Isä ei ole yhtään äitiä huonompi
Toisen aviomieheni, Tapio, tapasin vapaaehtoistyöleirillä Saaristomerellä, missä suojeltiin harvinaisten lintujen pesiä salametsästäjiltä. Lähdin sinne kymmenvuotiaan poikani, Samulin, kanssa.
Tapio oli koko projektin sydän ja moottori suorastaan intohimoinen biologi, silmät säihkyen. Hän järjesti eksoottisia retkiä yhdessä lapsuudenystävänsä kanssa; se oli hänelle sekä henkireikä että lisätuloa arjen rinnalle.
Kolmantena päivänä leikahdin ja liukastuin kosteilla kallioilla. Kävi ilmi, että Tapio ei ollut pelkkä innostunut puuhamies hän toimi myös praktiikkaa harjoittavana lääkärinä. Hän sitoi nilkkani tiukasti ja kantoi minut telttaan saakka, minkä jälkeen hoiti minua koko viikon kuin pientä lasta.
Sillä aikaa kun Samuli auttoi tutkijoita innoissaan, aikuiset ehtivät huomata välillään kipinän. Silti pysyimme hillittyinä molemmilla oli huonoja kokemuksia menneistä suhteista, eikä ihastuksen huumalle halunnut antaa myöten.
Loman jälkeen uppouduin töihini, yrittäen unohtaa hetken huuman. Tapio itsekin uskoi kyseessä olleen vain ohimenevä kesäromanssi, mutta kahden viikon päästä hän kuitenkin etsi osoitteeni
Puolen vuoden kuluttua muutimme yhteen, vuoden jälkeen menimme naimisiin.
Tapio heittäytyi isyyteen täysillä hän oli aina haaveillut lapsista, mutta työ ja harrastukset olivat vieneet kaiken ajan aiemmin. Samuli, joka oli kasvanut äidin ja isoäidin kanssa, kiintyi nopeasti Tapsaan ja alkoi kutsua tätä isäksi. Ostimme tilavan asunnon puiston laidalta ja aloimme suunnitella yhteistä lasta. Olin pitkään haaveillut tyttärestä, ja myös Tapio innostui ajatuksesta. Olisimme antaneet tytölle nimeksi Helinä. Elämä näytti täydelliseltä.
Kaikki kuitenkin muuttui, kun saimme kaksoset Helinän lisäksi syntyi poika, jolle annoimme nimeksi Veikko. Uppouduin vaipparumbaan, väsymyksen sumuun, alati torkkumattomiin öihin. Oma äitini auttoi parhaansa mukaan pienten kanssa. Tapio siirtyi isompaan lääkeyritykseen, jotta elättäisi kasvaneen perheen. Hän matkusteli paljon työasioissa ja teki pitkiä raportteja. Huomasin pian, ettei hän halunnut palata kotiin, missä vauvat itkivät tauotta ja minä olin liian lopussa keskustellakseni järkevästi.
Tapion mielestä elättäjällä oli oikeus omaan rauhaan ja tasokkaaseen lepoon. Minä taas olin vakaasti sitä mieltä, että lapset ovat yhteinen asia ja isänkin täytyy hoitaa arkea kanssani. Riitelimme yhä useammin; jokainen keskustelu päättyi kinasteluun vanhempien rooleista.
Pelastukseksi tuli päiväkoti. Kaksoset eivät olleet vielä kolmevuotiaita, kun pääsin palaamaan töihin graafisena suunnittelijana. Samulista oli tullut oikea kotitonttu. Perheessä alkoi taas olla rauhallisempi ilmapiiri. Hetkeksi.
Kahden vuoden kuluttua Tapio rakastui uuteen työkaveriinsa naiseen, joka oli samalla tapaa työlle omistautunut ja vapaista arvoista pitävä, kuin Tapio joskus aiemmin itse oli ollut. Pettäessään minut Tapio, jolla oli pinttynyt rehellisyyden tarve, tuli heti tunnustamaan ja sanoi: parasta olisi erota.
Lupaan olla aina apunasi lasten kanssa. Asuntoasia ratkaistaan varmasti vuoden sisällä. Mutta nyt toivoisin, että veisit lapset ja muuttaisit omaan äitisi luo. Avioeron haen itse.
Eikö ole vähän erikoista, että tämän asunnon ostimme yhdessä, juuri isoa perhettä ajatellen? kysyin rauhallisesti.
Älä tee tästä vaikeaa! Tarjoan sivistynyttä ratkaisua! hän kiivastui.
Täytyy miettiä asiaa, vastasin yhä tyynesti.
Viikon kuluttua ilmoitin päätökseni:
Rakastuit toiseen, niin käy monille. Mutta lapset eivät ole vain minun, vaan myös sinun. Ja he ovat aina meidän lapsiamme, eikö niin? En aio kiistellä kanssasi asunnosta, vaikka siihen olisi perusteeni saat asua siinä uuden vaimosi kanssa. Jaetaan vanhemmuus. Otan Samulin ja Helinän mukaani. Veikko jää sinun luoksesi.
Tapio jähmettyi.
Oletko järjissäsi? En osaa yksin kasvattaa päiväkoti-ikäistä! Olen töissä! Lapsi tarvitsee äitiä!
Todellako? katsoin häntä aidosti yllättyneenä. Niinhän halusit omia lapsia ja oikeaa perhettä. Tässä on nyt se unelmasi. Minäkin käyn töissä, ellet muistanut. Haluat rakentaa uuden elämän, mutta minun pitäisi yksin kantaa vastuu kolmesta lapsesta? Ei käy, otat nyt ainakin yhden vastuullesi. Tasapuolisesti.
Seurasi raju riita.
Tapio paiskasi oven ja lähti kertomaan tarinaa ystäville, sukulaisille ja työkavereille. Kaikki olivat järkyttyneitä. Minulle soitettiin, suostuteltiin, moitittiin ja sanottiin päätöstäni sydämettömäksi. Omakin äitini sanoi, ettei antaisi minulle ikinä anteeksi. Mutta pysyin päättäväisenä: Miten isä muka olisi huonompi? Hänhän rakastaa lapsiaan! Ja Veikko ei enää ole vauva, vaan varsin omatoiminen poika.
Tapio, tyrmistynyt ja ahdistettu, suostui lopulta. Hänen äitinsä ei pystynyt terveydellisistä syistä auttamaan lapsen kanssa. Uusi rakastettu, nähtyään arjen yksinhuoltajan kanssa, katosi hänen elämästään kolmen viikon jälkeen. Lapsenhoito ei kuulunut hänen suunnitelmiinsa.
***
Kolme kuukautta kului.
Eräänä iltana menin hakemaan Samulia isältään. Tapio avasi oven. Asunto oli siisti, keittiössä tuoksui puuro, Veikko leikki legopalikoilla lattialla.
Tapio näytti väsyneeltä, mutta levolliselta.
Tule sisään, hän sanoi hiljaa.
Samuli meni pakkaamaan tavaroitaan, ja me jäimme keittiöön.
Tiedätkö, Tapio aloitti katsomatta minua, ensimmäisinä viikkoina vihasin sinua raivolla. Ajattelin, että tämä oli kallis kosto. Mutta sitten opin tuntemaan Veikon. Hän rakastaa tomaatteja ja appelsiineja. Pelkää imuria. Rakastaa rakenteluleluja. Kuorsaa hauskasti nukkuessaan. Nukahtaa vain, kun hänen selkäänsä rapsutetaan.
Hän nosti katseensa:
Olen nyt hänen isänsä. Oikeasti en vain viikonloppuisin, vaan joka päivä.
Kuuntelin hiljaa.
En aio pyydellä anteeksi siitä mitä tapahtui. Mutta olen kiitollinen sinulle tästä, Tapio nyökkäsi kohti Veikkoa. Meistä kahdesta.
Tiesin, sanoin lopulta.
Mitä tiesit? Että pärjään?
Totta kai. Mutta moreover: en epäillyt hetkeäkään, etteikö sinä rakastuisi häneen aivan oikeasti. Sillä vain niin. Me kaksi olemme aina olleet äärimmäisiä, Tapio. Rakkaudessa, työssä ja kuten nyt huomaat vanhemmuudessa.
Joten tämäkö oli kosto?
Hymyilin ja lähdin pois keittiöstä, sanoin vain:
Ei. Tämä oli ainoa tapa nähdä sinussa se mies, jonka kanssa menin naimisiin. Ja kai siinä onnistuin.
Jätin hänet hiljaiseen kotiin meidän yhteisen lapsemme kanssa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin, että vaikka avioliittomme päättyi, perhe, omalla erikoisella tavallaan, säilyi.
Tämän kaiken jälkeen ymmärsin, että vaikka elämä ei mene kuten suunnittelee, sekä äiti että isä ovat korvaamattomia ja me kaikki opimme kantamaan vastuuta, kun on pakko.
