Isäni kielsi minua ottamasta tytärtäni syliin, peläten että olen liian hellä hänen lapsenlapselleen. Viime aikoina pieni tyttäreni on oppinut ryömimään, ja aina kun poistun huoneesta, hän seuraa minua katseellaan, kaipaa tulla nostetuksi syliin. Hänen isänsä neuvoi minua olemaan hemmottelematta tyttöämme liikaa, vihjaten että jos hän jää lattialle, hän oppii pärjäämään omillaan. Silti en millään osannut pitää käsiäni erossa; halusin vain ottaa lapseni syliin, mikä sai minut miettimään, olenko liian suojelevainen äiti.
Myönnän, että minulla on taipumus olla hellä, ehkä joskus jopa liiankin lempeä; lohdutan tytärtäni aina kun hän itkee, peitän hänet ystävällisyydellä enkä osaa olla ankara. Ehkä yritän korjata sitä rakkautta ja huolenpitoa, jota minulta jäi lapsena puuttumaan. Kasvoin lastenkodissa Oulussa sen jälkeen, kun äitini kuoli, enkä koskaan tavannut biologisia vanhempiani. Nykyiset vanhempaniserkkuni perheottivat minut luokseen, kun kuulivat tilanteestani, ja tarjosivat minulle uuden kodin lämpimän sovinnollisesti.
Alku oli hirvittävän vaikea. Isäpuoleni oli etäinen, eikä osannut näyttää tunteitaan, kun taas äitini uurasti yötä päivää pitääkseen arjen kasassa. He rakastivat minua, siitä olen varma, vaikka rakkauden osoitukset olivat harvoin näkyvissä. Niinpä aloin luoda omia satujani, unelmoiden maailmasta, jossa olin rakastettu, ylistetty kuin prinsessa, jonka valtakuntaa hallitsi välittäminen ja lempeys.
Aikuisena olen etsinyt hyväksyntää ja rakkautta muualta, erityisesti parisuhteissa. Olen roikkunut kiinni pienissäkin hellyyden osoituksissa, enkä osannut päästää irti epäterveestä suhteesta viiteen vuoteen peläten, etten koskaan löytäisi sydämellistä rakkautta uudestaan. Mieheni, lempeä ja huolehtivainen, tuntee osan menneisyydestäni ja tukee minua, vaikka ei tiedä kaikkea. Kaikesta kokemastani huolimatta en pysty olemaan lämmittämättä tyttäreni elämää, annan hänelle kaiken sen rakkauden, jonka uskon hänen ansaitsevanpaljon enemmän kuin minä koskaan sain lapsena Lapin pimenevissä illoissa.
En halua lapseni joutuvan koskaan epäilemään, onko hän rakastettu. Finlandiassa, hiljaisen järven rannalla, lupaan joka päivä lapselleni että lempeys ja läheisyys eivät ole synti, vaan elämän tärkeimpiä asioita. Vaikka ympäristöni ei aina ymmärrä valintojani, sydämessäni tiedän: tyttäreni, Aino, ansaitsee kaiken mahdollisen rakkauden maailmassa.
