Isäni muisto petetty.
Marjatta Laaksonen laahusti pitkin Helsingin lumista sisäpihaa jo toista tuntia, vaikka koti leipomoon olisi ollut korkeintaan viiden minuutin kävely, mutta juuri tänä iltana olonsa oli poikkeuksellisen apea. Hän ei lainkaan halunnut palata asuntoonsa vanhaan kerrostaloon Kalliossa, missä häntä odotti vain viileä vesipannu, harvoin pesty lattia ja pullea kissa nimeltään Väinö, josta oli tullut hänen ainoa keskustelukumppaninsa, jos televisiota ei lasketa sen hän avasi jo aamusta ja sammutti vasta illalla, koska uutistenlukijoiden äänet loivat edes jonkinlaisen elävyyden tunteen.
Jalat olivat puuduksissa, polvea jomotti ikävästi ja sää oli kolea, mutta silti Marjatta kääntyi vielä puiston leikkikentän kautta, missä keinut ja penkit olivat jo jäässä. Hän istuutui varovasti penkin laitaan ruosteenpunaisen katoksen alle, työnsi kätensä syvälle jo kahdeksan vuotta vanhan villakangastakkinsa taskuihin; uuden ostolle ei ollut ollut tarvetta.
Aikanaan, miehensä Olavin elinaikana, elämä oli toisenlaista äänekästä, täynnä draamaa ja elämää. Ahtaassa vaaleaksi paneloidussa kaksiossa kasvoi tytär Maire ja poika Tapio. Mutta aika kului, lapset lensivät pesästä ja perustivat omat elämänsä: Tapio perheineen asettui Ouluun, ja Maire muutti töihin Tampereelle ja löysi sieltä uransa tietotekniikan parista. Nyt he matkustelivat ympäri Eurooppaa, kävivät englanninleireillä ja lähettivät Marjatalle viestejä lähinnä juhlapyhinä “Hyvää syntymäpäivää, äiti! Suukkoja.” Mukana tuli yleensä kummallisia kuvia lapsenlapsista, jotka vaikuttivat jotenkin etäisiltä ja vierailta, eivätkä koskaan tulleet mummolaan kesäisin, koska Espanja, kielikurssit ja harrastukset veivät ajan.
Marjatta huokaisi katsellessaan, kuinka siipirikko harakka hyppi loskaisella asvaltilla ruokaa etsien. Hän oli joskus ajatellut, että lapset olisivat tuki ja toivo vanhuudessa, että mummona häntä ympäröisivät lastenlapset, jotka soittaisivat iltaisin ja piipahtaisivat aina kun ehtisivät. Tosiasiassa Tapiolta tuli kerran kuussa soitto (“Mitäs sinne kuuluu? Lapset sairasteli, töitä riittää, kiireistä on.”), ja Maire piti velvollisuudet hoidettuina lähettämällä satasen pari tilille ja unohtamalla koko asian viikkokausiksi.
Niinpä Marjatan eläkepäivät olivat kuin loputonta samaa harmaata taaperrusta: aamu alkoi televisiolla, Väinön ruokkimisella, kaurapuurolla tai munakkaalla, telkkaria taas, pikainen lounas, lisää uutisia ja iltakävely jäässä. Joskus itsensä kiinni siitä, että hän puheli ääneen uutistenlukijoille tai kommentoi studioyleisölle kipakasti. Väinö vilkaisi silloin keltaisilla silmillään ja löntysti tuolille nukkumaan.
Juuri tänä iltana koti ei houkutellut laisinkaan siellähän odottivat vain hiljaisuus ja tunteeton tila. Vasta kun räntäsade yltyi, Marjatta veti myssyä syvemmälle päähän ja kääri takkia tiukemmin ympärilleen, istuen silti paikoillaan.
Marjatta? kuului yllättäen vierestä. Oletko se sinä?
Hän havahtui. Penkin vierellä seisoi pitkä, kumara mies tummassa, vähän vanhanaikaisessa trenssissä ja lippalakissa. Sieltä pilkisti harmaita ohimoita ja tarkat siniset silmät. Hän tunnisti miehen heti: Kari Korhonen, naapurin mies viereisestä rapusta, joka kulki aina kepin kanssa pihalla. He olivat muutaman kerran sanoneet toisilleen säästä hississä, mutta siihen se jäi.
Kari? Marjatta hämmästyi. Kylläpä sinäkin ulkona palelet.
Entäs sinä? virnisti mies ja laski penkille sanomalehden ennen kuin istahti viereen. Näin ikkunasta, että melkein tunnin olet istuskellut tässä. Ajattelin tulla tarkastamaan, että kaikki hyvin.
Eipä tässä, huokasi Marjatta. Ei vain tee mieli mennä kotiin. On niin mahdoton ikävä, että itkettää.
Ymmärrän, nyökkäsi Kari. Hän otti povitaskusta pienen taskumatin. Salmaria, selitti hän vilkaistessaan Marjattaa. Elämän lääke. Haluatko? En minä tätä yleensä juo, mutta joskus kolmekymmentäviisi astetta tekee hyvää sielulle.
Marjatta aikoi kieltäytyä, mutta päätti lopulta ottaa pienen hörpyn. Polttava makea neste valui alas, ja ruumiissa alkoi kiertää lämmin puistattava tunne.
Kiitos, hän sanoi palauttaessaan pullon. Mutta entä sinä, eikö sinulla ollut vaimo?
Oli, nyökkäsi Kari ja hörppäsi itsekin. Kolme vuotta siitä jo, kun jäi yksin. Pojat asuvat Espoossa ja Turussa perhettä, töitä, kiirettä. Käyvät pari kertaa vuodessa, soittavat joskus sunnuntaisin. Sellaista tämä.
Lapset kaukana, mutisi Marjatta. Muistavat vain joskus. Mies on kuollut.
No, tuossapa meitä onkin kaksi samanlaista, totesi Kari hiljaa. Kaksi yksinäistä.
He olivat pitkään hiljaa, katsellen sadepisaroiden napsahtelua jäisiin lätäköihin. Hiljainen yhdessäolo tuntui hyvältä, kuin kaikki olisi jo sanottu.
Marjatta, olen seurannut sinua pitkään, sanoi Kari yllättäen vähän arastellen. Olet aina niin siisti, vaikka kävelet pihalla yksin. Olen miettinyt, pitäisikö tulla juttelemaan pidemmin, mutta nyt sade antoi kimmokkeen.
Seurannut minua? Miksi ihmeessä?
Mitäpä muutakaan tekemistä, hymyili mies vaivaantuen. Katselen ikkunasta sinun askeltasi. Jo tottumus. Jos et pitkään näy, huolestun.
Marjatta häpesi, mutta outo lämmin tunne levisi hänen sisäänsä joku välittää, joku on huomannut hänen poissaolonsa.
Entä jos kuljetaan yhdessä tästä eteenpäin? ehdotti Kari. Meillä olisi varmasti hauskempaa kaksin. Ja jos jotain sattuu, voin puolustaa, vaikka tämä kepakko minulla onkin.
Ketä vastaan, harakoita? nauroi Marjatta ensimmäistä kertaa viikkoihin.
No harakoita ja elämäntuskaa vastaan, virnisti Kari. Sovitaanko?
Sovitaan, nyökkäsi Marjatta.
Siitä illasta alkaen heidän elämänsä muuttui. He tapasivat joka ilta puiston penkillä tai kävelivät lammen ympäri, ellei tuuli ollut aivan kamala. Kävi ilmi, että Kari oli ennen eläkettä ollut konetekniikan insinööri, koko elämänsä suunnitellut osia ja eläkeiällään innostunut historiasta kirjoitti pieniä artikkeleita paikallislehteen. Marjatta taas, entinen kirjanpitäjä, kuunteli ja kertoi omista lapsistaan ja siitä, kuinka mökki myytiin pois, kun se ei lapsia enää kiinnostanut.
Jutut jatkuivat usein pimeään asti, ja kun kotiin palatessaan Marjatta huomasi hymyilevänsä, hän ei voinut käsittää onneaan. Kotona oli lämpimämpää, kun saattoi valmistaa iltapalan molemmille: leipoa pullaa tai karjalanpiirakoita. Kissa Väinökin tuli kehräten lähemmäs, kun tuoksui ihminen ja ruoka.
Kuukauden kuluttua Kari jäi ensimmäistä kertaa yökylään. He olivat unohtuneet teelle ja rupattelulle puoleen yöhön, ja Marjatta esitti tarjouksen.
Kari, jää yöksi. Voin pedata sinulle vuodesohvan olohuoneeseen.
En kai vain vaivaa, mies hymähti, mutta hänen silmissään paloi toivo.
Ei tässä ole ketään muuta, Marjatta hymyili. Tilaa riittää.
Siitä tuli tapa: ensin kerran viikossa, sitten kaksi, ja pian Kari toi omat tohvelit, hammasharjan ja lopulta matkalaukun. Marjatta nautti siitä, että aamulla kuului keittiöstä kuppeja ja kahvia, eikä telkkari ollut enää välttämätön taustaääni. Väinökin tottui, vaikka alkuun murisi uudelle asukkaalle.
Kari, tehdäänkö huomenna kaalilaatikkoa? kysyi Marjatta eräänä iltana.
Tehdään vaan, vastasi mies. Minä voin ostaa jauhelihaa, sinä ostat kaalin.
He pyörittivät kaalilaatikon yhdessä pienessä keittiössä, eikä elämä hetkeen tuntunut muita vaativan. Marjatta mietti: “Voiko näin vanhana saada vielä tällaisen lahjan?”
Ainoa pilvi oli lapset. Marjatta ei uskaltanut kertoa Tapio ja Mairelle Karista molemmat olivat palvoneet isäänsä ja puolustivat hänen muistoaan. Pelkäsi, että uusi mies nähtäisiin petoksena. Lapset muistuttivat usein: “Isä olisi tehnyt näin, isä ei olisi hyväksynyt sitä.”
Kari huomasi hänen huolensa, mutta ei painostanut.
Marjatta, lapset ovat sinun asiasi, hän sanoi. Sano sitten kun olet valmis. Minä odotan.
Kesäkuun lähestyessä Marjatan syntymäpäivää, Tapio laittoi viestin: “Äiti, tullaan vierailulle koko porukka, mitä haluat lahjaksi? Olemme kolme päivää. Nähdään pitkästä aikaa!”
Marjatta ilahtui, mutta alkoi heti hermoilla. Illalla ruokapöydän ääressä hän haki sanoja.
Kari, minulla on asia… Lapset tulevat kylään kolmeksi päiväksi. Koko perhe.
Sepä mukavaa, Kari sanoi rauhallisesti. Esittelet sitten minut.
En tiedä, nyökkäsi Marjatta. He saattavat suuttua. Ehkä olisi parempi, että olisit sen aikaa kotona. Mä puhun heidän kanssaan ensin.
Kari mietti pitkään, laski haarukan käsistään.
Marjatta, olenko minä sinulle joku salarakas, jota pitää piilotella lapsilta? Ollaan oltu yhdessä jo kohta puoli vuotta. Rakastan sinua, mutta en kestä olla se, josta pitää vaieta kun oma perhe tulee kylään.
En tarkoittanut sitä… minä vain, anna minulle aikaa, antoi Marjatta voitonsa.
No olkoon, mutisi mies väsyneenä. Pakkaan kamat huomenna ja menen kotiin, mutta muista: minä rakastan sinua, mutta piilossa oleminen ei tunnu hyvältä.
Seuraavana päivänä Kari lähti. Marjatta jäi yksin asuntoon, joka muuttui heti kylmäksi ja autioksi huolimatta uusista lämmitysputkista. Väinö kiersi ympäri huoneita, haki Karia, maukui. Marjatta silitteli kissaa ja odotti lapsiaan.
He tulivat syntymäpäivää edeltävänä lauantaiaamuna Tapio puolisonsa Petran ja kahden poikansa kanssa, Maire miehensä Jonnen ja viisivuotiaan Seljan kanssa. Koko asunto täyttyi lasten äänistä ja parfyymien tuoksusta. Marjatta hääräsi keittiössä, vilkaisi kuitenkin oveen päin, missä Karilta jäi tohvelit kaappiin.
Illan tullen, lasten nukkuessa, hän kokosi rohkeutensa ja kutsui Tapion ja Mairen keittiöön.
Minulla on vakava asia, aloitti Marjatta, ääni hento. Olen tutustunut täällä erääseen Kariin. Olemme eläneet yhdessä jo puolisen vuotta.
Keittiö hiljeni. Tapio jäi kahvikuppi käteen, Maire risti kätensä.
Miten niin elätte? kysyi Maire kylmästi. Äiti, mitä sinä nyt oikein olet miettinyt?
Minä olen 65, mutta en mikään hautakivi vielä, Marjatta vastasi hiljaa.
Mutta… tähän asuntoon, jonka yhdessä isän kanssa ostitte, olet tuonut jonkun vieraan miehen? ärähti Tapio.
Hän ei ole vieras, yritti Marjatta, vaan fiksu, entinen insinööri.
Ihan sama! Tapio paiskasi kupin pöytään. Olet pettänyt isän muiston, äiti! Petetty koko perhe! Me tultiin tänne, sä elät jonkun satunnaisen kanssa!
Tapio, älä herätä lapsia, sihahti Maire, mutta ääni nousi hänelläkin. Ymmärrämme, ettet halua olla yksin, mutta tämä on jo liikaa. Olisit voinut edes kysyä meiltä.
Pitikö minun kysyä lupa teiltä aikuisena naisena? Marjatta tunsi kurkkunsa puristuvan.
Aikuinen! Sinun pitäisi ajatella lapsenlapsia, et uusista miehistä, kävi Tapio kiivaana. Täällä häpeämme toisten puolesta. Missä se ukko nyt on?
Hän lähti, Marjatta sanoi nieleskellen, minä pyysin hänen menemään siksi aikaa.
No hyvä, tiuskaisi Maire. Tämä on asia, jossa pitää valita puolensa. Joko me tai se sinun Kari. Jos hän pysyy elämässäsi, me pidämme etäisyyttä. Lapsemme eivät tarvitse tätä näytelmää.
Marjattan pää riippui alhaalla, kyyneleet tipahtelivat puhtaalle pöytäliinalle. Hän olisi halunnut sanoa rakastavansa lapsiaan ja Karia, mutta sanat eivät nousseet kurkusta. Tapio ja Maire poistuivat sanattomina.
Yöllä Marjatta ei nukkunut, vain pyöri paikallaan ja mietti. Mieleen nousi kuvia Karista keittiössä, kukista ja naurusta, Väinön rapsuttamisesta toisaalla hän näki lasten vihaiset kasvot.
Aamulla hän kömpi väsyneenä keittiöön. Petra kuiskasi: Onko kaikki hyvin? Näytät kalpealta.
Kaikki on, mutisi Marjatta.
Me päätimme, että lähdemme jo tänään, sanoi Tapio. Emme halua juhlia syntymäpäivää tällaisessa ilmapiirissä. Lahjat jätimme eteiseen.
Mutta… te vasta tulitte! Marjatta henkäisi.
Näin on parempi, Tapio katkaisi ja poistui huoneesta.
Tunnin päästä asunto oli hiljainen; lapset ja lastenlapset menivät omia menojaan. Marjatta jäi ihmettelemään, miten elämä saattoi muuttua yhdessä illassa.
Hän istui koko päivän hiljaa sohvalla ja tuijotti pimenevää telkkarin ruutua. Väinö hyppäsi syliin hurisemaan, mutta siitä ei ollut lohtua. Illalla hän tarttui puhelimeen ja soitti Karille.
Kari, älä tule, hän sai sanottua. Meidän on parempi olla tapaamatta.
Mitä on tapahtunut? Kari äännähti. Ovatko lapset vastustaneet?
Ovat ja voimakkaasti, Marjatta nyyhkäisi. Sanoivat, että jos jatkan kanssasi, he eivät halua pitää yhteyttä.
Ja sinä valitsit heidät?
He ovat minun lapsiani, Kari. Sinä olet tärkeä niin tärkeä mutta… anteeksi.
Marjatta… rakastan sinua. Etkö sinä näe, että lapset vain käyttävät valtaa sinuun? he manipuloivat sinua. Ei heidän niin pitäisi tehdä.
Ehkä ei, mutta en toimi toisin, Marjatta puuskahti. Kiitos ja anteeksi.
Hän sulki puhelimen ja itki kissaa vasten koko yön enemmän kuin Olavin kuoleman jälkeen, sillä silloin lapset olivat vielä vierellä. Nyt ei enää ketään.
Kului kaksi kuukautta. Marjatta täytti päivät tutulla rutiinilla: telkkari pauhasi, ruokana oli kaurapuuroa, puhetta itselleen. Väinö pyöri ovella, kuin odottaen milloin Kari olisi taas soimassa. Lapset eivät soittaneet enää edes tapansa mukaan; Tapiolta satunnainen viesti: “Miten äiti jaksat?”, Maire vain kuvan Seljasta WhatsApp -ryhmään. Kukaan ei kysynyt, kuinka hän oikeasti pärjää.
Eräänä iltana kauppareissun jälkeen hississä oli mukana naapurin vanha rouva Aino, joka tunnettiin juoruilijana.
Marjatta, missäs se sun Kari on? Ei ole näkynyt aikoihin, ootteko riidelleet?
Erottiin, Marjatta vastasi hiljaa.
Sepä harmi olitte mainio pari. Hän on muuten sairastellut. Näytti niin huonolta viimeksi. Hänen poikansa oli, mutta meni taas pois.
Sairastellut? kysyi Marjatta. Mitä sille on sattunut?
Ken tietää, Aino pudisteli päätään. Näyttää kuihtuneen, tuskin pysyy pystyssä.
Hissi pysähtyi, Marjatta jäi eteiseen seisomaan. Hän mietti, mitä hän oli tehnyt; jätti Karinkin yksin, kuin turhuudesta huolimatta katsellut, että lapset eivät enää palaakaan.
Hän meni kotiin, tuijotti puhelinta, pitkään. Lopulta päätti soittaa. Usea tuuttaus; lopulta tuttu, väsynyt ääni.
Marjatta. Mikä on hätänä?
Kari, mitä kuuluu? Oletko kipeänä?
Ei tässä mitään, hän naurahti katkerasti. Sinäkin teit omat päätöksesi… En viitsinyt sinua vaivata.
Hölmö sinä, Marjatta niiskutti. Minä tulen nyt, odota.
Päällystakki niskaan ja kassi kainaloon. Naapurin rappuun, kolmanteen kerrokseen. Oven avasi paljon vanhemmalta näyttävä, kalpea Kari, silti hymy tutulla tavallaan.
Miksi tulit?
Tyhmä sinä. Ja minä vielä tyhmempi. Nyt ymmärrän lapset eivät minua tarvitse, mutta sinä tarvitset. Sinä olet kotini.
Kari veti Marjatan syleilyynsä. He jäivät pitkiksi hetkiksi eteiseen, lämpimään hiljaisuuteen. Sitten Marjatta laittoi hänet istumaan, ryhtyi keittämään iltateetä ja syöttämään leipää.
Huomenna soitan Tapiolle, hän ilmoitti. Sanon suoraan, että sinä olet elämässäni. Jos eivät hyväksy se ei enää kuulu minulle. Minä olen tehnyt valintani.
Älä liian kovaa tappele, Kari yritti, mutta Marjatta hymyili päättäväisenä.
Nyt riittää. Minäkin olen ihminen ja ansaitsen onnea, ja se on tässä.
Aamulla hän soitti pojalleen.
Tapio, olen päättänyt jään Karille. Me rakastamme, ja jos sinä et sitä hyväksy, en voi mitään. Olet silti lapseni, mutta elämäni on oma. Isän muistoa en petä, mutta minua ei tarvitse tuomita.
Puhelimessa oli hiljaista hetki. Sitten kuului: “Äiti, olet hullu. Mehän sinua varoitimme.”
Niin varoititte, Marjatta huokaisi. Tästä eteenpäin minä päätän. Olette tervetulleita, jos haluatte, mutta en enää anna ohjailla itseäni.
Puhelun jälkeen helpotus sai hänet huokaisemaan. Tuntui, kuin kivi olisi vierinyt pois sydämeltä.
Seuraavalla viikolla tuli viesti: “Äiti, olemme Mairen kanssa pohtineet. Emme hyväksy, mutta jos sinulla on parempi näin, tulet sitten lastenlasten luo, kun haluat. Mutta älä puhu Karista meille, se tuntuu pahalta.”
Marjatta luki viestin ja sulki puhelimen. Täydellistä hyväksyntää ei tullut, mutta kompromissi kuitenkin. Ja tärkeintä oli, että Kari istui vieressä, Väinö kehräsi polvilla, televisio hurisi taustalla, eikä heidän enää tarvinnut kuunnella sitä koska heillä oli toisensa.
Kari, tehdäänkö taas kaalilaatikkoa huomenna? Minulla on kaalia jääkaapissa.
Tehdään vaan, mies hymyili ja silmät säteilivät valoa. Minä käyn ostamassa jauhelihat ja sinä otat ryynejä.
