Isäni haihtui kuin sumu, jättäen meidät äidilleni ja suuren velkalastin syliin. Silloin putosin sitkeästi lapsuuteni kynnykseltä suoraan johonkin kylmempään ja kalseampaan.
Olin kymmenvuotias, pikkuveljeni vasta taapero, kolme vuotta, kun isä lakkasi tulemasta kotiin. Hänellä oli uusi nainen kauniimpi, sanottiin. Isä jätti meille asunnon, mutta asunto ei ollutkaan täysin meidän, vaan pankin, koska laina roikkui niskassa kuin märkä huopa. Kun äitini ja isäni vielä olivat yhdessä, minä kävin arvostetussa koulussa Helsingissä, osallistuin tietokilpailuihin ja harrastin koripalloa urheiluseura ToPossa. Silti, avioeron jälkeen, kaikki lipui pois kuin jää keväisessä merivedessä. Äiti teki kahta työtä, siivosi kouluaamuisin ja juoksi sitten iltapäivisin auttamaan vanhusta Kalliossa.
Minut siirrettiin lähemmäs kotia, Malmin peruskouluun. Jätin ToPon, koska äiti työnsi pikkuveljen vastuulleni joka vapaahetki. Koko maailma tuntui koostuvan harmaista katuvaloista, matalista pilvistä ja alati kolkuttavasta vastuusta. Lopulta kirjoitin ylioppilaaksi ja pääsin Aalto-yliopistoon. Sieltä siirryin töihin, mutta lapsuus jäi minulta jonnekin Hakaniemen ja Sörnäisten väliin, metron varikkoon pimeään.
Otin kai lapsena vastaan sen, että ilo ja huolet olivat puhtaasti minun kannettavani. Isä halusi elää vapaana, äiti sysäsi arjen raskaimmat palat minulle, eikä kukaan kysynyt, mitä minä halusin. Tänä keväänä maksoin viimeisen lainan, kolikko kolikolta, ja olen nyt kaksikymmentäkaksi. Olen alkanut säästää omaa asuntoa varten, sillä elämässä on vain yksi varma asia: pohjoistuuli puhaltaa. Eikä tuuli rauhoitu, sillä pian, heti kun laina oli maksettu, ilmestyi isäni taas ovelle kuin yöpakkasen mukana. Hän oli kyllästynyt uuteen elämäänsä ja halusi palata “perheeseen.” Äiti loisti kuin revontulet; minun sydämeni pysyi harmaana kuinka voisin iloita? Eihän hän ollut huolehtinut meistä, eikä maksanut mitään muuta kuin asumislainan, jonka minä lopulta itse hoidin. Ja nyt hänen pitäisi istua keittiön pöydässä juomassa kahvia ja leikkaamassa ruisleipää äitini kanssa? Äiti on onnellinen, mutta en jaksa katsoa heitä vastakkain kaikki siellä tuntuu väärältä ja outoa kuin unessa, jossa tie kotiin kiertää aina takaisin umpikujaan.
