Vihamiehet
Aleksi oli juuri käynyt maaten ottamaan pikku päikkärit, kun yhtäkkiä hänen koiransa raivoisa haukunta kantautui avoimesta ikkunasta. Normaalisti Osku, hänen karhuvärinen karvaturri, oli hiljainen tapaus, mutta tänään siltä karkasi mopo haukkui koko aamun kuin viimeistä päivää… Ja ei edes tavallista haukkua, vaan suorastaan vimmaista örinää.
Aleksi oli jo muutamaan otteeseen hipsinyt ulos tarkistamaan, että eikö pihalla näy mitään epäilyttävää, mutta mitä vielä tyhjää täynnä.
Ehkä naapurin koirat olivat juosseet aidan takaa, ja Osku oli ottanut niihin nokkiinsa. Sellainen se oli ei oikein sietänyt vieraita omalla reviirillään. Eikä ihme, että aina kun Aleksi astui pihalle, ei lähistöllä ollut enää ketään Oskun meteli kyllä pisti kenen tahansa pakosalle. Ilmeisesti naapurin koiratkin olivat painaneet karkuun. Eivät tienneet, että Aleksi piti karvakuonoa päivisin aitauksessa parempi niin, kun varmuudella pysyi kaikki ehjänä.
Mutta kun pimeä laskeutui, Osku pääsi vapauteen. Silloin silloin sanottiin: Oma vika, jos tulet kylään.
Kerran kolme “onnekasta” murtomiestä naapurikylästä yritti rynnätä Aleksin tontille. Yksi jäi portin piikkeihin kiinni ja menetti housunsa, toinen jätti tossunsa aidan alle, ja kolmas kiipesi suoraan puun latvaan. Lopulta konstaapeli joutui pyytämään palolaitosta apuun alas ei herra hiippari enää päässyt. Osku aiheutti heille elinikäiset traumat.
Sillä koira ei haukkunut koskaan ilman syytä. Mutta tänään… tänään oli kuin Osku olisi kadottanut järkensä.
Osku, lopeta nyt jo! huusi Aleksi, nousi sängyltä ja astui ikkunan luo.
Koira hiljeni hetkeksi, mutta vain sekunnin, kunnes taas alkoi haukkua kuin hullu.
Aleksi marssi pihalle selvittämään, mikä ihme mölytti hänen jättiläislauman suomenpystykorvaa.
No, kuten arvata saattoi taas ei ketään. Ja Osku hiljeni heti nähdessään omistajansa.
Mikäs laulu täällä sujuu, a? virnisti Aleksi kohti aitauksen ovella.
Osku heilutti iloista takapäätään ja katsoi Aleksia sellaisella katseella, että selvästi tiesi häiritsevänsä lepoa mutta syykin sille erityiselle haukulle varmasti oli!
Nytkin Osku heitti pikaisen kurkistuksen portille päin, ja taas alkoi haukkua.
Aleksi käänsi pään ja näki jonkin nopean, harmaan, pienen vilahtavan salamana portin taakse. Aleksi juoksi portille ja ulos tielle ja mitä löysi?
Ylpeän, harmaan kissan.
Ja sen katse! Siinä oli röyhkeyttä, itserakkautta ja häikäilemättömyyttä enemmän kuin suomalaisessa illan tappelussa.
Mikäs sun homma täällä on, kaveri? virnuili Aleksi. Ihan suomalaisella suoraselkäisyydellä sanon: pysy pois, Osku ei siedä kissoja. Jos se nappaa sut…
Kissa pyöräytti nenäänsä ylenkatseella, ja Aleksi oli melkein varma, että se hymähti kissamainen virne.
“Jos nappaa? Ei se edes ehdi ulos aitauksesta, kun olen jo aidan toisella puolella. Lihava koira, vähemmän evästä!”
Aleksin mieltä hiukan kirpaisi, kuinka tuo “aitakatti” hiljaisesti mutta taidokkaasti nöyryytti hänen koiraansa.
Pitäisihän sun lähteä Aleksi heilautti kättään, palasi pihalle ja sulki portin.
Mitäs luulet totteliko kissa ihmistä? Ehei! Päin vastoin alkoi ilmestyä Aleksin pihalle joka päivä.
Kissa tepasteli pihalla, istui rauhallisesti aitauksen vieressä, näyttäen koko olemuksellaan, että hän on nyt isäntä ja täällä en välitä kenestäkään. Osku pystyi vain haukkumaan.
Aleksi aluksi yritti juosta kissaa pois, mutta aina kun hän palasi sisälle, harmaa ilmestyi takaisin.
Ei auttanut mikään. Kissa valloitettuaan pihan, käyttäytyi kuin kuningas.
Yhtenä päivänä se nappasi Oskun ruokakulhosta palan lihaa kulho siis aitauksen sisällä. Osku lymyili nurkassa turhautuneena, ja kissa käytti tilaisuutta hyväksi.
Se myös söi lihan Aleksin silmien edessä, aivan rauhallisesti.
Aleksi kihisi raivosta.
Ai näin se menee… Aleksi mutisi itsekseen. No pirteästi sulle, kohta elämästä tulee hauska!
Aleksi päätti, että päivisin Oskua ei enää lukita aitaukseen, vaan oven jättää raolleen. Koira voisi halutessaan työntää oven auki ja rynnätä pihalle.
Saa nyt tehdä järjestystä omalla tontilla ajatteli Aleksi.
Kissa oli jo ärsyttänyt sekä Oskua, että Aleksiakin rauhaa ei enää ollut.
Mutta juuri sinä päivänä, kun Osku ja Aleksi odottivat vierasta, harmaa ei saapunut.
Ehkä aisti jotain? Ehkä sattui jotakin? Ei tiedä. Aleksi koki vähän pettymyksen suunnitelma oli niin ovela, ja harmaa ei tule! Ei seuraavana eikä sitäkään seuraavana päivänä.
Osku katsoi Aleksiin kysyvästi, Aleksi vain kohautti olkia. Mitä tässä voi sanoa?
Ehkä ihan hyväkin, ettei kissa enää tule? Aleksi hymähti. Rauhallista nyt.
Vaikka, rehellisesti sanoen, Aleksi oli vähän hurskastelija.
Hän… noh, tuli ikävä koko tuota jukuripäistä kissaa. Niin hullulta kuin se kuulostaa, mutta niin vain kävi.
Oskukin oli niin tottunut haukkumaan vihollistaan ja nyt? Tylsää.
Parin päivän kuluttua Osku alkoi pyytää Aleksia yhdessä etsimään kissaa.
Miten pyytää? Katseella. Koira tuli Aleksin luo, katsoi silmiin ja Aleksi ymmärsi.
Luuletko, että jotain tapahtui harmaalle? Aleksin ääni oli mietteliäs. No siinäpä on sillä luonteella ei pysy tenkkapoo poissa. Mennään katselemaan tielle.
Aleksi avasi portin, astui tielle, jäi seisomaan auton viereen ja katseli ympärilleen.
Osku seurasi perässä, pyöritti isoa karvaista päätä ja tarkasti suunnat.
Ja nuuhki ilmaa toiveikkaasti josko tuttu ja ärsyttävä kissatuoksu tulisi nenään.
Mutta pah, naapurin lannantuoksu peitti alleen kaiken muun.
Aleksi tassutteli kadun molempiin suuntiin, palasi portille, aikoi jo sulkea koiran pihalle.
Eihän tässä nyt koko päivää kissaa kytätä kun se kaksi viikkoa on vaivannut.
Juuri kun Aleksi tarttui porttiin, kuului läheltä omituista hälinää. Joku huusi kissan ääniä koko kadun täydeltä, ja joku haukkui raivokkaasti.
Pian harmaa kissa juoksi tielle, hiukan ontuen perässä juoksi koira.
Ei mikään maalaistollo vaan hieno rotukoiran näköinen. Dobermanni, kaupungista.
Aleksi tiesi, kenen koira. Joka vuosi kesällä ja välillä talvellakin kaupungista tuli perhe ja heidän koira. Se dobermanni kuuluu heille. Ilmeisesti harmaa halusi kiusata “kaupungin koiraa”, kuten Oskua, mutta koki verisesti.
Dobermanni näytti purreen kissaa turkissa oli ruskeita tahroja.
Aleksi tuijotti kissan menoa, eikä muistanut Oskua.
Osku ryntäsi ihan varoittamatta kissan luo sellaista ei ole ikinä tehnyt!
Osku! Mihin menet?! Aleksi huusi kauhuissaan, nähdessään kissan jo kurjana dobermannin jäljiltä ja nyt vielä Osku… Osku, seis!
Mutta koira ei kuullut lainkaan. Se kiihdytti ja painoi suoraan kissan luo.
Kissa pysähtyi pelästyneenä, suoraan kadulla.
Luultavasti se tajusi, että elämä ja terveys ovat nyt “karvoituksen varassa”.
Ja mitä sitten tapahtui? No, kaikki muut arvasivat vain Aleksi ei.
Osku pysähtyi kissan viereen, nuuhkaisi, ja sitten…
…sitten kääntyi ja karjaisi, kuin karhu, kohti dobermannia.
Ja ajoi sen kadun päähän. Onneksi dobermannilla oli refleksit kunnossa, sillä se kääntyi sekunnin murto-osassa ja painui pakoon.
Muuten olisi tullut sanomista Osku on kylän kovin koira, ei mikään pärjää.
Kissa käytti tilaisuuden hyväksi ja hävisi. Aleksi tuijotti Oskua, eikä huomannut kissan katoamista. Illalla, kun hän meni ruokkimaan Oskua, melkein tiputti kulhon kissa oli pihalla. Elossa, terve, ja silmissä kiitollisuus. Se painoi päänsä Oskun reidelle ja murisi jotain omaa juttuaan. Osku katsoi Aleksiin, niin että Aleksi purskahti nauramaan.
Anteeksi isäntä, mutta pelastin tämän, nyt täytyy huolehtia siitä loppuelämä! Oskun katseessa se kerrottiin.
Eikä ollut vitsi.
Osku todella ryhtyi kissan henkivartijaksi.
Se jopa jakoi ruokansa kissan kanssa ennenkuulumatonta näin itsepäiselle ja juroille karvaäijälle. Mutta harmaa kissa sai sulatettua Oskun sydämen. Enää ei ollut vihamiehet, vaan sydänystävät.
Ja jos luulet, että tämä tarina loppuu tähän, erehdyt ei suinkaan!
Aleksi ajoi kissan kanssa kaupunkiin eläinlääkärille. Haava reidessä oli aika paha tarvittiin tikit. Sen jälkeen kissa jäi Aleksille.
Aleksi hoiti kissaa, ja Osku piti silmällä vaikka ihan hiljattain molemmat olisivat mieluummin halunneet tehdä siitä selvää. Näin se välillä menee.
Jonkin ajan kuluttua portille ilmaantui kaunis nuori nainen.
Osku meinasi haukkua, mutta sitten tajusi vain pelästyttävän naisen, ja haukahti vaimeasti epävarmana. Aleksi kuuli, juoksi pihalle ja…
Hei vaan hän tervehti. Tulitteko mulle?
Nainen tiedusteli, oliko Aleksi nähnyt harmaata kissaa, joka yleensä juoksenteli pihalla.
Tai ehkä kissa on tullut pihalle? Se on ihan röyhkeä otus yritän pitää sisällä, mutta se karkaa aina. Kaupungissa se pysyi asunnossa, mutta nyt, kun olen tullut äidin luo hänellä on ollut aivoinfarkti muutti käytös. Nyt ei voi pysyä sisällä. Usein tuli kotiin, sain pestyä, ruokittua, mutta nyt jo päiviä ei näy en tiedä, mitä tehdä.
Luulenpa tietäväni, missä kissa on, Aleksi hymyili. Tulkaa vaan pihalle, älkää pelätkö koiraa se ei tee teille mitään. Tulkaa!
Siis ihan koiran luo? Miksi?
Kohta näette.
Nainen tietenkin epäröi, mutta Aleksin katse oli lempeä ja rehellinen. Niin hän uskaltautui. Ja kun hän kurkkasi Oskun kylkeen, huudahti:
Timo! Miten… mitä tapahtui? nainen pelästyi, kun huomasi kissalla siteen jalassa ja reidessä. Katsoi Aleksia “Onko koirasi purenut?”
Ei, ei toki, Aleksi hämmentyi. Osku ja minä me pelastimme kissanne.
Keneltä oikein?
Jos aikaa riittää, voin kertoa aika hauska tarina.
Aleksi kertoi kaiken. Nainen, joka esittäytyi Miina, nauroi pitkään.
Ei voi olla Timo kiusasi teitä päivästä toiseen, mutta te pelastitte sen!
Me ollaan Oskun kanssa tälläisiä pehmoja, naurahti Aleksi. Kissa toipuu nyt. Fyysisesti, henkisesti ja on oikein mukava otus. Ei enää aiheuta meile hermoja.
Sillä on aina ollut hyvä luonne Ilmeisesti raikas maalaisilma vaikutti. Tai ehkä se loukkaantui, kun en saanut antaa huomiota äiti tarvitsee paljon apua. Opetellaan kävelemään uudelleen, ei ole nopea prosessi.
Tulkaa kylään, vaikka kissan kanssa, Aleksi sanoi ujosti.
Mietin asiaa, Miina hymyili vihjailevasti.
Puoli vuotta myöhemmin koko kylä juhli häitä Aleksin ja Miinan. Timo ja Osku olivat mukana, tietenkin. Myös se dobermanni, joka puri kissaa.
Dobermanni tunnisti Timon, katseli hetken epäluuloisesti, mutta kun kohtasi Oskun katseen, teeskenteli, ettei muka tuntenutkaan. Sellainen oli tämä tarina.
