Ikävöin häntä. En ole koskaan ikävöinyt ketään näin. Enkä ymmärrä miksi – vaikka hänen kanssaan en tuntenut oloani täysin hyväksi ja oli asioita, joista en pitänyt. Tutustuimme Facebookissa. Aloimme viestitellä, ja eräänä päivänä hän kutsui minut kahville. Menimme puistoon. Sinä päivänä olin henkisesti huonossa kunnossa – lannistunut, ja lisäksi kehoon sattui, koska olin treenannut salilla kovaa ja jalkojani särki. Juttelimme puistossa – oli ilta, taivas oli kirkas ja todella kylmä. Puhuimme henkilökohtaisista asioista, elämästämme, siitä, keitä olemme. Kun olimme lähdössä, halasin häntä. Se halaus kesti useita minuutteja. Tuntui kuin olisin kotona, vaikka halaus tuli mieheltä, joka vaikutti kylmältä, vakavalta ja etäiseltä. Tunsin siinä halauksessa, ettei hänkään oikeasti ollut sellainen. En tiedä, oliko hänellä epämukavaa – kuten minullakin. Mutta tuntui, ettei hänkään ollut kunnossa, ja että halaus teki hänelle hyvää. Erosimme vielä yhdellä, lyhyemmällä halauksella. Jatkoimme viestittelyä myöhään yöhön. Päivät kuluivat näin – “hyvää huomenta” häneltä, juttelua läpi päivän, viestejä jatkuvasti. Aloimme käydä ulkona yhdessä. Puhuimme syvällisistä asioista, jaoimme haaveita ja erilaisia elämänskenaarioita. Hän kertoi, että asuu kämppiksen kanssa, ja exästä. Hän sanoi pitävänsä viestittelystä muiden tyttöjen ja ystävätärtensä kanssa, joiden kanssa oli tapaillut. Myöhemmin hän muutti takaisin vanhempiensa luo. Virallistimme suhteen ja silloin hän kertoi totuuden: hän oli oikeasti asunut exänsä kanssa. Hänen mukaansa heidän välillään ei ollut mitään – ei enää silloinkaan – mutta he työskentelivät yhdessä. Hän julkaisi heidän yhteiskuvan. Hänen syntymäpäivänään olin päättänyt viedä hänet keskiaikaiseen ravintolaan – halusin yllättää hänet. Mutta päivällä sain Instagramissa viestin naiselta, joka haukkui minua. En vastannut. Kysyin häneltä vain, mistä oli kyse. Silloin hän muistutti exästään – että tämä tapasi lähettää muita kiusaamaan ja kirjoittelemaan ikäviä viestejä. En vastannut ennen kuin olimme puhuneet. Hän sanoi hoitaneensa asian, mutta viestit jatkuivat. Lopulta vastasin vain sen verran kuin oli pakko. En ole nainen, joka alentuu muiden röyhkeyden tasolle. Sitten estin hänet. Ylitettiin tämä vaihe. Jatkettiin eteenpäin. Suhde syveni. Jaoin enemmän. Olin työtön ja hän kannusti minua etsimään töitä. Joskus hän auttoi raha-asioissa, mikä tuntui minusta kiusalliselta. En koskaan pyytänyt mitään – hän halusi vain itse auttaa. Kun hän lähti lomalle, hän pyysi minua jäämään hänen luokseen. Jäin, mutta tein virheen ja viivyin molemmat viikot. Hän “testasi” minua – millainen olen kotona. Hän käytti paljon rahaa valmisruokaan, koska sanoi, että ruoanlaitto olisi ajanhukkaa, kun valmista ruokaa saa kaupasta. Loma loppui ja rahaa oli mennyt paljon. Kehotin häntä säästämään, mutta hän ei kuunnellut. Sitten hän sanoi, etten ollut auttanut häntä säästämään, että jos hän tuhlaa, minä annan hänen tuhlata – vaikka olin koko ajan kehotellut kokkaamaan ja tarkkailemaan menoja. Seuraavaksi hän sanoi, että laskut ahdistavat häntä – ja se sai minut voimaan huonosti. Löysin töitä, ja hän sanoi, että nyt hän “testaa” minua. Testinä oli katsoa, alanko maksaa rahaa siitä, että asun hänen luonaan ja kaikesta, mitä hän oli käyttänyt. Hän sanoi kokevansa, että oli elättänyt minua. En tiennyt, mitä sanoa. Opettelin vasta elämään parisuhteessa. Hän sanoi, että kaikki muuttuu – ja niin kävikin. Suunnitelmia ja tapaamisia oli enää harvoin. Viestit lyhenivät. Hän sanoi, että pitää paikata rahatilanteensa, että talous on heikompi, eikä edes kunnolla syö. Kaikki alkoi hajota. Eräänä päivänä hän sanoi, että olen “kaivanut hänen taskustaan rahat”, vaikka en koskaan pyytänyt mitään. Olin jo töissä. Joskus maksoin minä, joskus hän. Mutta meillä ei enää ollut yhteisiä suunnitelmia. Kaikki oli toisin. Päätimme päättää suhteen. Erosimme sopuisasti – kiitollisina hyvistä hetkistä ja opituista asioista. Suljimme oven arvokkaasti. Sitten yritimme uudestaan. Juttelimme. Mutta en halunnut enää jäädä hänen luokseen työpäivän jälkeen ilman ruokaa. Joskus hän ei edes kutsunut minua syömään. Mietin, pitäisikö tuoda eväät tai syödä kunnolla ennen, etten nääntyisi. Kerroin tunteistani, mutta hän ei sanonut mitään eikä tarjonnut ratkaisua. Se sai minut tuntemaan, että olen vain oma vastuuni. Se tappoi suhteen. Eräänä päivänä ollessamme yhdessä minulle tuli huono olo bussissa ja olin vähällä pyörtyä. Istuin lattialle, etten kaatuisi. Hän ei reagoinut mitenkään. Se vieraannutti minut lopullisesti. Olin etääntynyt. Syvällä sisälläni kaipasin häntä, mutta tiesin, ettei hän ollut mies, jonka haluan rinnalleni – vaikka meillä oli yhteiset haaveet ja päämäärät. Monesti pyysin, ettemme nukahtaisi riitoihin. Mutta lopulta nukahdin itkuihin hänen vierellään. Yhtenä päivänä päätin, etten enää jaksa. Nousin aikaisin, pakkasin tavarani ja lähdin. Puhuimme. Kerroin, miltä minusta tuntui. Olin antanut hänelle tekemäni piirroksen, jota hän rakasti, mutta otin sen pois seinältä ja lähdin sen kanssa. En olisi saanut tehdä niin. Jotain meni rikki minussa – ja hänessä. Viikkoja myöhemmin puhuimme taas. Hän sanoi, että kun vein piirustuksen, otin samalla onnen, jonka hän oli siihen liittänyt, ja että jotain meni lopullisesti rikki. Suljimme oven taas kerran. Joskus laitoin hänelle kiitosviestejä tai lähetin videoita, mutta hän ei vastannut. Kaikki oli tyhjää. Yhtenä yönä, noin puoleltaöin, sain solvausviestin – että olisin nainen, joka erotti hänet perheestään. Poistin keskustelun ja estin hänet. Sitten firma, jossa hän työskenteli, alkoi etsiä minua somessa. Tiesin, että se oli eksä tai uusi kumppani. En vastannut. Otin yhteyttä työnantajaan ja sanoin, että jos se jatkuu, toimin lakiteitse. Sitten se loppui. Minulla oli surullinen olo. Muutuin. Tajusin, ettei hän ole mies, jonka haluan. Erosimme kunnialla, mutta oli tuskallista nähdä hänet taas sellaisen kanssa, joka oli aiheuttanut niin paljon sekasortoa. Joskus kaipaan häntä. Kaipaan joitain hyviä hetkiä. Mutta siihen se jää. Tiedän varmaksi yhden asian: kanssani hän tunsi rauhaa ja oli ylpeä. En usko, että hänen nykyisensä kanssa on sama – tai että hänestä tulee se mies, jonka haluaisi näyttää maailmalle.

Ikävöin häntä. En ole koskaan ikävöinyt ihmistä tällä tavalla. En edes tiedä miksi en oikeastaan tuntenut oloani täysin hyväksi hänen kanssaan, ja monia asioita hänessä en oikeastaan pitänyt.

Me tapasimme Facebookissa, tuntui oudolta kuin olisin kävellyt sisään sumuiseen metsään, jossa kaikki oli hiljaista ja sanat kaikuivat puiden väleissä. Aloimme kirjoitella viestejä, kunnes yhtenä päivänä hän pyysi minut kahville. Päädyimme Töölönlahden puistoon ilta oli kylmä, taivas oli puhdas kuin pakkasyön ikkuna ja poskipäitä viilsi. Olin silloin väsynyt, jotakin puuttui, reidet olivat kipeät tiukan salitreenin jäljiltä, sielukin puutui. Istuttiin penkillä ja puhuttiin asioista, joita ei oikeastaan osaa selittää elämästä, siitä mitä olemme, mistä tulemme, kuka näytämme olevamme.

Kun lähdimme, halasin häntä. Se kesti pitkään, ehkä vuosia tai ehkä vain hetken, mutta siinä hetkessä tuntui siltä kuin olisin palannut kotiin, vaikka hän näytti ulkopuoliselle kylmältä, totiselta, jopa etäiseltä. Halauksessa tuntui, että myös hän sisimmässään oli pehmeä, hauras ja väsynyt, vaikkei sitä näyttänyt. Ehkä meitä molempia ujostutti, ehkä olimme kummatkin rikki. Kun erosimme, halasimme vielä kerran, tällä kertaa lyhyemmin.

Jatkoimme viestittelyä myöhäiseen yöhön. Päivä toisensa jälkeen: hyvää huomenta, keskusteluja pitkin päivää, viestien virtaa. Aloimme nähdä enemmän, puhua unelmista, kuvitelmista, siitä millaisia mahdollisuuksia elämä voisi tarjota, jos kaikki olisi toisin. Hän kertoi, että asui ystävänsä kanssa, avasi mennyttä suhdettaan. Hän viihtyi kirjoitellen viestejä naisille, ystäville, entisille kertoi siitäkin, miten palasi asumaan vanhempiensa luokse.

Sitten teimme suhteestamme julkisen. Siinä vaiheessa hän kertoi totuuden: oli asunut exänsä kanssa, vaikka väitti ettei heillä ollut enää mitään välillään, tekivät vain töitä yhdessä. Hän laittoi heidän yhteiskuvansa nettiin, ehkä näyttääkseen jotakin mitä en ymmärtänyt.

Hänen syntymäpäivänään olin päättänyt viedä hänet Vanhan Turun tyyliin sisustettuun ravintolaan halusin yllättää. Mutta keskipäivällä minulle kilahti Instagramiin viesti joltakulta naiselta, täynnä haukkuja, uhkaa ja halveksuntaa. En vastannut. Kysyin vain häneltä, mistä oli kyse. Hän muistutti minua exästään että tämä lähetti muiden kautta ilkeitä viestejä, painosti ja yritti hajottaa. En tehnyt mitään, ennen kuin olin puhunut hänen kanssaan. Hän sanoi, että kaikki on nyt selvitetty, mutta viestit jatkuivat. Lopulta vastasin vain välttämättömimmän. En suostunut alentumaan. Sitten blokkasinkin koko jutun.

Se meni ohi. Me pääsimme eteenpäin, suhteesta tuli tiiviimpi. Jaoin enemmän, olin työtön, hän kannusti etsimään uutta auttoi joskus rahallisestikin, vaikka nolotti ottaa vastaan euroja. En koskaan pyytänyt, hän vain teki noin. Kun hän lähti lomalle, hän pyysi minut jäämään hänen luokseen. Jäin, mutta viivyin kaksi viikkoa olin vieraana omassa elämässä. Tuntui kuin hän olisi testannut: katseli, millainen olen kotona, osti valmista ruokaa, koska “kokkaaminen oli ajan tuhlausta”, rahaa paloi, huomautin säästämisestä, mutta hän ei kuunnellut. Myöhemmin hän sanoi, että se oli minun vikani jos hän tuhlasi, minun olisi pitänyt estää. Olin neuvonut säästäväisyyteen, ehdottanut kotiruokaa, mutta se ei riittänyt.

Sitten tuli laskujen aika. Häntä ahdisti, ja se tarttui minuun. Löysin töitä, ja nyt hän sanoi haluavansa “testata” minua. Koe: maksaisinko vuokraani siitä että asuin hänen luonaan? Hän sanoi kokevansa elättävänsä minua. En tiennyt, mitä vastata. Opettelin elämään suhteessa, opettelin suomalaisia tapoja olla yhdessä.

Hän sanoi, että kaikki tulee muuttumaan ja niin kävikin. Kaikki suunnitelmat menettivät merkityksensä, viestit olivat lyhyitä. Hän sanoi, että pitää kuroa rahatilanne kiinni, ei syö oikein, oli jatkuvasti stressaantunut. Kaikki hajosi hiljalleen.

Lopulta, yhtenä päivänä, hän syytti minua siitä, että olin vienyt häneltä rahaa, vaikka en ollut koskaan pyytänyt mitään. Nyt maksoin vuorotellen hänen kanssaan. Mutta enää ei ollut yhteisiä suunnitelmia, ei tulevaisuutta. Päätimme lopettaa siihen. Erosimme arvokkaasti, kiitollisina, ovi sulkeutui hiljaiseen iltaan.

Yritimme vielä kerran puhuimme, mutta en pitänyt siitä, että työpäivän jälkeen olin hänen luonaan ilman ruokaa. Hän ei tarjonnut, ei maininnut. Olin varuillani, pitäisikö ottaa eväät? Aamupalakin jäi väliin ettei tulisi nälkä. Sanoin, miltä tuntui hän ei vastannut mitään, ei tarjonnut ratkaisua. Minusta tuntui, että olin itselleni velkaa kaiken. Se syövytti suhdetta.

Kerran, ollessani hänen kanssaan, huimasi ratikassa niin, että oli istuttava lattialle, etten olisi pyörtynyt. Hän ei reagoinut mitenkään. Se särki jotakin. Sisälläni otin etäisyyttä. Oikeastaan halusin häntä, mutta tiesin, ettei tämä ollut se mies, jota haluaisin elämässä. Unelmat jäivät vaan leijumaan väljään yöhön.

Monesti pyysin, ettei riideltäisi ennen nukkumaanmenoa. Silti aloin nukahtaa hänen viereensä itkien. Kunnes eräänä aamuna päätin: en jaksa enää. Nousin, pakkasin, lähdin. Puhuimme, kerroin, miltä tuntui. Olin antanut hänelle piirroksen, jonka hän rakasti, mutta otin sen pois seinältä, pakkasin kassiin. Ehkä ei olisi pitänyt. Jokin räsähti rikki meissä molemmissa.

Viikkoja myöhemmin puhuimme taas. Hän sanoi, että kun otin piirroksen, otin pois onnen, jonka se hänelle toi. Ja kaikki meni lopullisesti rikki. Suljimme oven. Joskus laitoin hänelle kiitosviestejä, lähetin videoita, mutta hän ei vastannut. Kaikki jäi tyhjäksi.

Eräänä yönä, keskiyön sumussa kuin Helsinginkadun aavebussi, tuli viesti täynnä haukkuja, syytöksiä siitä, että olin vienyt hänet perheeltään. Poistin keskustelun, blokkasin. Sitten sosiaalisen median kautta alkoi tulla lähestymisiä yrityksen nimissä, jossa hän työskenteli. Tiesin, että se oli hänen eksänsä tai uusi nainen. En vastannut. Kävin asian johdon kanssa läpi ja sanoin, että jos tämä jatkuu, siirryn lakitielle. Viestit loppuivat.

Se kaikki oli surullista. Muutuin. Ymmärsin, ettei hän ollut mies, jonka haluan oikeasti. Erosimme niin kuin pitää, sovussa mutta sattui nähdä hänet uudestaan sen ihmisen kanssa, joka oli tuonut niin paljon kaaosta.

Joskus ikävöin. Ikävöin niitä kauniita hetkiä, mutta vain niitä. Mutta sen tiedän: hänen kanssaan tunsin rauhaa, hän oli ylpeä minusta. En usko, että hän kokee samaa toisen kanssa eikä hänestä tule sellaista ihmistä, jota hän haluaisi maailmalle näyttää.