Ainoa asia, jonka yhdistän isääni, ovat riidat, huudot ja jatkuva draama. Lapsuuteni oli köyhää. Äiti teki töitä iltaan saakka, jotta saisimme ruokaa pöytään, ja isä ei muuta tehnyt kuin etsi riitoja ja syytä ärtyä. Yhtenä päivänä menimme torille ostamaan vihanneksia. Myyjä vitsaili äitini kanssa, ja me nauroimme. Isä katsoi äitiä kylmin silmin eikä sanonut sanaakaan.
Kotona nousi kunnon hälinä. Isä huusi niin kovaa, että kaikki naapuritkin kuulivat. Myöhemmin hän satutti äitiäni fyysisesti. Sitten tapahtui toinen ikävä tilanne. Isän työkaveri sanoi leikillään, etteivät minun ja isän kasvot olleet lainkaan samanlaiset. Että olin kuin äitini, enkä ollut saanut mitään isältäni. Olin silloin 12-vuotias. Isä jätti meidät ja sanoi, että äiti oli hemmotellut minua liikaa.
Sen jälkeen rahat eivät riittäneet edes ruokaan. Isä ei maksanut elatusapua. Äiti ei halunnut taistella oikeudessa, vaan pärjäsi omillaan. Hän joutui löytämään uuden työpaikan. Opiskelin koulussa ja tein kaikkeni päästäkseni yliopistoon. Lopulta sain työpaikan.
Myöhemmin menin naimisiin ja pystyin vihdoin auttamaan äitiäni. Ja hiljattain sain viestin. Se oli isältäni. Hän kirjoitti, että haluaisi olla taas yhteydessä. En tiedä mitä teen. Jotkut neuvovat minua tapaamaan ja puhumaan hänen kanssaan. Rehellisesti sanottuna, en ole kovin innostunut. Muistan yhä selvästi sen hetken, kun isä lähti. Hän on minulle vieras ihminen eikä tuo mieleeni yhtään hyviä muistoja. Päätin, etten kerro äidilleni viestistä ainakaan vielä. En tiedä miten jatkaa.
Elämä opetti minulle, että perhettä ei voi valita, mutta voimme itse päättää, millaisia muistoja haluamme kantaa sydämessämme. Vaikka menneisyys saattaa olla raskas, tärkeintä on arvostaa niitä ihmisiä ympärillämme, jotka välittävät ja tukevat heidän kanssaan voimme rakentaa parempia muistoja ja tulevaisuutta.
