6. helmikuuta
Minä ja vaimoni, Aino, elimme pitkään onnellista avioliittoa täällä Helsingissä. Kaikki muuttui kuitenkin, kun Aino tuli raskaaksi. Hän ei juuri yllättynyt uutisesta, että odottaa kaksosia hänen suvussaan se oli melko tavallista mutta minulle se kolahti kovaa. Olin jotenkin tyrmistynyt, jopa järkyttynyt, kun sain tietää. Siitä hetkestä eteenpäin meidän perhe-elämämme joka oli aiemmin täynnä iloa, alkoi repeillä. Vedättäydyin kauemmas Ainosta, ja häpeäkseni ajattelemattomuuteni vuoksi aloin viettää aikaa toisen naisen kanssa hänen paras ystävänsä, Annikki, tuli yllättäen elämääni aivan uudessa roolissa.
Kun Aino lähestyi synnytystä, minun poissaoloni varmasti tuntui hänestä yhä rankemmalta. En vieraillut sairaalassa enkä soitellutkaan, kun hänen aikansa tulla koitti. En edes oikein ajatellut, miltä hänestä saattoi tuntua olin täysin keskittynyt omaan hölmöön elämääni, kun taas Aino makasi tuskissaan leikkauspöydällä.
Kun Aino pääsi sairaalasta kotiin, hän huomasi, ettei hänellä enää ollut kattoa päänsä päällä. Annikki oli ehtinyt jo muuttaa meidän asuntoomme ja käytännössä ottanut kaiken haltuun. Aino oli puilla paljailla kahden vauvan kanssa. Hän pyysi apua äidiltään, mutta äiti vain sanoi kovia sanoja hänen mielestään Ainon olisi pitänyt pärjätä itse.
Onneksi heidän naapurissaan asui Kaisa, sydämellinen nainen, joka tarjosi Ainolle ja kaksosille oman huoneen kodistaan. Siitä alkoi Ainon rankka mutta päättäväinen taival. Hän teki kahta, joskus kolmea työtä yhtä aikaa, jotta sai rahaa riittämään. Hän heräsi joka aamu varhain, kiirehti töihin, kävi vapailla huolehtimassa pojista ja palasi kotiin vasta myöhään illalla. Tätä rataa jatkui pitkään.
Kovan työn ja sinnikkyyden avulla Ainosta tuli lopulta perheensä turva ja tuki. Hän löysi voimaa ystävyydestä Kaisan kanssa, josta tuli uskollisempi tukija kuin oma äiti koskaan oli ollut. Aino repi välit omaan äitiinsä, kun huomasi, ettei tämä osoittanut lainkaan katumusta käytöksestään.
Kun pojat kasvoivat, he katkaisivat siteet isäänsä eikä Aino enää murehtinut siitä hän tiesi, että oli parempi suojella heitä petokselta ja katkeruudelta. Hän omisti elämänsä pojilleen, opetti heille työn ja rehellisyyden arvot.
Tänään kun katson taaksepäin, ymmärrän, että Aino pystyi rakentamaan lapsilleen lämpimän kodin, vaikka minä ja hänen äitinsä petimme hänet. Hänen rohkeutensa opetti minulle, että rakkaus ja sitkeys kantavat paljon pidemmälle kuin mikään raha tai tukiverkko. Olisi pitänyt arvostaa sitä, mikä oli edessäni perheen todellinen merkitys kirkastui vasta liian myöhään.
