Elämäni vaikeimpana hetkenä isäni jätti perheemme lähteäkseen toisen naisen matkaan. Hän jätti äitini, minut ja pikkusiskoni, joka oli silloin vasta kaksivuotias ja kärsi terveysongelmista, jotka ajan myötä vain pahenivat. Siskoni hoito vei valtavasti rahaa, aikaa ja hermoja. Vaikken täysin ymmärtänyt hänen sairauttaan, näin kyllä, miten paljon äitini kärsi yrittäessään yhdessä mummini kanssa pelastaa siskoni. Isäni väitti olevansa väsynyt ja riiteli äidin kanssa, aiheuttaen tälle suurta surua. Hänen poistumisensa tuntui minusta henkilökohtaiselta petokselta, sillä hän oli ollut minulle lempeä ja huolehtiva silloin, kun äiti oli siskoni vierellä.
Muistan selvästi sen päivän, kun äitini sai kuulla, että isäni oli jättänyt meidät. Se on elämäni surullisin muisto. Isä muutti toiseen kaupunkiin ja aloitti uuden elämän uuden naisen kanssa, unohtaen meidät kokonaan. Vaikka isän äiti, mummoni, rukoili häntä palaamaan, hän ei muuttanut mieltään. Vuotta myöhemmin, rakas siskoni menehtyi, ja jäimme äidin kanssa surun murtamiksi. Tästä huolimatta isäni ei koskaan tullut takaisin, ei edes jättämään viimeistä hyvästiä siskolleni.
Äitini suri syvästi tyttärensä menetystä, jolloin mummoni nousi elämäni suurimmaksi tukipilariksi. Onneksi molemmat mummoni olivat lempeitä ja lämpimiä heistä tuli minulle toiset ja kolmannet äidit. Vähitellen äitikin riisui surun viitan harteiltansa ja alkoi taas huomata olemassaoloni. Kyyneleet silmissään hän puristi minut syliinsä ja vannoi, ettei koskaan jättäisi minua, vaan tekisi kaikkensa onneni eteen. Äiti ja mummoni pitivätkin aina sanansa ja antoivat minulle vankan tuen ja hellän huolenpidon. He huolehtivat jopa siitä, että sain kauniin juhlapuvun lakkiaisiini, jotta tuntisin itseni erityiseksi sinä iltana.
Vuosien ajan en nähnyt isääni lainkaan, mutta en kyennyt täysin unohtamaan häntä. Hän ilmestyi kerran, ainoastaan mummini hautajaisiin, epäilemättä ajatuksenaan saada käsiinsä mahdollinen perintö, sillä hän uskoi mummin jättäneen hänelle asunnon. Mutta viisas ja lämminsydäminen mummoni oli testamentannut minulle asunnon ollessani vasta kaksitoistavuotias. Tuo rakastava teko kuvasti hänen vahvaa yhteyttään ja välittämistään minua kohtaan osoitus siitä, että perheen siteet eivät perustu vain vereen.
Tämän kaiken läpi olen oppinut, että elämä voi olla armoton ja täynnä menetyksiä, mutta rakkaus ja välittäminen voivat myös kantaa meidät pahimpien aikojen yli. Aito perhe löytyy heidän joukosta, jotka seisovat rinnallasi olivatpa he perinteisessä mielessä sukua tai eivät. Kiitollisuudella ja lämmöllä sydämessäni jatkan elämää, kantavana voimana ajatus siitä, että todelliset siteet luodaan teoilla, ei sanoilla tai verellä.
