen. Kaikki syöksyivät piirakan kimppuun, mutta minä en saanut edes lähestyä sitä, ennen kuin suostuin kutsumaan Sannaa äidiksi. Kolmen vuoden kuluttua Sanna synnytti neljännen lapsen, mutta ensimmäisen oman. Silloin perheemme alkoi kohdata vaikeuksia. Isä ei löytänyt töitä omalta alaltaan ja päätyi töihin maatilalle. Sanna sai myös siellä työpaikan. Neljän vuoden jälkeen syntyi toinen yhteinen lapsi. Sanna ei koskaan tehnyt eroa omiin ja ei omiinsa lapsiin.
Viiden vuoden päästä Sanna sairastui samaan tautiin kuin ensimmäinen äiti. Tuolloin vanhemmat sisarukseni opiskeli jo toisessa kaupungissa, esimerkiksi Oulussa. Äiti oli sairaalassa, ja kävin häntä katsomassa joka päivä. Hän kertoi lääkäreille jatkuvasti, ettei hän voi olla sairas, koska kotona odottaa pieniä lapsia. Äitini voitti taudin.
Onnemme oli rajaton. Sanna kärsi paljon, mutta hän oli vahvempi kuin tauti. Kun elämä alkoi jälleen näyttää paremmalta, perheemme menetti läheisimmät ihmiset. Puoli vuotta myöhemmin Sannan ja isän ensimmäinen yhteinen poika oli menossa naimisiin. Hänen häidensä aattona hän katosi. Etsinnän 36. päivänä hän löydettiin ja haudattiin.
Sen jälkeen muutimme takaisin vanhempieni luo. En voinut jättää äitiä yksin. Hänestä kuoleman jälkeen isä menehtyi, sitten vanhempi veljeni ja lopulta äidin nuorin lapsenlapsi, joka oli siskoni poika. Koko perhe joutui auto-onnettomuuteen, mutta vain siskoni poika loukkaantui.
Olen hämmästynyt ja en ymmärrä, miten äitini Sanna säilytti lempeytensä, ystävällisyytensä ja rakkautensa kaiken tämän jälkeen. Hän kasvatti viisi lasta, hoitaa lapsenlapsiaan ja nyt hänellä on kaksi lastenlastenlasta. Joka aamu hän nousee varhain, siivoaa koko talon ja istuu kutomaan pieniä villasukkia ja lapasia lapsenlapsille ja lastenlastenlapsille. Meidän, hänen lastensa, on ilo viettää vapaa-aikaa äidin seurassa. Iästään huolimatta hänellä on aina jotain kerrottavaa. Hänen rakkautensa riittää kaikille.
Elämän vaikeudet eivät määrittele ihmistä se, miten niistä selviää, tekee meistä sen kuka todella olemme. Sannan rakkaus ja vahvuus opettivat meille, että lempeys kantaa vaikeidenkin aikojen yli.
