Isä päätti mennä naimisiin
Ainon äiti kuoli viisi vuotta sitten. Hän oli vasta neljäkymmentäkahdeksan, kun sydän pysähtyi ihan vain kastellessaan orvokkejaan keittiössä. Isä oli silloin viisikymmentäviisi.
Hän ei itkenyt, ei huutanut. Istui vain äitinsä lempituolissa ja tuijotti valokuvaa vaimostaan. Katseessa sellaista intensiteettiä, kuin mielessään yrittäisi herättää rakkaansa henkiin.
Sinä päivänä Aino menetti molemmat vanhempansa. Äitinsä ihan konkreettisesti, mutta isänsä henkisesti. Isä oli kyllä fyysisesti paikalla, samassa asunnossa, mutta enää elossa vain jonain haamuversiona, surun kokonaan nielaisemana.
Ensimmäinen vuosi oli karmea. Parikymppisenä Ainosta tuli yhdellä rysäyksellä tytär, kotihoitaja ja amatööripsykologi. Hän keitti makaronilaatikkoa, jota ei syöty, pesi paitoja, joita ei puettu, ja puhui, puhui, puhui yrittäen raapia isää takaisin elämästä, jonnekin syvyyksiin, minne tämä oli vajonnut.
Isä vaikeni, korkeintaan murahduksia antoi lyhyinä vastauksinaan. Niissä jokaisessa viesti: Älä sekaannu! Älä koske! Älä huomaa!
Ajan kanssa heidän väliinsä kasvoi harmaa, läpäisemätön seinä.
***
Aika kului. He alkoivat elää toistensa rinnalla, mutta eivät yhdessä.
Aamulla moikattiin keittiössä, lähdettiin omille menoille, illalla törmättiin uudestaan jääkaapilla ja kadottiin taas omiin huoneisiinsa. Puhetta vähän, yhteyttä ei lainkaan.
Aino lakkasi tyrkyttämästä huolenpitoaan. Isä kiitti hiljaa mielessään. Molemmat yrittivät sopeutua uuteen todellisuuteen.
Ilman vaimoa. Ilman äitiä.
***
Aika teki tehtävänsä: isä alkoi vähän kuin sulaa pakkasesta.
Hän hymyili naapurin Rauhalle, joka toi pullaa ja karjalanpiiraita niin usein että naapureilla herahti vesi kielelle. Lähti kaverin kanssa pilkille. Muisti yhtäkkiä läppärin olemassaolon ja lempielokuvansa.
Aino ei enää tunnistanut entistä epätoivoa ja ajatteli, että pahimman yli on päästy. Hän uskaltautui ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pois kotoa: sai yllättävän keikkatyön kylpylähotellissa, koko kesän.
Kun palasi, odotti pieni paukku.
***
Isä ilmoitti menevänsä naimisiin.
Hän lätkäisi uutisen pöytään heti kun Aino ehti kynnyksen yli. Tyynesti, aivan kuin asia olisi jo päätetty.
He hakeutuivat keittiön pöydän ääreen. Isä istui vastapäätä.
Tapasin erään naisen, hän sanoi ja jopa hymyili. Hänen nimensä on Anelma. Aiomme mennä naimisiin.
Ainon elimistö jäätyi. Ei siksi, että isä oli löytänyt jonkun hän olisi pohjimmiltaan vain iloinen, jos näkisi isän taas nauravan. Mutta päässä räpsähti jättimäinen punainen hälytysnappi: “Asunto!”
Heidän asunto! Se, missä Aino oli kasvanut, missä nurkassa yhä äidin ompelukone, ja astiakaapissa äidin lempikuppi! Eikä mikään sottaisen näköinen kahvikuppi, jonka joku ventovieras nainen oli jättänyt tiskipöydälle!
Aino mulkoili uutta astiaa kuin se olisi ebola.
Isä, hän aloitti, yrittäen valita sanojaan, etkö ole sitä mieltä, että tämä on vähän äkkiä? Tunnetko sinä hänet tarpeeksi hyvin? Ja missä aiotte asua? Toivottavasti ette täällä? Tämä asunto ei sentään ole yksin sinun. Se on mama… siis äidinkin koti…
Isä nosti katseensa hitaasti. Silmissä ei palanut muu kuin väsymys ja kolea halveksunta.
No, niinpä tietenkin, hän sanoi hiljaa. Aina sama laulu. Nopea olet, Aino. Sentään henki pihisee tässä vielä Ei olisi kannattanut alkaa nylkeä karhua, joka vielä vähän liikkuu.
Enhän minä jaa mitään! Haluan vain selvyyttä! Aino kimpaantui. Sehän on järkevää! Sinulle tulee uusi perhe, ja… mitä minä teen jos jotain tapahtuu?
Sittenpähän mietit sitä, kun sen aika tulee, isä murahti ja marssi huoneeseensa.
***
Anelma tuli käymään parin päivän päästä. Pitkä, hoikka nainen surullisilla, tutkivilla silmillä oli ystävällinen jopa liioitellun kohteliaasti.
Aino-tyttönen, ymmärrän mitä sinä tunnet, hän sanoi. En halua mitään teiltä. Minulla on oma asunto, oma elämä. Rakastan vain isääsi.
Anelma yritti olla mukava, mutta miten hän uteli!
Onko teidän mökki kaukana kaupungista? Anelma kysyi herttaisesti. Ja onko tämä asunto ollut teillä kauan? Nämä vanhat kerrostalokolmiot ovat nyt oikeaa herkkua.
Lisäksi Anelman mielestä perinnön pohtiminen ajoissa oli väärin, ja hän huomautti, miten sellaiset keskustelut satuttavat isää, saavat hänet tuntemaan itsensä tarpeettomaksi.
Käynnin jälkeen Ainon epäilykset vain kasvoivat. Hän oli aivan varma, että tämä nainen oli viekas ja laskelmoiva. Heidän jo valmiiksi pinkeät välinsä isään kiristyivät viimeiseen asti. Aino näki isässäsä kiukkua ja sokeaa rakastunutta mummoa, joka olisi valmis antamaan kaiken ensimmäiselle vastaantulijalle. Isän mielestä Aino taas oli ahne epäluuloinen tytär, jonka ainoa ajatus oli oma etu, eikä hänen onnensa kiinnostanut tippaakaan.
Kaikki keskustelut muuttuivat sanailuksi. Isä muistutti, että hänellä on oikeus yksityiselämään. Aino vastasi, että hänellä on oikeus turvalliseen tulevaisuuteen. Molemmat pistelivät toisiaan, tajuamatta että viilsivät samalla omia haavojaan.
***
Viimein Aino räjähti ja ehdotti, että mennään nyt notaarille ja ratkaistaan asunto- ja mökkisotku kerralla.
Isä torjui pitkään, mutta huokaisi lopulta:
Olkoon menneeksi, mennään sitten.
Matka notaarille sujui hiljaa. Aino nypli jännittyneenä laukkuaan, kuin valmistautuen otteluun.
Toimistossa oli hiljaista. Isä istui kauemmas, sormet lomittain polvilla. Kasvoilta ei voinut lukea mitään.
Notaarina toimi harmaahiuksinen nainen, jonka kulmakarvat tiukkina, kun avasi mapin.
Eli olemme täällä siksi että hän ehti aloittaa virallisella äänellä.
Odottakaa, isä keskeytti. Hänen äänensä oli hiljainen, mutta siinä oli jotain terävää, mikä sai Ainon säpsähtämään. Olen täällä toisen asian vuoksi.
Isä ojensi notaarille paperin.
Tässä.
Notaarin silmät pujahtivat tekstin läpi, kulmat nousivat.
Oletteko varma? Tämä on lahjakirja. Luovutatte kaiken omaisuutenne kokonaan tyttärellenne. Ilmaiseksi?
Aino haukkoi henkeään. Mitä? Hän antaa kaiken ihan vain noin? Onko tämä joku ansa? Muka helppo riita tähän loppuun?
Aino yritti arvuuttaa, oliko isä virittänyt jonkinlaista ansaa.
Isä katsoi Ainoon sellaisella ilmeellä, että koko keho meni kylmäksi. Ei vihaa, ei loukkaantumista. Vain päättymätöntä pettymystä ja sääliä. Sääliä Aino-paralle.
No niin, isä sanoi hiljaa, nousi ja laski paperin Ainon eteen. Ota. Koko rojut, mitä niin kovasti janosit. Kolmio. Mökki. Kaikki. Nyt voit nukkua yösi rauhassa, ettei vanha käppänä ehdi vaihtaa sun kiinteistöjä mihinkään myyttiseen onneen.
Sanan “onni” hän lausui sellaisella sarkasmilla, että Aino säpsähti.
Isä en minä en tarkoittanut Aino kuiskasi, kyyneleet polttivat poskia.
Et tarkoittanut? Isän hymy oli pahempi kuin yksikään möreä huuto. Aino, viimeisen puolen vuoden ajan et ole kysynyt kertaakaan vointiani. Et ole kysynyt, onko kylmä, onko lääkkeitä. Kaikki kysymykset koskivat papereita. Rumasti sanottuna: neliöitä. Et enää nähnyt minussa isää. Näit vain riesan, joka hidastaa omaisuutesi saamista. Luuletko, etten huomannut?
Isä meni ovelle, vilkaisi taakseen:
Tästä vankilasta unelmoit? Siinä se on. Käytä hyväksesi.
Ovi sulkeutui. Aino istui liikkumatta, rutisti kylmää paperia käsissään. Hän voitti! Saanut kaiken! Ja samalla tajusi, että ihan kaiken hävisi
***
Vuosia vierähti.
Isä ja Anelma ovat yhä yhdessä. Aino saattaa nähdä heidät joskus lähikaupassa tai puistossa. He kulkevat usein käsi kädessä. Isä on vanhentunut, mutta katsoo Anelmaa silmät onnea hehkuen.
Aino asuu yksin.
Kolmiossa, remontoidussa kodissa uusine kalusteineen.
Viikonloppuisin hän käy mökilläkin. Sielläkin kaikki mallillaan.
Vain onni meni ja katosi jonnekin.
Aino tajuaa, ettei isä antanut asuntoa, kesämökkiä eikä omaisuutta vihasta tai katkeruudesta. Hän antoi ne pois, koska Aino oli niin valinnut: seinät ihmisen tilalle, paperit rakkauden sijaan.
Tuli vaihtaneeksi oman isän kolmeen huoneeseen ja mökkiin. Ja juuri se on kaikkein synkin perintö, jonka isä hänelle jätti.
P. S. Lyö peukkua ja klikkaa seuraa, ettei meiltä pääse mikään tarina ohi.
