Isä ei ole yhtään huonompi kuin äiti
Toisen aviomiehen Aino tapasi talkooleirillä Pohjois-Karjalassa, jossa suojeltiin harvinaisten lintujen pesiä salametsästäjiltä. Hän oli tullut sinne kymmenvuotiaan poikansa Tapion kanssa.
Antti oli koko projektin sydän ja moottori biologian intohimoinen ammattilainen, silmissään palo. Erikoisia luontoretkiä hän järjesti yhdessä lapsuuden ystävänsä kanssa siinä oli sekä henkireikä että lisätienesti.
Kolmannen päivän jälkeen Aino liukastui märillä kivillä ja venäytti nilkkansa. Antti osoittautui innostuksen lisäksi käytännön lääkäriksi. Hän sitoi nilkan tiukasti, kantoi Ainon teltalle ja hoiti häntä viikon kuin lasta.
Sillä aikaa kun Tapio auttoi tutkijoita innosta puhkuen, aikuiset huomasivat välillään syttyneen kipinän. He olivat silti varautuneita molemmilla oli aiempaa kokemusta pettymyksistä eikä huuma romanttisesta rakastumisesta ottanut otetta.
Loman jälkeen Aino suuntautui täysin työhönsä teki kaiken unohtaakseen pikaisen, kauniin fantasian. Antti kuvitteli, että kyseessä oli vain ohimenevä leirituttavuus, mutta kahden viikon päästä hän jo oli selvittämässä Ainon osoitetta…
Puolen vuoden kuluttua he muuttivat yhteen, seuraavana vuonna menivät naimisiin.
Antti uppoutui isän rooliin hän oli aina halunnut lapsia, mutta työ ja harrastukset olivat vieneet kaiken ajan. Tapio, joka oli varttunut äidin ja mummon kanssa, kiintyi Anttiin ja kutsui tätä pian isäksi. He ostivat tilavan asunnon Töölöstä, puistonäkymällä, ja alkoivat suunnitella yhteistä lasta. Aino haaveili kauan tyttärestä, ja paikkansa oli nyt myös Antin toiveissa. He päättivät ennalta nimen Veera. Elämä tuntui täydelliseltä.
Kaikki muuttui, kun syntyivät kaksoset Veeran lisäksi he saivat pojan, Matiaksen. Aino vajosi vaippojen, puuron ja valvottujen öiden kaaokseen. Äiti auttoi vastasyntyjen kanssa minkä ehti. Antti, turvatakseen kasvavan perheen, ryhtyi lääkeyhtiöön töihin. Työhön kuului pitkiä matkoja ja raportteja. Antti huomasi pian, ettei halunnut palata asuntoon, jossa vauvalla itkettiin jatkuvasti eikä väsynyt puoliso jaksanut keskustella.
Antin mielestä elättäjällä piti olla oma rauha ja hyvä lepo. Aino taas oli varma, että lapset ovat yhteinen vastuu miehenkin olisi otettava osa arjen vanhemmuudesta. Riitoja tuli yhä useammin ja välit loittonivat, harva keskustelu päättyi ilman väittelyä perheen rooleista.
Pelastus oli päiväkoti. Kaksoset olivat alle kolme, kun Aino palasi töihin suunnittelijana. Tapiosta tuli oikea apulainen. Perheen jännitteet hellittivät mutta vain hetkeksi.
Kahden vuoden päästä Antti rakastui. Uusi työkaveri, yhtä työn täyttämä ja vapaamielinen kuin Antti joskus itse. Kun Antti oli pettänyt, hän tunnusti kaiken Ainolle rehellisenä ihmisenä ja totesi: nyt parempi erota.
Lupaan aina auttaa sinua ja lapsia, varmasti. Asuntokin järjestyy teille vuoden sisällä. Mutta nyt pyydän sinua ottamaan lapset ja muuttamaan äitisi luo. Eroan itse.
Eikö ole mitään, että asunnon ostimme yhdessä juuri suurta perhettä varten? Aino kysyi rauhallisesti.
Älä tee tästä vaikeaa! Ehdotan järkevää ratkaisua! Antti räjähti.
Pitää miettiä, Aino vastasi tyynesti.
Viikon hän mietti, ja sitten kertoi päätöksensä:
Sinä rakastuit toiseen. Näin käy monille. Mutta lapset ovat myös sinun, eivät vain minun. Ja jäävät yhteisiksi ikuisesti, eikö niin? En aio jakaa kanssasi asuntoa, vaikka voisin asu siellä uuden vaimosi kanssa. Jaetaan vanhemmuus. Otan mukaani Tapion ja Veeran. Matias jää sinulle.
Antti oli tyrmistynyt.
Oletko järjissäsi? En pysty yksin kasvattamaan alle kouluikäistä! Minä teen töitä! Lapsi tarvitsee äitiä!
Niinkö? Aino katsoi yllättyneenä. Halusithan aina omia lapsia, oikeaa perhettä. Tässä on se, mistä haaveilit. Minäkin teen töitä, vai etkö tiennyt? Aiot rakentaa uuden elämän ja jättää minulle kolme lasta? En suostu. Ota edes yksi vastuullesi. Reilua.
Alkoi riita.
Antti paiskasi ovet kiinni ja vei tarinan ystäville, sukulaisille, kollegoille. Kaikki olivat järkyttyneitä. Soitettiin Ainolle, pyydettiin, haukuttiin, sanottiin ratkaisua julmaksi ja sydämettömäksi. Ainon oma äiti ilmoitti, ettei koskaan antaisi anteeksi. Mutta Aino pysyi kannassaan: Miksi isä olisi huonompi kuin äiti? Hän rakastaa lapsia! Ja Matias ei enää ole vauva; erittäin itsenäinen poika.
Antti, yllätetty ja ahdistunut, alistui. Hänen äitinsä ei voinut auttaa lapsen hoidossa terveyden vuoksi. Uusi rakkaus katosi hänen elämästään kolmen viikon päästä yksinhuoltaja-arjen todellisuus ei sopinut suunnitelmiin.
***
Kolme kuukautta kului.
Eräänä iltana Aino tuli hakemaan Tapiota, joka oli ollut isän luona. Antti avasi oven. Asunnossa tuoksui puuro, lattia oli siisti, Matias leikki lattialla legopalikoiden kanssa.
Antti näytti väsyneeltä, mutta rauhalliselta.
Tule sisään, hän sanoi hiljaa.
Tapio kiiruhti keräämään tavaroitaan ja aikuiset jäivät keittiöön.
Tiedätkö, Antti aloitti katsomatta Ainota, alkuviikot vihasin sinua syvästi. Ajattelin, että tämä oli julmin kosto. Mutta sitten tutustuin Matiakseen. Hän rakastaa tomaatteja ja appelsiineja, pelkää pölynimuria, rakastaa rakennuslelua. Kuorsaa hassusti unessa. Nukahtaa vain jos selkää kutittaa.
Hän katsoi Ainon silmiin:
Olen tullut hänen isäkseen. Oikeasti. Ei vain viikonloppuisin, vaan joka päivä.
Aino kuunteli hiljaa.
En pyydä anteeksi siitä, miten meni. Mutta olen kiitollinen tästä, Antti viittasi poikaansa. Meistä.
Tiesin, Aino sanoi lopulta.
Mitä tiesit? Että pärjään?
Totta kai. Mutta ennen kaikkea, en epäillyt ikinä, että todella rakastat häntä. Vain niin. Me olimme aina idealisteja, Antti. Rakkaudessa, työssä, ja vanhemmuudessakin, kuten huomaat.
Oliko tämä sitten kostoa?
Aino hymyili, astui keittiöstä ja vastasi:
Ei. Se oli ainoa tapa nähdä sinussa se ihminen, jonka kanssa joskus menin naimisiin. Ja minusta onnistuin.
Hän lähti, jättäen Antin hiljaiseen kotiin heidän yhteisen poikansa kanssa. Pitkästä aikaa molemmat tiesivät, että vaikka avioliitto oli hajonnut, perhe jotenkin kummallisella ja surullisella tavalla oli silti jäänyt eloon.
