Vihamieliset vastustajat
Matti oli juuri laskenut päänsä tyynylle, tarkoituksenaan ottaa pienet päiväunet, kun ulkoa suoraan avoimesta ikkunasta kantautui hänen koiransa raivokas haukunta. Normaalisti Hilu oli varsin hiljainen otus, mutta tänään sen suusta tuli haukuntaa aamusta asti eikä mitä tahansa haukuntaa, vaan sellaista, että siinä oli jotakin villiä, suorastaan vimmaista.
Matti oli jo useamman kerran juossut pihalle katsomaan, mistä melu johtui, mutta ei mitään tai ketään epäilyttävää ollut näkynyt.
Hän arveli, että ehkä naapurin koirat olivat vilistäneet aidan takaa, ja siksi Hilu piti meteliä.
Hilu oli sellainen ei sietänyt vieraita lähellä reviiriään. Ja ei ihme, että kun Matti tuli ulos, pihalla ei enää ollut ketään. Hilun kovasta haukunnasta kuka tahansa pelästyisi. Naapurin koiratkin varmaan säikähtivät ja juoksivat karkuun.
Eivät tienneet, että tuo karhu, kuten Matti toisinaan Hilua nimitti, asui päivisin aitauksessa. Matti piti Hilun siellä, jotta välttyisi ongelmilta.
Mutta kun ilta laskeutui, hän päästi koiran vapaaksi. Silloin, kuten sanonta kuuluu omat olivat syypäitä.
Kerran naapurikylästä oli kolme onnetonta voroa yrittänyt pujahtaa Mattin tontille.
Siinä kävi niin, että yksi menetti housunsa, joka tarttui portin piikkeihin, toinen jätti lenkkarinsa aidan alle, ja kolmas kiipesi puuhun ihan latvaan saakka.
Paikallinen poliisi joutuikin kutsumaan pelastuslaitoksen, kun koko kylä seurasi, miten voro pääsi alas. Hilu antoi heille sellaisen opetuksen, että muistavat loppuikänsä.
Mutta Hilu ei koskaan haukkunut ilman syytä. Ja tänään, tuntui kuin olisi irti päässyt.
Hilu, nyt riittää! Matti huusi ja nousi sängystä, meni ikkunalle.
Koiran haukunta tyrehtyi hetkeksi, sitten räjähti uudestaan vielä kovempana. Matti päätti mennä pihalle selvittämään, mikä Hilen, tuon jyhkeän lapinkoira-rotuisen koiran, taas raivostutti.
Pihalla ei ollut ketään vierasta, kuten Matti oli arvellutkin. Kun koira näki Mattin, se hiljeni.
Mitä sinä nyt oikein laulat täällä, häh? Matti kysyi hymyillen ja käveli aitauksen luokse.
Hilu heilutti iloisesti häntäänsä ja katsoi Mattia syyllisen näköisenä.
Se tiesi, ettei antanut Mattin levätä, mutta haukku ei ollut turhaa. Taas se kääntyi portille päin ja aloitti kiivaan haukun.
Matti käänsi päänsä nopeasti ja huomasi, kuinka joku harmaa ja pieni vilahti salamana pihan reunaa kohti. Matti juoksi portille, ulos tielle ja näki…
…ihan tavallisen kissan.
Kissan ilme oli sellainen, että siitä suorastaan huokui röyhkeä itsevarmuus ja kylmäpiirteinen tyytyväisyys.
Mitä sinä täällä teet, ystävä? Matti virnisti. Minä sanon sinulle, ihmisenä kissalle, että älä juokse täällä, sillä Hilu… ei kestä kissoja. Jos se saa kiinni, niin…
Kissa nyrpisti nenäänsä Matista tuntui, että se jopa nauroi hänelle.
Kiinni saa? kisun katseessa luki selvästi. Ei se ennätä aitauksesta ulos ennen kuin minä olen jo mennyt aidan yli. Pullukka koirasi, vähennä ruokaa.
Matti oli vähän loukkaantunut kissan hiljaisesta, mutta hienovaraisesta nöyryytyksestä Hilua kohtaan.
Menepä siitä nyt! Matti huitoi kissaa, palasi pihalle ja sulki portin.
Arvaatko? Kissa ei välittänyt lainkaan Mattin uhkauksista. Päinvastoin, se alkoi nyt ilmestyä pihalle päivittäin.
Se tallusteli pihalla, istui aitauksen vieressä, osoittaen selvästi, että tämä on sen valtakunta. Hilu ei voinut muuta kuin haukkua sille.
Aluksi Matti ryntäili ajamaan viiksetonta häirikköä pois, mutta kissa palasi välittömästi, kun Matti meni sisälle.
Matti ei voinut tehdä mitään. Ja kissa alkoi tuntea itsensä pihan kuninkaaksi.
Eräänä päivänä se varasti palan lihaa suoraan Hilun ruokakupista kupista, joka oli aitauksen sisällä. Hilu makasi kulmassa turhautuneena, ja harmaa kissa käytti tilaisuutta hyväkseen.
Sen jälkeen kissa söi saaliinsa oikein Mattin ja Hilun edessä, ilkikurisen ylpeänä.
Matti näki kaiken ja hänen sisällään kuohahti.
No nyt sinä… Matti jupisi vihaisena. Pian pidän huolen, että sinä saat oikean opetuksen. Kadut vielä, että kiusasit koiraani.
Matti päätti, ettei enää lukittaisi Hilua aitaukseen päivisin. Tai oikeammin, hän jättäisi oven raolleen niin, että Hilu voisi työntää sen auki ja tarvittaessa juosta pihalle.
Nyt tulee pihalle järjestys hän ajatteli. Kissa oli jo uuvuttanut Hilun ja Mattin itsensä.
Mutta sinä päivänä, kun Matti ja Hilu odottivat vierasta, harmaa kissa ei tullutkaan. Oliko aavistanut jotakin, vai sattui joku muu? Kukaan ei tiennyt. Mattiakin harmitti nerokas suunnitelma jäi toteutumatta. Ei tullut kissaa seuraavanakaan päivänä, eikä kolmantenakaan.
Hilu katsoi Mattia ihmeissään, Matti vain kohautti olkiaan.
Ehkä hyvä niin, että kissa ei enää tule? Matti hymyili. Vihdoinkin on rauhaa.
Totuudessa Matti vähän liioitteli.
Hän, no… oli kaivannut sitä ärsyttävää kissaa. Kummallinen tunne, mutta niin vain oli.
Myös Hilu kaipasi haukkua vihollistaan, protestoida sen touhuista.
Nyt ei ollut mitään. Pelkkää tylsyyttä.
Parin päivän päästä Hilu alkoi pyytää Mattia katsomaan, olisiko kissa lähettyvillä.
Pyytää? Katseellaan. Hilu tuli Mattin luo ja katsoi, Matti ymmärsi heti.
Luuletko, että meille kävi jotakin meidän harmaalle rosvokissalle? Matti mietti. No, ei ihme jos sillä luonteella sattuu jotakin. No, tule, Hilu, mennään katsomaan.
Matti avasi portin, astui tielle ja jäi katsomaan ympärilleen. Hilu seurasi ja teki saman pyöritti suurta päätään, nuuhki ilmaa.
Ja yritti haistaa tuttu ja… vihattu kissan haju.
Mutta ei ollut helppoa. Naapurin ladosta tuoksuva lanta peitti muut tuoksut alleen.
Matti käveli kerran katujen päästä toiseen päähän ja palasi portille, aikoi jo käskeä Hilu pihalle.
Ei kai he koko päivää voisi odottaa kissaa, joka kaksi viikkoa ei antanut rauhaa.
Juuri kun Matti tarttui porttiin, hän pysähtyi ja käänsi päänsä vasemmalle.
Jotakin tapahtui aivan lähellä. Matti kuuli kissan surkeaa huutoa ja koiran raivokasta haukkua.
Hetken päästä tielle juoksi kissa se tuttu harmaa. Se pelasi, ontui melkein ja juoksi kipuillen. Ja perässä tuli koira.
Ei mikä tahansa maalaistollo vaan kaupunkilainen rotukoiran, dobermannin, omistaja.
Matti tiesi, kenen koira tämä oli joka vuosi kaupungista saapuu suvun perhe koirineen. Heidän dobermanninsa. Ilmeisesti harmaa kissa oli yrittänyt härnätä kaupunkilaista, kuten Hilua, mutta nyt homma meni pieleen.
Dobermanni oli ilmeisesti puraissut kissaa, ja Matti näki harmaan karvassa ruskeita tahroja.
Matti katsoi kissaa, joka juoksi häntä kohti. Hän unohti Hilun ihan kokonaan.
Hilu ei kysynyt lupaa, vaan syöksyi kissaa vastaan jotain, mitä se ei koskaan aiemmin ollut tehnyt.
Hilu! Minne menet?! Matti huusi pelästyneenä, kuvitteli jo, mitä kissalle kävisi. Rosvokissa oli saanut jo dobermannin hampaan jäljet, ja nyt Hilu lisäisi samoja. Hilu, pysähdy!
Hilu ei kuullut Mattia. Se kiihdytti vauhtia ja juoksi suoraan kissan luokse.
Kissa huomasi tämän ja pysähtyi kauhuissaan tielle. Se tajusi, että nyt oli hengen ja terveyden kanssa tiukilla hätinä pelkkä karva pelasti.
Ja mitä sitten tapahtui? Tietenkin tiedät.
Hilu pysähtyi pelästyneen kissan viereen, nuuhki sitä, ja sitten…
…sitten Hilu karjaisi kuin susi tai, ehkä, kuin karhu, ja syöksyi kohti takaa tulevaa dobermannia.
Se karjaisi dobermannia pihan toiselle puolelle saakka. Dobermannilla oli huippunopea reaktio se kääntyi, korvat luimussa. Muuten olisi käynyt huonosti. Kylästä ei löytynyt koiraa, joka pärjää Hilulle.
Kissa käytti tilannetta ja katosi. Matti katsoi Hilua, eikä edes huomannut, kun harmaa katosi. Illalla, kun Matti meni ruokkimaan Hilua, hänellä meinasi tippua ruokakuppi käsistä. Kissa oli pihalla, elossa, terveenä, ja silmässä kiilsi kiitollisuus.
Se painoi päänsä Hilun kylkeen ja alkoi kehrätä. Hilu katsoi Mattia niin, että Matti naurahti.
Anteeksi, isäntä, mutta kun kerran pelastin, pitää nyt huolehtia loppuun asti Hilun katse sanoi.
Se ei ollut mikään vitsi.
Hilu ryhtyi kissan omaksi turvamieheksi.
Se antoi kissan syödä kupistaan sellaista ei ennen nähty totiselta lapinkoiraelta. Harmaa kissa sulatti Hilun sydämen. Eivät he enää olleet vihamieliset vastustajat, vaan uskolliset ystävät.
Ja jos luulet, että tähän tämä tarina loppui, olet väärässä.
Matti vei kissan kaupunkiin, että eläinlääkäri voisi hoitaa sen haavan. Se oli pahasti tulehtunut tarvittiin tikkejä. Operaation jälkeen harmaa kissa jäi Mattin luokse.
Matti huolehti kissasta, Hilu seurasi tarkkaavaisena. Ja vielä muutama päivä sitten he olisivat molemmat voineet tappaa kissan omin päin. Elämä on kummallista.
Jonkin ajan kuluttua portille ilmestyi kaunis nuori nainen.
Hilu aikoi haukkua, mutta huomasi, että pelästyttäisi rouvan, ja haukahti vain varovasti. Matti kuuli, juoksi ulos ja…
Päivää… Matti tervehti epävarmana. Tulitteko minulle?
Nainen tiedusteli, oliko Matti sattunut näkemään harmaata kissaa pihallaan.
Tai ehkä se on tullut tänne? Se on hyvin röyhkeä kissa. Yritin pitää sitä sisällä, mutta minun Viivi karkaa aina. Ei pysy kotona, kaupungissa kulki vain asunnossa, nyt äidin luona en ehdi vahtia, sillä äiti toipuu halvauksen jälkeen. Kissa ei millään rauhoitu, yleensä palautui, nyt ei tullut useaan päivään. En tiedä mitä ajatella.
Saattaa olla, että tiedän missä kissa on, Matti hymyili. Tule peremmälle, älä pelkää Hilua se ei tee pahaa.
Minne? Koiran luo?! Miksi?
Näet itse.
Nainen epäröi, mutta Mattin katse oli ystävällinen. Hän päätti luottaa. Ja kun hän astui Hilun viereen ja vilkaisi, kuka on kyyryssä Hilun kyljessä, hän huudahti:
Viivi! Miten sinä…? Mitä sinulle on käynyt? nainen huolestui, huomasi kissalla siteen jalassa ja reidessä. Sitten katsoi Mattia, Teidän koira puri sen?
Ei, päinvastoin me pelastimme sen, Matti vastasi vaivautuneena.
Keneltä pelastitte?
Jos teillä ei ole kiire, kerron mitä tapahtui. Uskon, että kiinnostaa.
Matti kertoi kaiken Annille (he ehtivät tutustua keskustelun aikana), ja hän nauroi pitkään.
Voi ihme… Viivi kiusasi teitä päivästä toiseen, ja silti pelastitte sen.
Sellaisia me olemme Hilu ja minä, Matti hymyili. Nyt kissa paranee. Sekä fyysisesti että henkisesti. Ei aiheuta enää meille harmia.
Se oli aina sellainen… Tuore maaseudun ilma taitaa vaikuttaa. Tai ehkä se loukkaantui, kun en ehtinyt huomioida, kun hoidan äitiä. Opin taas kävelemään siinä kestää.
Voitte tulla kylään, jos haluatte, Matti sanoi ujona. Ja tuoda kissan mukana.
Ehkä minä mietin sitä, Anna vastasi leikillisesti.
Puoli vuotta myöhemmin koko kylä juhli häitä. Mattin ja Annan häitä. Viivi ja Hilu olivat myös mukana, tottakai. Ja se dobermannikin, joka oli viiltänyt Viivin jalkaa.
Se tunnisti Viivin ja katsoi sitä aluksi kulmien alta, mutta kun katse kohtasi Hilun, se oli kuin ei olisi tuntenut. Sellainen oli tämä tarina.
