Ilman sielua

Ilman sielua
Kaarina Virtanen palasi kotiin Helsingistä.
Hän oli käynyt parturissa, kuten teki säännöllisesti, vaikka oli jo kunnioitettavassa 68 vuoden iässä.
Kaarina hemmotteli itseään pienillä arjen iloilla: hiusten laitto, manikyyri, ja nämä hoidot piristivät hänen mieltään ja pitivät elämänvoimaa yllä.
Kaarina, joku sukulainen kävi täällä.
Sanoin, että tulet kotiin myöhemmin.
Hän lupasi palata, kertoi Kaarinan aviomies Juhani.
Mikä sukulainen?
Minulla ei ole enää sukulaisia.
Ehkä joku kaukainen serkku…
tulee varmaan pyytämään jotain.
Olisit sanonut, että olen muuttanut Lappiin, Kaarina vastasi ärtyneenä.
Miksi pitäisi valehdella?
Hän vaikutti ihan sinun suvultasi, pitkä, ryhdikäs.
Näytti vähän äidillesi, jumala häntä siunatkoon.
En usko, että tullut pyytämään mitään.
Sivistynyt nainen, pukeutunut hyvin, yritti Juhani rauhoitella vaimoaan.
Noin neljäkymmentä minuuttia myöhemmin ovikello soi.
Kaarina avasi oven itse.
Nainen oli todellakin hyvin pukeutunut: kallis villakangastakki, nahkasaappaat, hienot käsineet, korvakorut, joissa kiilsi pienet timantit.
Kaarina kyllä tiesi jalokivet.
Kaarina kutsui naisen istumaan valmiiksi katettuun pöytään.
Tutustutaan, kun kerran ollaan sukua.
Olen Kaarina, voit unohtaa sukunimen.
Näen, että olet suunnilleen saman ikäinen.
Tässä on mieheni Juhani.
Mikä suku sinua yhdistää minuun?
Kaarina kysyi.
Nainen epäröi hetken, posket punastuivat.
Olen Sini…
Sini Väisänen.
Meillä on pieni ikäero.
Täytin 50 vuotta kesäkuun 12.
Tuo päivä ei kerro sinulle mitään?
Kaarina kalpeni.
Näen, että muistit.
Kyllä, olen sinun tyttäresi.
Älä huoli, en halua sinulta mitään.
Halusin vain nähdä sinut, äitini.
Olen elänyt koko elämäni tietämättömänä siitä, miksi äiti ei koskaan rakastanut minua.
Äiti kuoli kahdeksan vuotta sitten.
Isä vain rakasti.
Hänkin on poissa, vain kaksi kuukautta mennyt.
Hän kertoi minulle sinusta viime hetkillään.
Pyysi, että antaisit anteeksi, jos voit, Sini kertoi jännittyneenä.
En ymmärrä.
Onko sinulla tytär?
kysyi hämmentynyt Juhani.
Näköjään on.
Selitän myöhemmin, vastasi Kaarina.
Eli sinä olet tytär?
Hienoa!
Näit mitä hait?
Jos odotat minulta katumusta tai anteeksipyyntöä, sitä et saa.
En ole syyllinen mihinkään, Kaarina sanoi kylmästi.
Toivottavasti isäsi ehti kertoa kaiken.
Jos luulet herättäväsi minussa äidin tunteet, sitä ei tapahdu, ei tippaakaan!
Anteeksi vain.
Voinko tulla tänne uudestaan?
Asun Espoon golfkentän vieressä, iso kaksikerroksinen talo.
Tulkaa joskus meille.
Saatte totutella ajatukseen, että olen olemassa.
Toin teille kuvia lapsenlapsestanne, ja lapsenlapsenlapsesta, voisitteko katsoa?
Sini kysyi ujosti.
En halua.
Älä tule enää.
Unohda minut.
Hyvästi, Kaarina vastasi töksähtäen.
Juhani tilasi Sinille taksin ja saattoi hänet ulos.
Kun Juhani palasi, Kaarina oli jo siivonnut pöydän ja katsoi televisiota tyynesti.
Sinulla on rautainen luonne!
Voisit johtaa armeijaa.
Eikö sinulla ole yhtään sielua?
Olen aina epäillyt, että sinulla ei ole armoa eikä tunteita, mutten ajatellut näin kylmäksi, sanoi Juhani.
Kun tutustuit minuun, olin 28-vuotias, muistathan?
Sieluni riistettiin ja tallottiin jo aiemmin.
Olin pohjoisen maaseudun tyttö.
Halusin kaupungin elämään, joten opiskelin parhaiten ja pääsin ainoana luokasta yliopistoon Helsinkiin.
Olin 17, kun tapasin Veli-Matin.
Rakastin häntä hurjasti, vaikka hän oli 12 vuotta vanhempi.
Lapsuuteni köyhyydessä kaikki kaupungissa tuntui sadulta.
Opintotuki ei riittänyt mihinkään, nälkä oli aina.
Otin kiitollisuudella vastaan lempimiehen kutsut jäätelölle tai kahvilaan.
Hän ei luvannut mitään, mutta ajattelin, että kun rakkaus on niin suuri, hän varmasti ottaisi minut vaimoksi.
Kun hän pyysi minut mökilleen yhtenä iltana, lähdin empimättä.
Olin varma, että kun kaikki oli tapahtunut, hän olisi kiinni minussa.
Mökkireissut jatkuivat, kunnes kävi selväksi, että olin raskaana ja tulisin hänen lapsensa äidiksi.
Kerroin siitä hänelle.
Hänen riemullaan ei ollut rajaa.
Kun tilani alkoi pian näkyä, kysyin suoraan, milloin menemme naimisiin.
Olin 18, voisin hakea maistraattiin.
Olenko luvannut kihloihin tai avioliittoon?
hän vastasi.
En ole luvannut, enkä mene.
Sitä paitsi olen jo naimisissa, hän jatkoi.
Entä lapsi?
Entä minä?
Olet nuori, terve.
Sinusta voisi tehdä patsaan soutajatyttöä.
Otat opintovapaata yliopistosta.
Kun ei vielä näy, opiskelet ja sitten tule meille, vaimoni ja minä hoidamme kaiken.
Meillä ei ole lasta, vaimo on paljon vanhempi.
Kun synnytät, lapsi tulee meille.
Paperit hoidetaan, ei sinun ongelma.
Olen kaupungin hallinnossa, vaimo taas sairaalan osastonjohtaja.
Lapsesta ei tarvitse huolehtia, maksetaan sinullekin.
Tuolloin kukaan ei tuntunut ymmärtävän muita kuin biologisia vanhemmuutta.
Olin ehkä aikani ainoa sijaisäiti.
Mitä minä olisin voinut?
Maaseudulle palaaminen olisi tehnyt häpeää perheelle.
Synnytykseen asti asuin heidän omakotitalossaan.
Veli-Matin vaimo ei käynyt koskaan.
Ehkä mustasukkaisuudesta.
Tyttären synnytys tapahtui kotona, kätilö paikalla, kaikki kunnolla.
En imettänyt, lapsen veivät heti pois.
En nähnyt häntä koskaan enää.
Viikon kuluttua minut saatettiin hienovaraisesti takaisin.
Veli-Matti antoi rahaa.
Palasin yliopistoon, sen jälkeen menin tehtaalle töihin.
Sain huoneen perheasuntolasta.
Aloitin työnä OTK:n mestarina, sitten vanhempana mestarina.
Ystäviä oli, mutta avioehdotuksia ei.
Kun sinä tulit, olin jo 28, en halunnutkaan naimisiin, mutta oli aika.
Siitä eteenpäin tiedät kaiken.
Olemme eläneet hyvin, kolme autoa vaihdettu, talo täynnä, mökki hoidettu.
Lomailtu joka vuosi.
Tehdas selvisi 90-luvun lamasta, kun traktoreille tehtiin juuri meidän osastolla tärkeät laitteet.
Tehdas on edelleen piikkilanka-aidan ja vahtitornien ympäröimä.
Meillä on kaikki.
Lapsettomuus ei ole haitannut.
Jos näen nykyajan lapset…
Kaarina päätti tunnustuksensa.
Huonosti meillä on mennyt.
Olen rakastanut sinua.
Yritin koko elämäni lämmittää sydäntäsi, turhaan.
Olkoon, ettei ole lapsia, mutta et ole koskaan säälinyt kissaa tai koiraa.
Siskoni pyysi apua veljentyttärellensä, et päästänyt edes viikoksi asumaan.
Tänään tyttäresi tuli ja miten vastaanotit?
Perhettäsi!
Sinun vertaasi, ja silti…
Jos olisin nuorempi, hakisin eroa, mutta nyt on myöhäistä.
Kylmä on olla vieressäsi, kylmä, Juhani vastasi kiukkuisesti.
Kaarina pelästyi, ei koskaan ollut kuullut Juhania puhuvan näin.
Kaikki hänen tyyni elämäntilansa oli mullistunut tämän tyttären takia.
Juhani muutti mökille.
Kaikki viime vuodet hän viettää siellä.
Hänellä on kolme koiraa, pelastettu kadulta, ja epälukuinen määrä kissoja.
Kotona Juhani käy harvoin.
Kaarina tietää, että hän käy Sinillä, kaikki perheessä on tuttuja, ja lapsenlapsenlapsessa hän rakastaa sydän pohjasta.
Aina heikkohermoinen ollut, heikkohermoinen jää.
Eläköön miten haluaa, ajattelee Kaarina.
Hänellä ei koskaan tullut halua tutustua tarkemmin Siniin, lastenlapseen tai lapsenlapsenlapseen.
Hän matkustaa yksin Itämeren rannalle.
Rentoutuu, kerää voimia ja tuntee voivansa mainiosti.