Neljävuotiaana Sini jäi orvoksi, sillä muisto äidistä katosi kuin sumuun naapuritalon auton aiheuttaman oudon onnettomuuden vuoksi. Isästä tuli hänen ainoa turvansa hän uhrasi koko elämänsä tytärtään kasvattaakseen, mutta maailmasta tuli raskas ja harmaa, ja ajan uurteet vaivasivat hänen kasvojaan jo varhain. Vaikka isä teki kaiken Siniä varten, Sini ei juuri koskaan käynyt hänen luonaan. Avioiduttuaan Sini sulkeutui omaan elämäänsä, eksyen vieraiden ajatusten virtaan; vain satunnaiset käynnit osoittivat, ettei isä ollut täysin unohtunut. Töitä piisasi aamusta yöhön, joten Sini sysäsi isänsä elatuksen miehelleen, jonka vastuulle jäi eurojen lähettäminen. Mies tosin ei halunnut kuluttaa rahaa vanhukselle, jota piti arvottomana.
Isä eli kuin talvinen puu, hiljaa toivoen, että tytär kantaisi huolta hänestä vanhuudessa, mutta pian naapuri alkoi supista lakiasioista, neuvomalla hakea Siniä oikeuteen elatusapua varten. Oikeussalissa kohtaaminen tuntui oudon sumuiselta, ja Sini kysyi itkusta vapisevalla äänellä:
“Isä, olitko niin epätoivoinen nähdä minut, että piti vetää minut käräjille?”
Isä katseli alas, ääni raskas kuin marraskuun sade: “En ole voinut ostaa edes ruisleipää kahteen päivään. Ajattelin, että täyttäisit vanhat lupauksesi. Ehkä kasvatin sinut väärin…”
“Sinähän tiedät, että olen töissä. Mieheni on lähettänyt sinulle rahaa ja tuonut ruokakassin. Älä yritä tunteilla manipuloida minua,” Sini sanoi, ja miehensäkin kiirehti puolustamaan häntä.
Sanat lentelivät kuin pääskyt, kunnes isä pysähtyi ja kääntyi tytärtään kohti, kyyneleet sulivat kasvoillaan. “Minulla on kerrottavaa,” hän sanoi hiljaa.
Sini kuunteli, ja isä alkoi kertoa muistosta, joka ei ollut ollut koskaan järjellä selitettävissä. Hän puhui päivästä, jolloin äiti vielä hymyili: silloin äiti oli löytänyt talon pihasta omituisen laatikon, jossa oli pieni tyttö. Äiti oli nostanut lapsen pois roskien vierestä ja päättänyt kasvattaa tytön omanaan ja tuo tyttö oli Sini itse. Tunteiden valtameri vyöryi Sinin ylle, ja hän pyysi vuorotellen anteeksi isältään. Siinä hetkessä isä luopui oikeusjutusta.
Myöhemmin, kuin keväisen unen jatkumona, Sini sai tietää että hänen miehensä ei ollut koskaan käynyt isänsä luona, ja heidän rahansa olivat kadonneet kuin aurinko marraskuussa. Kipu ja katumus puristivat Siniä, ja hän päätti jättää miehensä, muuttaen takaisin isän luo. He löysivät yhdessä lohdutuksen ja oudon, hiljaisen onnellisuuden jälleennäkemisestä, kuin aurinko nousisi järven yllä sumun keskeltä.
