Eeva ei ehtinyt sulkea puheluaan, kun kuuli yllättäen nuoren naisen äänen linjan toisessa päässä.
Eeva seisoi olohuoneen ikkunan ääressä, katsellen how hiljalleen leijailevat lumihiutaleet peittivät vanhan Helsingin katuja. Puhelu Markuksen, hänen puolisonsa, kanssa oli ollut tavanomainen sellaisia arkisia soittoja oli tullut lukemattomia kertoja heidän viidentoista avioliittovuotensa aikana. Markus kertoi taas olevansa työmatkalla Tampereella: kaikki sujui hyvin, palaverit menivät odotetusti, hän olisi kotona kolmen päivän päästä.
No, kuuluu vain, soitellaan taas, Eeva sanoi vetäen puhelinta korvaltansa, valmiina painamaan punaista luuria. Silloin hän kuitenkin kuuli sen heleän, melkein laulavan naisäänen:
Käsi jähmettyi. Sydän jätti lyönnin väliin ja sitten alkoi hakata hulluna rinnassa. Eeva painoi puhelimen takaisin korvalleen, mutta puhelu oli jo katkaistu Markus oli ehtinyt lopettaa.
Eeva vajosi olohuoneen nojatuoliin, jalat vetelinä. Päässä vilistivät pirstaleiset ajatukset: Markus Kylpy Millainen kylpy siellä työmatkalla Tampereella voi olla? Viime kuukausien omituisuudet nousivat kirkkaana mieleen: Markuksen tiheämmät poissaolot, myöhäisillan puhelut ulkona parvekkeella, uusi hajuvesi hänen autossaan.
Kädet täristen Eeva avasi kannettavan. Markuksen sähköpostin salasana oli vanha ajalta, jolloin heidän välillään vallitsi vielä täydellinen luottamus. Matkaliput, hotellivaraus… Hääsviitti viiden tähden hotellissa Tampereen keskustassa, kahdelle hengelle.
Sähköpostista löytyi myös viestinvaihtoa. Suvi. Kaksikymmentäkuusi vuotias personal trainer. Rakas, en enää jaksa tätä. Lupasit kolme kuukautta sitten, että eroat. Kuinka kauan minun pitää vielä odottaa?
Eevaa oksetti. Silmissä vilahti kuva heidän ensitapaamisestaan silloin Markus oli talossa tavallinen projektipäällikkö, Eeva juuri valmistunut kirjanpitäjä. Häämatkasta haaveiltiin pitkään, vuokrakämpässä säästäen. Iloittiin yhdessä ensimmäisistä onnistumisista, kerrottiin toisilleen unelmat ja pelot. Nyt Markus oli firman liiketoimintajohtaja, Eeva pääkirjanpitäjä samassa yrityksessä, ja heidän välillään aukeni viidentoista vuoden ja yhden Suvin levyinen kuilu.
****
Hotellihuoneessa Markus kulki hermostuneena edes takaisin.
Miksi teit niin? hänen äänensä tärisi.
Suvi lojui sängyllä silkkisessä aamutakissa, pitkät vaaleat hiukset valuen tyynylle.
No mitä siitä? Sinähän lupasit, että eroat pian, hän naukaisi, venytellen kuin tyytyväinen kissa.
Minä itse päätän milloin ja miten! Ymmärrätkö mitä olet saanut aikaan? Eeva ei ole typerä, nyt hän tiesi kaiken!
No hyvä niin! Mä olen kyllästynyt piilotteluun hotelleissa. Haluan käydä kanssasi ravintoloissa, tavata sinun ystäviä, olla sinun vaimosi, lopultakin!
Sinä käyttäydyt kuin lapsi, Markus sihahti.
Ja sinä olet pelkuri! Suvi nousi pystyyn. Katso minua! Olen nuori, terve voisin synnyttää sinulle vielä lapsia. Mitä Eeva enää voi? Lasketella sinun rahoja?
Markus tarttui Suvin olkavarsiin. Älä puhu Eevasta tuohon sävyyn! Et tiedä hänestä etkä meistä mitään!
Tiedän tarpeeksi, Suvi irrottautui. Tiedän, ettet ole onnellinen hänen kanssaan. Hän on vain töissä ja kodin askareissa. Koskahan viimeksi olitte lähekkäin? Koska matkustitte yhdessä?
Markus kääntyi pois ikkunaan. Jossain kaukana, Helsingin hämärässä kodissa, kaikki alkoi murtua. Viidentoista vuoden elämä luhistui Suvin kevytmieliseen heittoon kuin korttitalo.
****
Eeva istui hiljaisessa keittiössä, puristi kylmää teekuppia käsissään. Puhelin piippasi tunnin sisällä kymmeniä Markuksen soittoyrityksiä. Hän ei vastannut. Mitäpä hän olisi sanonut? Kuulin, kun rakastajattaresi kutsui sinua kylpyyn?
Muistot nousivat mieleen vääjäämättä: Markus polvistumassa ravintolan keskellä, tarjoamassa sormusta, ensimuutto yhteiseen kaksioon Herttoniemessä, Markuksen tuki kun Eevan äiti kuoli, juhlat Markuksen esimiesnimityksen jälkeen… Sitten tulivat loputtoman pituiset työpäivät, asuntolainat, remontit. Milloin he viimeksi vain juttelivat? Milloin istuivat kylki kyljessä sohvalla elokuvaa katsomassa? Koska suunnittelivat tulevaisuutta yhdessä?
Puhelin värisi jälleen. Tällä kertaa viesti: Eeva, anna puhua. Selitän kaiken.
Mitä hänelle olisi selitettävää? Että Eeva oli vanhentunut? Että elämä oli jumittunut rutiiniin, ja nuori personal trainer osasi lukea Markuksen tarpeet paremmin?
Eeva katsoi peiliin. Neljäkymmentäkaksi. Silmien ympärillä juonteet, hiuksiin ilmestyi harmaata, joita oli alettu värjätä kuukausittain. Milloin se alkoi tämä väsymys katseessa, elämä arjen aikataulujen mukaan, tämä jatkuva kiire turvan perässä?
****
Missä sinä viivyit? Suvi tiuskaisi, kun Markus palasi huoneeseen vailla voimia viimeisen puheluyrityksen jälkeen.
Ei nyt, Markus vajosi nojatuoliin, löyhtyvä solmio kädessään.
Vaan juuri nyt! Haluan tietää miten tästä jatkuu. Ymmärrät, että nyt on pakko valita!
Markus katseli häntä nuori, itsevarma, täynnä elämänintoa. Sellainen Eeva oli joskus ollut. Voi taivas, mitä hän tekikään heille?
Suvi, Markus painoi kasvot käsiinsä. Olet oikeassa. Nyt pitää päättää.
Suvi kirkastui, riensi hänen luokseen. Rakas! Tiesin että valitset oikein!
Meidän täytyy lopettaa tämä, Markus sanoi lempeästi työntäen hänet loitommalle.
Mitä?! Suvi perääntyi kuin isku olisi tullut.
Tämä oli virhe. Rakastan edelleen vaimoani. Meillä on ongelmia, olemme etääntyneet, mutta en voi en halua pyyhätä pois kaikkea sitä, mitä meillä on ollut yhdessä.
Olet pelkuri! Suvin kyyneleet valuivat poskille.
En. Olin pelkuri silloin, kun rupesin tähän. Kun valehtelin naiselle, joka on ollut vierelläni viidentoista vuoden ajan. Sinä olet oikeassa: en ole onnellinen. Mutta onni rakennetaan yhdessä, sitä ei löydy piilosta.
****
Oven kello soi lähes puolenyön aikaan. Eeva tiesi heti, että Markus oli tullut aikaisimmalla mahdollisella lennolla.
Eeva, päästä minut sisään, Markuksen ääni kaikui oven takaa matalana.
Hän avasi. Markus seisoi kynnyksellä parta ajamattomana, takki ryppyisenä, katse syyllisenä.
Sopiiko tulla?
Eeva väisti sanattomana. He kulkivat keittiöön paikkaan, jossa olivat joskus haaveilleet yhteisestä elämästä ja tehneet suurimmat päätöksensä.
Eeva…
Älä. Tiedän kyllä Suvi, kaksikymmentäkuusi, personal trainer. Luin postisi.
Markus nyökkäsi, sanat tuntuivat olevan hukassa.
Miksi, Markus?
Hän oli pitkään hiljaa, katsellen pimeään yön Helsinkiin.
Minä olin pelkuri. Pelkäsin, että olemme jo aivan vieraita. Suvi toi mieleeni sen, millainen sinä ennen olit energinen, täynnä suunnitelmia.
Entä nyt?
Nyt… Nyt haluan yrittää korjata kaiken. Jos vain annat. Voidaan mennä yhdessä parisuhdeterapiaan, viettää enemmän aikaa kahdestaan, yrittää löytää toisemme uudelleen…
Eeva katsoi miestään harmaantunutta, iän kuluttamaa, mutta yhä niin tuttua. Viisitoista vuotta ei ollut pelkkä numero. Ne olivat yhteisiä muistoja, tavat, sisäpiirin vitsit, kyky olla hiljaa yhdessä. Kyky antaa anteeksi.
En tiedä, Markus, Eeva nyyhkäisi viimein. En vain tiedä…
Markus rutisti häntä varovasti, ja Eeva jäi syleilyyn. Ulkona lumi peitti Helsingin kadut valkoisella vaipalla.
Ja siellä jossain, Tampereen hotellissa, itki nuori nainen, joka ensi kertaa näki totuuden: todellinen rakkaus ei ole pelkkää intohimoa tai huumaa. Se on valinta, joka tehdään joka päivä.
Täällä, keittiössä, kaksi ikääntyvää ihmistä yritti koota elämänsä sirpaleita. Edessä olisi pitkä tie: loukkausten ja epäilyjen yli, yhdessä terapiahuoneisiin ja tuskallisiin keskusteluihin, yrityksiä löytää toisensa uudelleen. Mutta he molemmat aavistivat: joskus täytyy menettää jotain, jotta sen arvo todella kirkastuu.
