Kuule, mun täytyy kertoa sulle tää tarina, joka on kyllä aika uskomaton saatat jopa joutua miettimään sitä vielä illalla.
Elina oli syntynyt sokeana, eikä koskaan ollut nähnyt maailmaa. Silti hän tunsi sen kylmyyden jokaisella hengenvedolla. Hän syntyi perheeseen, jossa ulkonäkö oli kaikki kaikessa.
Hänen kaksi siskoaan, Aino ja Helmi, olivat kuin jääprinsessat: heidän kirkkaat silmänsä ja sirot vartalot ylistettiin jopa kylän juhlapäivinä. Elina taas oli perheessä salattu häpeä, pidettiin visusti pois vieraiden silmistä.
Elinan äiti kuoli, kun hän oli vasta viisi, ja siitä lähtien isä muuttui tylyksi. Ei kutsunut Elinaa koskaan nimeltä hän sanoi vain “se asia”. Isän silmissä Elina oli kirous. Hän ei saanut tulla ruokapöytään eikä tungeksia olohuoneeseen, kun vieraat tulivat kahville. Elina kasvoi varjoissa ja kuuli usein isänsä huokaukset: “Miksi juuri hän?”
Kun Elina täytti 21, isä teki päätöksen, joka mursi kaiken, minkä Elina oli sydämessään yrittänyt suojella.
Eräänä aamuna, kun Elina istui hiljaa huoneessaan tunnustellen vanhan kirjan pistekirjoitusta, isä tuli sisään ja laski pienen käärön hänen syliinsä.
Huomenna menet naimisiin, isä sanoi. Elina jähmettyi. Miten niin? Kenen kanssa? Isä jatkoi: Lauri, kerjäläinen kirkolta. Sinä olet sokea, hän köyhä sopiva pari. Elina yritti huutaa, muttei löytänyt ääntä. Hän tiesi, ettei voisi kieltäytyä isällä ei koskaan ollut vaihtoehtoja.
Seuraavana päivänä heidät vihittiin. Kukaan ei kertonut Elinalle miltä Lauri näytti; ei tullut puheeksi. Isä työnsi Elinan Laurin luo ja käski tarttumaan tämän käsivarteen. Kaikki naurahtivat hiljaa: Sokea tyttö ja kerjäläinen. Vihkimisen jälkeen isä antoi Elinalle pienen pussin vaatteita ja tylysti sanoi: Siitä tuli nyt sinun murheesi, ja poistui, vilkaisematta taakse.
Lauri johdatti Elinan pienelle mökille kylän laitamille; hirsiseinät, savun ja mullan tuoksu. Ei tämä ole paljoa, Lauri sanoi lempeästi. Mutta täällä olet turvassa. Elina istui vanhalle räsymatolle ja pidätteli kyyneleitä. Tämä oli nyt hänen elämänsä: sokea morsian, kerjäläiselle, mökissä toivon varassa.
Mutta ekana yönä tapahtui jotain outoa.
Lauri keitti teetä huolellisesti. Antoi Elinalle oman takkinsa ja nukkui oven vieressä, kuin vartioiden häntä. Hän kysyi Elinalta, mistä tarinoista tämä piti, mistä ruuista tuli hyvä mieli eikä kukaan ollut koskaan kysynyt Elinalta mitään. Hänestä tuntui, että Lauri aidosti välitti.
Viikot kuluivat.
Lauri saattoi Elinan joka aamu joenrantaan, kuvaili auringonnousua ja lintujen laulua niin elävästi, että Elina alkoi “nähdä” ne Laurin sanojen kautta. Hän lauloikin Elinalle, kertoi iltaisin tarinoita tähdistä ja kaukaisista maista. Elina nauroi ensimmäistä kertaa vuosiin.
Elinan sydän aukesi. Yllättäen mökissä Elina tiesi rakastuneensa.
Eräänä iltapäivänä Elina kysyi varovasti: Olitko aina kerjäläinen? Lauri epäröi, mutta sitten sanoi: En ollut aina tällainen. Ja siihen se jäi, eikä Elina enää kysynyt.
Kunnes eräänä päivänä.
Elina meni yksin torille ostamaan juureksia. Laurin tarkat ohjeet mielessään, jokainen askel muistissa. Mutta puolivälissä joku tarttui kovakouraisesti Elinan käteen. Sokea raukka! ääni vaahtosi. Se oli Helmi, Elinan sisko. Elätkö vielä? Oletko vielä kerjäläisen vaimona? Elina tunsi kyyneleet, mutta piti päänsä. Olen onnellinen, hän sanoi. Helmi naurahti kylmästi. Et edes tiedä miltä hän näyttää. Hän on roskaa, ihan kuin sinäkin.
Ja sitten Helmi kuiskasi jotakin, joka mursi Elinan sydämen: Hän ei ole kerjäläinen, sinua on huijattu.
Elina palasi sokkona kotiin, odotti Lauria illan hämärässä. Sitten hän kysyi: Kerrotko totuuden? Kuka sinä oikeasti olet?
Lauri polvistui Elinan eteen, otti kädet käsiinsä. Et vielä olisi saanut tietää mutta en voi valehdella enää.
Elina tunsi sydämensä hakkaavan.
Lauri veti henkeä.
En ole kerjäläinen. Olen kuninkaan poika.
Elina tunsi maailman pyörivän ympärillään. Olen kuninkaan poika. Hän yritti ajatella, oli kuullut Laurin tarinat liian lumoavia “kerjäläiselle”, nyt hän ymmärsi miksi.
Hänen isänsä oli naittanut hänet kuninkaalle, joka oli pukeutunut köyhän vaatteisiin.
Elina vetäytyi Laurin kosketuksesta, astui taakse ja kysyi pelokkaasti: Miksi annoit minun luulla olevasi kerjäläinen?
Lauri nousi, ääni painavassa rauhassa. Halusin jonkun, joka näkisi minut ei varallisuutta eikä kruunua, vaan minut. Sinä olit kaikki, mitä halusin, Elina.
Elina istui, jalat pettivät ja sydän revitty. Miksi Lauri ei kertonut? Miksi antoi Elinan uskoa olevansa hylätty? Lauri polvistui uudelleen: En halunnut satuttaa. Tulinkin kylään piilossa, olin kyllästynyt kosijoihin, jotka rakastivat kruunua mutta ei ihmistä. Kuulin sokeasta tytöstä, jota isä hylki. Seurasin sinua viikkoja ja ehdotin avioliittoa isällesi kerjäläisenä. Tiesin että suostuisit, jotta pääsisit minusta eroon.
Kyyneleet valuivat Elinan poskille.
Isän hyljintä ja Laurin intohimo joku tuli niin kaukaa, vain etsiäkseen häntä.
Elina kysyi hiljaa: Entä nyt? Mitä tapahtuu nyt?
Lauri otti Elinan käden lempeästi. Nyt lähdet kanssani palatsiin.
Elinan sydän ponnahti ilosta. Mutta olen sokea voinko olla prinsessa?
Lauri hymyili. Olet jo minun prinsessa.
Sinä yönä Elina ei saanut unta. Mielessä pyörivät isän julmuus, Laurin rakkaus ja tuntematon tulevaisuus.
Aamulla kuninkaallinen vaunu pysähtyi mökin eteen. Mustakultaiset vartijat tervehtivät Lauria ja Elinaa, kun he nousivat vaunuun.
Elina puristi Laurin käsivartta, kun vaunu kulki kohti palatsia.
Ja perillä väki odotti hämmästyivät, kun kadonnut prinssi palasi mukanaan sokea tyttö.
Laurin äiti, kuningatar, astui esiin, silmät tiukkoina Elinaa kohti.
Elina kumarsi kunnioittavasti. Lauri tarttui Elinan käteen ja julisti: Tässä on vaimoni, se jota valitsin, hän joka näki sieluni kun kukaan muu ei voinut.
Kuningatar oli hetken hiljaa, astui sitten ja halasi Elinaa.
Nyt hän on minun tyttäreni, sanoi kuningatar. Elina oli pyörtyä helpotuksesta. Lauri kuiskasi: Sanoinhan, olet turvassa.
Sinä iltana, Elina istui palatsin ikkunalla kuunnellen kuninkaallisen pihan ääniä.
Hänen elämänsä oli muuttunut yhdessä päivässä.
Enää hän ei ollut se asia, vaan vaimo, prinsessa joku, jota rakastettiin ei ulkonäön vaan oman sydämen vuoksi.
Vaikka hänellä oli rauhan hetki, isän viha jäi kuitenkin varjon lailla sydämeen.
Elina tiesi, ettei maailma ottaisi häntä heti hyväksyen hovissa kuiskailtaisiin hänen sokeudestaan, viholliset nousisivat palatsin seinien sisältä.
Mutta nyt hän ei tuntenut itseään pieneksi, vaan vahvaksi.
Seuraavana aamuna Elina kutsuttiin hovin eteen; kuninkaan asettamat arvovaltaiset ihmiset odottivat.
Osa katsoi häntä alaspäin, kun hän asteli Laurin kanssa saliin, mutta Elina piti päänsä ylhäällä.
Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Lauri nousi ja julisti:
En kruunaudu, ennen kuin vaimoani hyväksytään ja kunnioitetaan tässä palatsissa. Ja jos häntä ei hyväksytä, lähden pois hänen kanssaan.
Huhut levisivät, Elina tunsi sydämensä tömistävän. Hän katsoi Lauria tämä oli valmis antamaan kaiken hänen puolestaan. Luopuisitko kruunusta minun takia? Elina kuiskasi.
Lauri katsoi häntä kiihkeästi: Tein sen jo kerran. Tekisin uudelleen.
Kuningatar nousi: Olkoon selvää, tästä päivästä lähtien Elina ei ole vain vaimosi hän on prinsessa Elina kuninkaallisessa suvussa. Joka häntä halveksii, halveksii kruunua.
Huone hiljeni. Elinan sydän hakkasi, mutta ei enää pelosta.
Hän tiesi, että elämä muuttuisi nyt Elinan ehdoin.
Hän ei ollut enää varjo, vaan nainen joka löysi paikkansa maailmassa.
Parasta kaikessa nyt häntä ei tarvinnut nähdä kauniina, vain sydämen rakastamana.
Elinan hyväksyntä prinsessaksi palatsissa levisi nopeasti koko kuningaskuntaan.
Aluksi hovin herrasväki piti Elinan sokeutta outona, mutta pian he näkivät hänen vahvuutensa, arvokkuutensa, ja ehdottoman rakkautensa Lauria kohtaan.
Kunnioitus kasvoi Elina ei ollut enää salattu häpeä, vaan omalla paikallaan, Laurin rinnalla.
Mutta palatsielämä ei ollut helppoa.
Elina oli löytänyt paikkansa, mutta haasteet olivat monet juonittelua, omia agendoja, ja niitä, jotka näkivät Elinan uhkana.
Mutta Elina oli vahvempi kuin koskaan eikä kenenkään muun arvoilla. Ja sainpahan uuden ymmärryksen siitä, mitä rakkaus todella tarkoittaa.
