Ilman onnea ei olisi onnea
Miten sinua saattoi joku ottaa, hölmö mikä olet! Kuka muka nyt enää huolii sinua, kun lapsi on mahassa! Ja miten kuvittelet kasvattavasi sen? Et saa minulta apua, ymmärrätkö? Olen sinut kasvattanut jo kerran, en aio kantaa myös sinun taakkaasi! Lähde pois talostani, ota tavarasi ja älä näyttäydy enää!
Kaarina kuunteli huudot katse maassa. Viimeisetkin toivonrippeet siitä, että täti antaisi hänen asua edes hetken, murenivat silmien edessä.
Jospa äiti eläisi vielä
Isäänsä hän ei tuntenut, äiti oli kuollut viisitoista vuotta sitten rattijuopon alle jäätyään suojatiellä. Viranomaiset olivat jo viemässä Kaarinaa lastenkotiin, kun paikalle ilmestyi kaukainen sukulainen äidin kolmas serkku. Tämä otti Kaarinan luokseen, kun papereissa oli tarpeeksi palkkaa ja tilaa.
He asuivat pikkukaupungin laidalla Etelä-Suomessa, missä kesät olivat tukalia ja talvet sateisia. Tyttö ei koskaan nähnyt nälkää, pukeutui asiallisesti ja oppi pienestä pitäen kantamaan kortensa kekoon omakotitalossa ja pihapiirissä riitti työtä. Äidin rakkautta Kaarinalta ehkä puuttui, mutta kukapa siitä välitti?
Kaarina menestyi koulussa hyvin. Lukion jälkeen hän pääsi opiskelemaan kasvatustieteitä Jyväskylän yliopistoon. Opiskeluvuodet vierähtivät nopeasti, mutta paluu lapsuudenkaupunkiin painoi mieltä.
Lähde nyt heti, äläkä enää tule takaisin tänne!
Mutta täti Marja-Leena, edes
Minä sanoin jo!
Kaarina nappasi matkalaukkunsa ja astui helteiselle kadulle. Kuinka tähän oli päädytty? Hävettynä, torjuttuna, vatsallaan pieni kaarevuus hän ei ollut osannut valehdella raskaudestaan, oli tunnustanut kaiken.
Pakko olisi löytää katto pään päälle. Kaarina kulki katse maassa, miettien epätoivoisesti. Silloin häntä pysäytti ystävällinen ääni:
Haluaisitko vettä, tyttö hyvä?
Viidenkymmenen paikkeilla oleva vahvatekoinen nainen tutki Kaarinaa lempeästi:
Tule sisään jos olet sovinnolla liikenteessä.
Nainen kaatoi vesikannusta raikasta vettä. Kaarina istahti penkille ja joi ahnaasti.
Saanko viipyä hetken? Ulkona on niin kuuma…
Istuhan vain. Mistä päin olet? Näyttää siltä, että olet matkalla jonnekin.
Valmistuin kasvatustieteestä ja etsin opettajan paikkaa. Mutta minulla ei ole missä asua… tiedätkö ketään, joka vuokraisi pientä huonetta?
Naisen nimi oli Kirsti. Hän tarkkaili Kaarinaa. Puhtaat vaatteet, mutta silmien alla tummat varjot.
Voit tulla minulle asumaan. En pyydä suurta vuokraa, riittää kun maksat ajallaan. Jos tämä sopii, näytän sinulle huoneen.
Kirsti ilahtui seuralaisesta sekä lisätulosta, joita syrjäisessä pikkukaupungissa harvoin oli tarjolla. Hän johdatti Kaarinan pieneen huoneeseen, jonka ikkuna aukesi omenatarhaan. Sänky, vanha vaatekaappi, pöytä tarpeeksi kuitenkin.
Seuraavina päivinä Kaarina asettui taloksi ja alkoi auttaa Kirstiä kotiaskareissa. Iltaisin he joivat teetä verannalla viiniköynnöksen alla ja juttelivat elämästä.
Raskaus sujui rauhallisesti. Kaarina kertoi avoimesti tarinansa: yliopistorakkaus Toivo, rikkaan rehtoripariskunnan poika, oli jättänyt hänet heti kun oli kuullut uutiset. Toivo oli antanut hieman rahaa niille olisi käyttöä.
Hyvä ettet sortunut mihinkään pahempaan, mutisi Kirsti. Viaton lapsi tuo vielä iloa elämääsi.
Helmikuussa kivut alkoivat. Kirsti vei Kaarinan sairaalaan. Kaarina synnytti terveen pojan lapsi sai nimen Olavi. Osastolla oli puhetta toisesta vauvasta: tytön, jonka äiti oli paennut salaa synnytyksen jälkeen.
Löytyisikö joku, joka voisi ruokkia tätä? Voimat alkavat huveta, totesi hoitaja.
Kaarina otti tytön syliinsä. Pieni, lumenvalkoinen käärö.
Sinä olkoon sitten Lumi, kuiskasi hän.
Kun Lotta, tytön isä Eero Harju, saapui paikalle, kaikki muuttui. Kotiuttamispäivänä pihalla odotti auto, koristeltuna sinisin ja vaaleanpunaisin ilmapalloin. Sotilas auttoi Kaarinaa kyytiin, ojentaen kaksi lahjapussia: sinisen ja vaaleanpunaisen.
Koko kaupunki puhui häästä kuukausia. Eero oli liikuttunut tytön lempeydestä ja kosi tätä. Kaarina, nyt sylissään Olavi ja pieni Lumi sekä vastavihitty puoliso rinnalla astui kokonaan uuteen elämään.
Kuka olisi uskonut, että helteisenä kesäpäivänä annettu vesituoppi voisi muuttaa näin monen kohtalon? Sellainen on elämä se kääntää sivuja, joita emme osaa odottaa. Onni näyttäytyy siellä, missä osaamme olla auki toisillemme usein vaikeimpien aikojen jälkeen löytyy suurin valo.
