“Ilman minua et pärjää! Et osaa mitään!” – huusi mies pakaten paitojaan isoon laukkuun. Mutta hän pärjäsi. Ei murtunut. Ehkä jos olisi ehtinyt miettiä, miten selvitä kahden lapsen kanssa, olisi kuvitellut kauheuksia ja ehkä antanut anteeksi uskottomuuden. Mutta ei ollut aikaa: tyttäret piti viedä päiväkotiin ja juosta töihin. Mies tuli kotiin vasta puoli tuntia sitten – tyytyväinen uuteen rakkauteen ja täynnä itseluottamusta. Niinpä takkia pukiessaan Tanika jakoi komennot napakasti: – Oona, auta Annia takin kanssa ja katso, että hän syö kunnolla päiväkodissa. Hoitaja valitti, ettei hän syö puuroa. – Leevi, yritä ottaa mukaasi kaikki, minkä olet suurin ponnistuksin hankkinut. Älä venytä lähtöä. Ja heitä asunnon avain postilaatikkoon. Hei vaan. Oona syntyi puoli tuntia ennen Annia ja oli näin vanhin. Nyt kummatkin nelivuotiaita: omatoimisia ja erilaisia luonteiltaan. Jos Oona syö inhoamaansa mannapuuroa vain koska pitää, Anni kieltäytyy: “Siinä on paakkuja, en syö.” Onneksi päiväkoti on lähellä – kymmenen minuutin matka. Tyttäret juttelevat, eivätkä vaikeudet paina mieltä. Töissäkään ei ehdi miettiä elämää: terveyskeskuksen vastaanotto on täynnä, ja sen jälkeen tulee vielä kotikäyntejä. Mutta illalla, kun eteisessä roikkuu vain tyhjät henkarit, Tanika tajuaa olevansa nyt yksin. Luovuttaminen ei vain sovi hänen luonteelleen: kaiken pitää olla kuten ennen, tai vielä paremmin. Aina voi joko jäädä surkuttelemaan tai etsiä ratkaisuja ja hitusen positiivista. “Mitä meiltä oikein muuttui?” hän pohti pilkkoessaan vihanneksia iltapalalle. “Mies lähti. Mitä hommia hän hoiti? Ei mitään sellaista, mitä en itse osaisi.” #kertomuksia Vähän pitää arkea järjestellä uusiksi, mutta kaikki järjestyy. Kaikki hyvin. Voin elää näin – mieluummin yksin, rauhassa, vaikka on vaikeampaa. Taas yksi ilta Prinsessa Ruususen satua, pusut ja peittelyt. Tanja kiirehtii ripustamaan pyykit. Ennen nukkumaanmenoa kupillinen melissateetä rauhoittaa. Tytöt ovat kuin kaksi marjaa – kaksoset. Kahden kanssa on joskus työlästä, mutta Tanika ei koskaan ajattele noin. Ihmetteli, kun muut häntä sääliksi. – Meille kuuluu hyvää, kukaan ei uuvu, hän vastaa. Vedenkeitin piippaa. Kuppi teetä, lämmin tunnelma, ulkona loskaa, mutta kotona on lämmintä ja rauhallista. Silloin ovikello soi. Oven takana seisoi naapuri, vanhempi rouva, johon Tanika ei ollut juurikaan kiintynyt. Eläkeläinen ulkoiluttaa laihaa koiraa, tervehtii kuivasti. Koiran Tanika oli nähnyt välillä roskiksen luona – se kai oli jäänyt mummon hellään hoivaan. Rouvaa ei koskaan kukaan vierailut. Ostoksilla kävi, ulkoilutti koiraa. – Anteeksi häiriö, näin että miehesi lastasi tavaroita autoon. Jättikö hän sinut? – Ei kuulu teille, Tanja vastasi. – Ei tietenkään. Mutta jos tarvitset apua – vaikka lastenvahdiksi – minä autan mielelläni. Ilman maksua. Ystävyyttä se tuo minullekin, ilonaihetta. – Astukaa sisään, Tanja tarjosi ja kaatoi teetä sekä keksejä pöytään. – Olen Eeva-Leena. Sinä olet Tanja, tiedän kyllä. Älä pelkää, en kysele enempää, mutta jos tarvitset apua, tule vain pyytämään. – Oi, tätä teetä – onko tämä melissaa? Minulla kasvaa sitä mökillä. Tule kesällä kylään, siellä on paljon tilaa ja omenapuu kasvaa – todella meheviä omenoita, Eeva-Leena sanoi. Tanja katsoi naapuriaan uusin silmin: siisti nainen, tukka nutturalla, mekko pitsikauluksella ja villasukat jaloissa. Tuoksui hyvältä, keveästi parfymoidulta. Tuntui oudolta, miten oli kokenut toisen epämiellyttäväksi – ehkä siksi, ettei tämä kysellyt, säälinyt tai tunkeillut, vaan kulki ohitse hiljaa, mutta tarvittaessa ojensi auttavan käden? Tanja kuunteli, kun Eeva-Leena kertoi mökistä, omenista, pienestä kuumasta saunasta ja järven ankoista. Synkät ajatukset väistyivät, tuli lämmin olo. Tanja muistaa kaiken tämän yhä kirkkaana, vaikka siitä on viisi vuotta. Hän muistaa, miten mies huusi: “Et pärjää! Et selviä!” Mutta kaikki on nyt toisin. Eeva-Leena leikkaa omenat ja laittaa ne piirakan päälle, pelti uuniin. Salaatit valmiina, pataruoka hautumassa. Tänään on Tanjan rakkaan naapurin syntymäpäivä. Elokuu. Kesämökin ovet ja ikkunat avoinna, omenapiirakan tuoksu täyttää keittiön. “Kyllä Eeva-Leena pelasti minut,” ajattelee Tanja katsellessaan touhukasta vanhaa rouvaa. Mitä hän olisi ilman häntä tehnyt? Tytöt pitävät Eevasta kuin oikeasta mummosta. Ja Eeva olisi voinut ovenkin paiskata kiinni sinä iltana. Tytöistä on tullut koululaisia, yhdeksänvuotiaita. Koko kesä vietetään täällä, järven rannalla, ystävien ja rakkaan mummon luona. – Käyn hakemassa vielä omenoita, keitän hilloa, sanoo Tanja ja lähtee korin kanssa pihalle. Omenapuun varjossa nukkuu koira Nimma. Kukapa olisi uskonut, että se piskuinen rääpäle, jonka mummo pelasti roskiksilta, kasvaisi tällaiseksi lempeäksi labradoriksi? – Kaikki on kiinni rakkaudesta. Vain rakkaus pelastaa meidät, miettii Tanja ja ojentaa Nimma-koiralle keksin kämmeneltään…

Ilman mua et selviä! Et pysty mihinkään! huusi mies, kun hän pakkasi sinisiä kauluspaitojaan isoon kassiinsa Helsingin esikaupunkien kepeässä sumussa.

Mutta hän selvisi. Ei murtunut. Ehkä, jos olisi jäänyt miettimään, miten kahden tyttären kanssa aikoo tästä kunnialla selvitä, jos olisi antanut pelolle vallan ja kuvitellut hirvittäviä tulevaisuuksia, olisi antanut anteeksi, sulkenut silmänsä kaiken pettymykseltä. Mutta aikaa ei ollut piti viedä tytöt päiväkotiin, itsellä oli pysäköintimaksut taskussa ja kiire töihin. Mies oli tullut kotiin puoli tuntia sitten, naama loisti uuden rakkauden hehkua, vakuuttava itseluottamus leijui hänen ympärillään kuin höyry saunarannassa.

Tanja kääri kaulaani villahuivin, puki takkia päälleen ja sanoi rauhallisesti:
Oona, auta Iiris pukeutumaan ja katso, että syö hyvin puurolautasensa, lastentarhanopettaja valitti että nirsoilee. Ja Kimmo ota kaikki tavarasi mukaasi tänään, älä jätä mitään roikkumaan. Avain tiputa postiluukusta, näkemiin.

Oona syntyi puoli tuntia ennen Iiristä ja kantoi ylpeänä ykkösen viittaa. Molemmat olivat neljävuotiaita, kaksi samanlaista mutta silti niin erilaista tyttöä. Oona söi puuronsa kuuliaisesti, suupielet vähän rutussa, koska niin kuului tehdä, mutta Iiris kiisti: Täällähän on paakkuja, mä en syö moista!

Onneksi päiväkoti oli vain kymmenen minuutin kävelyn päässä, polku halki mummojen keittiömäisten pihojen ja jään päällystämien hiekkateiden, puiden oksilla punaisena vilkkuvia pihlajanmarjoja. Tytöt juttelivat tauotta, kertoivat unista, varjokuvista ja pehmoeläimistä, jotka aina kuuntelivat. Työpaikallakin kalenteri oli täynnä terveyskeskuksen aulassa hymyili valkoinen kello ja päivystettäviä riitti. Ei ehtinyt miettiä elämän mutkia. Vasta illan tullen, kun eteisessä roikkuivat vain lasten pienet takit, tajusi olevansa pelkästään. Mutta surkuttelu ei sopinut Tanjalle elämän oli jatkuttava, ja ehkä tästä tulisi vielä jotain parempaa.

Mitä todella muuttui? Tanja mietti, silputessaan vihreää kurkkua salaattiin keittiön ilmassa, joka tuoksui savustetulle lohelle ja kahville. Mies lähti. Mitä hän oikeastaan teki? Jääkö mulle mitään uutta vastuuta? Kääntää vähän päivärytmiä, järjestellä uudestaan, kyllä minä pärjään.

Ensimmäinen ilta tyttöjen kanssa uudenlaisen hiljaisuuden keskellä. Satuhetki kirjan “Seikkailut Pikku Kakkosen Kettulassa” ääressä, hyvänyöntoivotukset Oonalle ja Iirikselle sinisten keinutuolien suojassa, sen jälkeen nopeasti pyykit kuivumaan, sillä pesukone oli juuri hurissut hiljaiseksi. Pieni kuppi teetä, lempeä melissan tuoksu, rauhallinen arki vanhan kerrostalon seinien sisällä.

Ulkona oli maaliskuinen räntäsade, ikkunoihin piirtyivät epämääräiset varjot. Sisällä tuntui lämpimältä, vain Gubben kellon matalat äänet loivat tunnelmaa. Ja yhtäkkiä ovikello soi.

Tanja yllättyi: ovella seisoi naapurin eläkeläinen, Aila, harmaata villatakkia hartioillaan, pieni vennonkarvainen mäyräkoira jaloissa. Tämä nainen ei ollut koskaan tuntunut erityisen mukavalta vanha, hieman kulunut, aamuauringossa koiran kanssa kalseana ohi kulkeva. Koirakin oli kuin varjo, kerran nähty roskiksen vieressä surullisin silmin seuraamassa juhannuksen jäänteitä. Matkan varrella Aila oli kai säälinyt ja adoptoinut sen.

Anteeksi häiriö, sanoi Aila pehmeästi. Huomasin tänään ikkunasta, miten miehesi lastasi tavaroita autoon. Hän siis jätti teidät?

Ei kuulu teille, vastasi Tanja nopeasti.

Ei niin, mutta haluan vain sanoa jos tarvitsette apua, esimerkiksi tyttöjen kanssa, voitte aina tulla koputtamaan. Ei tästä mitään palkkiota tule tykkään vain auttaa.

Tulehan sisään hetkeksi, Tanja sanoi äkillisellä lämpöydellä, otti esiin kaksi Arabia-kuppia ja laittoi pöydälle pullakorin. Nimi?

Aila. Ja sinä olet Tanja. Sano vain, minä autan mielelläni, ei tarvitse ajatella palkkiota. Minulla on aikaa.

Aila hörppäsi teetä hymyillen vinosti:
Onpa hyvän makuista! Melissaa, vai? Minunkin mökillä kasvaa kaikkea vihreää, ja melissaakin laitan aina kesällä. Tulkaa vaikka kesällä käymään omenia riittää, tulee mehuakin.

Tanja katsoi Ailaa uusin silmin. Miksi hän oli aiemmin pitänyt tätä etäisenä Kenties siksi, että Aila ei tunkenut väkisin muiden asioihin, ei tivaillut raskaudesta eikä vauvavuosista, käveli vaan ohi ilman päälleliimattua kiinnostusta. Nyt hän tarjosi vain apua, suoraan ja ystävällisesti, vaatimatta mitään vastineeksi.

Ailan villatakin napit olivat siistissä rivissä, tyylikkäät tohvelit jalassa, hiukset harjattu nutturalle. Hän tuoksui vaimeasti jasmiinilta. Tanja kuunteli kertomuksia mökin laiturista, pienestä puusaunasta, kesästä ja paistavista ankanpoikasista, ja jyvät tulevaisuuden murheista muuttuivat kuplivaksi rauhaksi.

Tanja muistaa kaiken tämän yhä viisi vuotta jo takana. Hän muistaa miehen huudon, muistaa pelon. Mutta se jäi menneeseen.

Nyt Aila paloittelee omenia ripeästi, asettaa siististi pohjataikinan päälle, liukuu pellin kanssa uuniin, missä nämä leipäpalat paistuvat omenapiirakoiksi. Salaatti on pöydässä, perunat hiljalleen porisevat. On elokuinen syntymäpäivä Ailan mökillä. Ikkunat ja ovet auki, keittiössä omenien ja kardemumman tuoksu. Ulkona pihalla Oona ja Iiris leikkivät, nyt jo yhdeksänvuotiaina koululaisina, kesäloman hymyhuulin. Kaikki kesiä täällä rannassa järvi, ystäviä, ja rakastettu mummo Aila.

Käyn hakemassa vielä omenoita, keitän kompotin, Tanja sanoo ja lähtee kori kädessä pihalle.

Varjossa omenapuun alla venyttelee koira nykyään lempeä labradorinnoutaja, nimeksi tullut Elli. Kuka olisi uskonut, että se rääsyinen, surkea mäyräkoira, jonka Aila aikanaan poimi mukaansa roskiksilta, kasvaisi näin lempeäksi ystäväksi?

Vain rakkaus, ajattelee Tanja, kumartuu antamaan Ellille piparkakun kädestään, vain rakkaus pelastaa meidät.

Rate article
vsematerialy
“Ilman minua et pärjää! Et osaa mitään!” – huusi mies pakaten paitojaan isoon laukkuun. Mutta hän pärjäsi. Ei murtunut. Ehkä jos olisi ehtinyt miettiä, miten selvitä kahden lapsen kanssa, olisi kuvitellut kauheuksia ja ehkä antanut anteeksi uskottomuuden. Mutta ei ollut aikaa: tyttäret piti viedä päiväkotiin ja juosta töihin. Mies tuli kotiin vasta puoli tuntia sitten – tyytyväinen uuteen rakkauteen ja täynnä itseluottamusta. Niinpä takkia pukiessaan Tanika jakoi komennot napakasti: – Oona, auta Annia takin kanssa ja katso, että hän syö kunnolla päiväkodissa. Hoitaja valitti, ettei hän syö puuroa. – Leevi, yritä ottaa mukaasi kaikki, minkä olet suurin ponnistuksin hankkinut. Älä venytä lähtöä. Ja heitä asunnon avain postilaatikkoon. Hei vaan. Oona syntyi puoli tuntia ennen Annia ja oli näin vanhin. Nyt kummatkin nelivuotiaita: omatoimisia ja erilaisia luonteiltaan. Jos Oona syö inhoamaansa mannapuuroa vain koska pitää, Anni kieltäytyy: “Siinä on paakkuja, en syö.” Onneksi päiväkoti on lähellä – kymmenen minuutin matka. Tyttäret juttelevat, eivätkä vaikeudet paina mieltä. Töissäkään ei ehdi miettiä elämää: terveyskeskuksen vastaanotto on täynnä, ja sen jälkeen tulee vielä kotikäyntejä. Mutta illalla, kun eteisessä roikkuu vain tyhjät henkarit, Tanika tajuaa olevansa nyt yksin. Luovuttaminen ei vain sovi hänen luonteelleen: kaiken pitää olla kuten ennen, tai vielä paremmin. Aina voi joko jäädä surkuttelemaan tai etsiä ratkaisuja ja hitusen positiivista. “Mitä meiltä oikein muuttui?” hän pohti pilkkoessaan vihanneksia iltapalalle. “Mies lähti. Mitä hommia hän hoiti? Ei mitään sellaista, mitä en itse osaisi.” #kertomuksia Vähän pitää arkea järjestellä uusiksi, mutta kaikki järjestyy. Kaikki hyvin. Voin elää näin – mieluummin yksin, rauhassa, vaikka on vaikeampaa. Taas yksi ilta Prinsessa Ruususen satua, pusut ja peittelyt. Tanja kiirehtii ripustamaan pyykit. Ennen nukkumaanmenoa kupillinen melissateetä rauhoittaa. Tytöt ovat kuin kaksi marjaa – kaksoset. Kahden kanssa on joskus työlästä, mutta Tanika ei koskaan ajattele noin. Ihmetteli, kun muut häntä sääliksi. – Meille kuuluu hyvää, kukaan ei uuvu, hän vastaa. Vedenkeitin piippaa. Kuppi teetä, lämmin tunnelma, ulkona loskaa, mutta kotona on lämmintä ja rauhallista. Silloin ovikello soi. Oven takana seisoi naapuri, vanhempi rouva, johon Tanika ei ollut juurikaan kiintynyt. Eläkeläinen ulkoiluttaa laihaa koiraa, tervehtii kuivasti. Koiran Tanika oli nähnyt välillä roskiksen luona – se kai oli jäänyt mummon hellään hoivaan. Rouvaa ei koskaan kukaan vierailut. Ostoksilla kävi, ulkoilutti koiraa. – Anteeksi häiriö, näin että miehesi lastasi tavaroita autoon. Jättikö hän sinut? – Ei kuulu teille, Tanja vastasi. – Ei tietenkään. Mutta jos tarvitset apua – vaikka lastenvahdiksi – minä autan mielelläni. Ilman maksua. Ystävyyttä se tuo minullekin, ilonaihetta. – Astukaa sisään, Tanja tarjosi ja kaatoi teetä sekä keksejä pöytään. – Olen Eeva-Leena. Sinä olet Tanja, tiedän kyllä. Älä pelkää, en kysele enempää, mutta jos tarvitset apua, tule vain pyytämään. – Oi, tätä teetä – onko tämä melissaa? Minulla kasvaa sitä mökillä. Tule kesällä kylään, siellä on paljon tilaa ja omenapuu kasvaa – todella meheviä omenoita, Eeva-Leena sanoi. Tanja katsoi naapuriaan uusin silmin: siisti nainen, tukka nutturalla, mekko pitsikauluksella ja villasukat jaloissa. Tuoksui hyvältä, keveästi parfymoidulta. Tuntui oudolta, miten oli kokenut toisen epämiellyttäväksi – ehkä siksi, ettei tämä kysellyt, säälinyt tai tunkeillut, vaan kulki ohitse hiljaa, mutta tarvittaessa ojensi auttavan käden? Tanja kuunteli, kun Eeva-Leena kertoi mökistä, omenista, pienestä kuumasta saunasta ja järven ankoista. Synkät ajatukset väistyivät, tuli lämmin olo. Tanja muistaa kaiken tämän yhä kirkkaana, vaikka siitä on viisi vuotta. Hän muistaa, miten mies huusi: “Et pärjää! Et selviä!” Mutta kaikki on nyt toisin. Eeva-Leena leikkaa omenat ja laittaa ne piirakan päälle, pelti uuniin. Salaatit valmiina, pataruoka hautumassa. Tänään on Tanjan rakkaan naapurin syntymäpäivä. Elokuu. Kesämökin ovet ja ikkunat avoinna, omenapiirakan tuoksu täyttää keittiön. “Kyllä Eeva-Leena pelasti minut,” ajattelee Tanja katsellessaan touhukasta vanhaa rouvaa. Mitä hän olisi ilman häntä tehnyt? Tytöt pitävät Eevasta kuin oikeasta mummosta. Ja Eeva olisi voinut ovenkin paiskata kiinni sinä iltana. Tytöistä on tullut koululaisia, yhdeksänvuotiaita. Koko kesä vietetään täällä, järven rannalla, ystävien ja rakkaan mummon luona. – Käyn hakemassa vielä omenoita, keitän hilloa, sanoo Tanja ja lähtee korin kanssa pihalle. Omenapuun varjossa nukkuu koira Nimma. Kukapa olisi uskonut, että se piskuinen rääpäle, jonka mummo pelasti roskiksilta, kasvaisi tällaiseksi lempeäksi labradoriksi? – Kaikki on kiinni rakkaudesta. Vain rakkaus pelastaa meidät, miettii Tanja ja ojentaa Nimma-koiralle keksin kämmeneltään…