En muista kovin hyvin vanhempiani. Kun äitini kuoli, isäni ei halunnut jäädä yksin pienen tytön kanssa. Hän vei minut, siis Ainon, mummoni luo, jätti minut portin pieleen ja ajoi pois. Mummo oli silloin puutarhassa, kuuli vain auton äänen.
Kuka siellä nyt kävi? mummo mietti ja meni katsomaan.
Kun hän saapui ulos, mummo näki minut seisomassa riutuneena pihalla.
Voi, mikä hölmö! Olisihan hän voinut sanoa edes jotakin! Mummo tarttui kädestä ja vei minut sisälle. Illalla ukki palasi kotiin.
Vai niin? Taitaa Markku olla tuonut tämän?
Niin, Markku toi. Jätti lapsen aidan viereen ja lähti autollansa. En tiedä, minkälaisiin hommiin nuo nuoret nyt sitten menivät.
He mutisivat keskenään pitkään, kunnes menivät nukkumaan. Päivät kuluivat. Mummo ja ukki antoivat sydämensä sekä aikansa minulle, pienelle Ainolle.
He opettivat minulle, että ihmisiä pitää kohdella kunnioittavasti ja että kodin asiat hoidetaan vahvasti. Kasvoin heille tärkeänä avustajana, vähän kuin äitini oli heille aikoinaan ollut. Myös äiti oli aikoinaan antanut apunsa ennen kuin menehtyi. Vanhempieni muisto lämmitti vanhusten mieltä, mutta minä suoritin jo kouluni loppuun asti.
Eräänä iltana ukki aloitti keskustelun:
Meidän Aino on viisas ja nokkela. Olisipa meillä mahdollisuus lähettää hänet, vaikka opiskelemaan.
Olet oikeassa. Nykyään ei ilman kunnon koulutusta pääse oikein mihinkään.
Mummo ja ukki kaivoivat viimeisetkin säästönsä ja lähettivät minut kaupunkiin opiskelmaan. Pääsin arvostetulla arvosanalla valmistumaan taloustieteestä, ja myöhemmin palasin kotiin takaisin tuttuun kylään.
En oikeastaan koskaan pitänyt kaupunkielämästä. Mummo ja ukki olivat onnellisia, kun en jättänyt heitä yksin vanhuudenpäivinään. Päätin kehittää kotikylääni. Ryhdyin tilanhoitoon. Otin lainan, ostin peltoa ja palkkasin väkeä auttamaan. Lopulta rakensin navetan ja hankin karjaa. Työvoimaa ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, joten laitoin lehteen ilmoituksen lupasin hyvän palkan ja asunnon.
Eräänä päivänä pihalle saapui mies. Hän oli likainen, parta rehotti ja elämä oli kuluttanut häntä. Hän asteli eteeni ja esittäytyi isäkseni.
Isä ei vaatinut minulta mitään, sillä hän ymmärsi, ettei kahdenkymmenen vuoden jälkeen ollut oikeutta vaatia. Hän pyysi vain yhtä asiaa että saisi olla tyttärensä lähellä. Hän oli jäänyt yksin, ehkä voisi auttaa minua jotenkin.
Annoin anteeksi isälleni, mutta siihen meni muutama kuukausi. Siitä lähtien hän on asunut kanssani ja ollut mukana kaikissa askareissa, eikä halua olla enää yksin. Mietitkö sinäkin, teinkö oikein antaessani hänelle anteeksi?
