Ihmiset näkivät uupuneen hevosen: voimia ei riittänyt enää edes nousemiseen
Nuori rakastunut pari kulki hitaasti halki korkeiden heinien täyttämän niityn. He etenivät rauhallisesti, käsi kädessä, ja vilahtivat aina silloin tällöin toistensa puoleen lämpimin, syvin katsein sellaisten, joita vain rakastavaiset vaihtavat. He olivat niin uppoutuneita toisiinsa, että eivät heti huomanneet, kun aivan yllättäen heidän tiellensä sattui jotakin hyvin erikoista.
Jutalina hätkähti terävästi ja väistyi taaksepäin, pelästyen niin, että äännähdys karkasi hänen huuliltaan. Ilmari astui saman tien eteenpäin kuin suojellakseen tyttöä vaaraa tuntematta, vaikka heidän kimppuunsa ei ollut ketään hyökkäämässä.
Korkean heinikon suojassa makasi hevonen.
Tai oikeastaan vain hauras muisto hevosen olemuksesta. Nyt maassa lepäsi jotakin, mikä näytti enemmänkin luurangolta, jolle oli jäljellä enää kuivaa ihoa.
Eläimen iho oli kuivunut ja tiukasti kietoutunut luurangomaisen kehoon jokainen kylkiluu näkyi selvästi, kuin ne olisivat olleet puhkaisemassa ohuen nahan minä hetkenä hyvänsä. Lähes kaikkialla näkyi kuivuneita, karheita rupeumia, joiden ympärillä surisi kärpäsiä.
Näky oli kerrassaan niin järkyttävä, että herätti pelkkää inhoa.
Voi raukka! Jutalina huudahti.
Hänen äänensä kaikui maisemassa, tuntui kuin koko ranta olisi hetkessä hiljentynyt.
Samassa hevonen liikahti niin hennosti, että sitä tuskin huomasi.
Nuoren parin iho meni kananlihalle.
Sitten ilmaan kiirehti yhteinen huutomyrsky.
Hevonen sai heidät pakenemaan syytä katsoa taakseen ei ollut, mutta säikähdys vei heidät pois heinikon läpi hiekkaiselle tielle. Hädin tuskin hengittäen he pysähtyivät yrittäen rauhoittua.
Tietenkään kukaan ei ollut heidän perässään.
Kun paniikki viimein laantui, he pystyivät ajattelemaan hetkisen.
Se oli elossa… Jutalina kuiskasi järkyttyneenä.
Elossa, mutta aivan kuin valmiiksi kuollut, Ilmari sanoi synkästi.
Mutta se liikkui. Ihan varmasti.
Pitää tarkistaa uudestaan. Ehkä joku syö sen sisällä? Idea sai Jutalinan värisemään.
Hän lähetti ritarinsa takaisin katsomaan, itse odottaen tien laidassa hän ei halunnut nähdä, jos hevosta todella syötiin elävältä.
Ilmari hiipi varovaisesti takaisin altaaseen, eikä kauan mennyt, kun hän huomasi että paikka oli tyhjä hevonen oli todella elossa.
Kun hän astui ihan lähelle, ruipelo hevonen käänsi raukeasti päätään ja puhalsi ilmaa sieraimistaan.
Liikkuminen näytti olevan tuskallista. Bordot keho kohoili hitaasti hengityksen tahdissa.
Se yritti raottaa silmiään nähdäkseen tulijan turhaan, silmä peittyi oudon punertavaan kalvoon.
Sen alahuuli riippui hervottomana.
Jalat ja häntä pysyivät liikkumattomina, vain korvat värähtelivät vähän tai ehkä tuulikin heilautti niitä.
Hevonen näytti täysin nääntyneeltä.
Siltä oli viimeinenkin elämänhalu kuihtumassa.
Ilmari katseli ympärilleen ymmärtääkseen, miten eläin oli tähän jäänyt. Heinät olivat painumattomia hevonen oli ehkä maannut siinä jo ties kuinka kauan.
Hän palasi Jutalinan luo ja kertoi kaiken näkemänsä.
Sillä ei ole väliä, miten se tänne joutui, Jutalina sanoi nopeasti. Mitä meidän nyt pitäisi tehdä? Se näyttää ihan kuolevalta. En tiedä ketään, joka ymmärtäisi hevosista.
Ilmarille välähti mieleen, että naapurikylässä oli pieni talli, jossa piti muutamia hevosia sinne tuli väkeä ratsastamaan.
He saivat nopeasti yhteyden omistajiin.
Aluksi heidän hankala selityksensä meni puolelta ohi, mutta pian omistajat lupasivat tulla heti.
Yllättävän pian tieltä alkoi kuulua auton ääni. Hevosen luokse kurvasi pakettiauto ja hevostraileri.
Jutalina ja Ilmari viittoivat heidät luokseen.
Tallin pariskunta pysähtyi ensin matkan päähän. Kun he näkivät hevosen lähietäisyydeltä, kasvot menivät aivan kalpeiksi.
Ei tullut kysymykseenkään että heikko hevonen olisi noussut itse kyytiin toivo kävi ohueksi, selviäisikö se edes klinikalle asti.
Eläintä ei saatu millään neljän aikuisen voimin nostettua.
Ilmari juoksi hakemaan lisää väkeä kylältä naapureita, ystäviä, tuttavia. Kun väkeä oli tarpeeksi, he pujottivat hevosen vartalon alle vahvan pressun, jonka avulla useampi pystyi nostamaan riekaleisen kehon traikulle.
Hevonen räväytti äkkiä silmänsä apposen auki ja potkaisi heikosti.
Sekään ei enää onnistunut kunnolla.
Kukaan ei voinut katsoa näkyä ilman kyyneliä niin uupunut, ettei ollut voimia ponnistaa ylös.
Viimein hevonen saatiin hellästi traileriin ja ovi suljetuksi.
Renkaat lähtivät hiljaa pyörimään, ja auto vei tapahtuman kohti uutta alkua.
Tallilla hevoselle oli järjestetty valmiiksi apua tallinväki sekä eläinlääkäri olivat jo kiirehtineet paikalle. He saivat eläimen varovasti ulos ja lääkärin huolelliseen hoitoon.
Samanaikaisesti poliisit saapuivat paikalle.
He kirjasivat muistiin kaikki tapahtumat: luovuttajat, eläinlääkärin, tallin uuden omistajan ja vapaaehtoiset. Mutta jo heti sanoivat, että tuskin entistä omistajaa koskaan löydettäisiin eikä syyllistä saataisi vastuuseen.
Eläinlääkäri pisti antibioottia ja kipulääkettä, puhdisti märät rupeumat ja laittoi tipan suoneen.
Hevonen kannettiin tyhjään karsinaan lepäämään.
Lääkäri ei voinut luvata, että elävä luuranko vielä selviytyisi, mutta yrittää kannatti.
Suurin ongelma oli, että se ei suostunut syömään eikä jaksanut juoda.
Syyksi paljastui vaikea ihotauti. Kaikkialla kutiava iho, täynnä märkäisiä patteja ja rupeutuvia haavaumia, jotka hevonen raapi rikki niin kovaa kuin jaksoi. Ruoka ei maistunut, ja eläin kuihtui luurangoksi.
Mutta huolet eivät siihen loppuneet.
Kolmas silmäluomi oli pahasti turvoksissa ja punoitti. Lääkäri otti kokeita, mutta pelkäsi jo kasvainta. Sille olisi tehtävä leikkaus jos hevonen joskus noustuaan siihen kykenisi.
Myös hampaat paljastuivat huonoon kuntoon.
Usean viikon ajan karsina muistutti kenttäsairaalaa.
Eläinlääkäri kävi joka päivä paikan päällä. Parasiitit saatiin viimein nujerrettua, paksut ruvet paranemaan, hampaat hoidettua ja hevonen pystyi hetkittäin itse syömään.
Alkuun sen tila oli niin heikko, että ravinteet piti antaa suoraan suoneen ja vettä syötettiin tuttipullosta, kuten varsoille. Vähitellen siihen alkoi tulla eloa ruokahalu palasi, tosin päätä piti vielä pitkään tukea käsin.
Hevonen ei ymmärtänyt ympäröivää maailmaa se makasi paikallaan kuin kohtaloaan odottaen. Mutta ymmärtäväiset ihmiset eivät antaneet sen kadota ihmisiltä hiljaa.
Tulevat isännät ja emännät kävivät katsomassa sitä yölläkin, kääntelivät heikkoa ruumista, tarkkailivat tiputusta ja hengitystä. Hiljalleen hevonen alkoi tunnistaa tutut äänet ja hakeutua niiden luo välillä se pelästyi eläinlääkärin ärhentelevää ääntä, mutta muuten rauhoittui käsittelyyn.
Näkö oli lähes mennyttä, joten se haki turvaa käsien kosketuksesta ja äänistä. Vähitellen tilanne parani.
Jonkin ajan päästä hevonen alkoi kääntyä kyljeltä toiselle lihakset vahvistuivat sen verran, että se pystyi kannattelemaan päätänsä pystyasennossa jo hetken ajan.
Mutta suurin este oli vielä jäljellä se ei pystynyt nousemaan jaloilleen.
Se pelotti sitä turhaan yritti taivuttaa polviaan ja ponnistaa ylös, mutta paino ei kestänyt. Kuin jalat eivät olisi enää sen omia.
Lääkäri vain levitteli käsiään liian pitkä ajan heikkous, lihakset menettäneet voimansa.
Jalkojen elvyttämiseen vaadittiin kuntoutusta. Hevonen piti nostaa ylös, tukea seisomaan, auttaa jokaista askelta.
Elopaino oli jo noussut ruokinta ja hyvä huolenpito olivat tuottaneet tulosta. Ihmiset ilahtuivat, mutta nostaminen muuttui entistä raskaammaksi.
Nyt tarvittiin kahdeksan miestä nostamaan hevonen ylös.
Isäntäväki rakensi erityisen laitteen: pressusta ja vöistä tehtiin nostoliina, jonka avulla hevonen sai pysyä pystyssä karsinassa. Mutta ulkoiluun tarvittiin silti monta käsiparia.
Naapurit ja ystävät liikuttuivat kohtalosta ja saapuivat iltaisin auttamaan kuntoutuksessa.
Aluksi jalat piti asettaa yksitellen maahan, mutta päivä päivältä hevonen alkoi yrittää askeltaa itse. Liikkeet olivat kömpelöitä ja hitaita, mutta se oli läpimurto.
Hevonen väsyi nopeasti, mutta niin väsyivät ihmisetkin. Kukaan ei kuitenkaan halunnut luovuttaa.
Kuukausien sitkeä työ toi tuloksen: ensin hevonen seisoi, sitten se jo liikkui hitaasti.
Sitä ei kiirehditty.
Isäntä talutti hevosta vain muutaman askeleen ulos, sitten taas karsinaan. Mutta eläimellä riitti halua elää se nuuhki yhä innokkaammin ulkoilman tuoksuja ja uneksi jo vapaasta laukkaamisesta.
Lopulta eläinlääkäri antoi luvan hevonen oli tarpeeksi vahva silmäleikkaukseen.
Itse toimenpide ei sitä jännittänyt kasvain oli kuitenkin peittänyt lähes koko näköalan.
Hevonen nostettiin jälleen traileriin ja vietiin klinikalle, jossa kasvain poistettiin.
Leikkauksen jälkeen silmä oli kipeä, mutta uusi maailma avautui näkyville kaikki, mikä aiemmin oli ollut utuista, sai taas rajat.
Hevonen tuijotti pitkään uusia ihmisiään, karsinaansa ja aitausta.
Tippoja piti laittaa säännöllisesti eläin kesti kaiken kärsivällisesti.
Se osoittautui rauhalliseksi ja älykkääksi. Uusi koti oli iloinnut oikean ystävän löytymisestä.
Viikkojen myötä hevonen vahvistui. Se pääsi muiden hevosten mukana laumaan, ja ystävystyi nopeasti tallin vanhan tamman ja nuorehkon oriin kanssa nuori hevonen oppi kunnioittamaan, vanhemman rinnalla se nyhti tyytyväisenä tuoretta heinää.
Eivät enää muistuttaneet uupumuksen vuodet. Hevosen kyljillä kiilsi terve karva ja paksu harja vain muutaman arpinen, kalju kohta ja varovainen askel kertoivat menneestä.
Omistaja ei hoputtanut ratsukoulutusta. Sitten eräänä päivänä hevonen alkoi itse kuoputtaa ja höristä kun satula otettiin esiin.
Se seurasi haikeana, kun muut pääsivät ratsastamaan ihmisiä selässään.
Aurinkoisena iltapäivänä isäntä talutti ystävänsä ulos. Satulavyö kiristettiin ja hevonen pärskähti ilosta.
Isännän paino tuntui raskaalta, mutta se ei valittanut.
He lähtivät lyhyelle lenkille pellon ympäri.
Juuri sillä hetkellä hevonen tunsi olevansa onnellisin maailmassa.
Tuskan, pelon ja pitkän epätoivon jälkeen sen ympärillä oli nyt ihmisiä, jotka välittivät.
Hevonen tiesi: sitä ei enää koskaan hylättäisi mitä ikinä elämä toisikaan tullessaan.
