Keiju
Jo kuudennella luokalla oli selvää, että Helmi Hietala tulisi vielä jonain päivänä loistavaksi lääkäriksi. Kerran naapuruston poika putosi keinusta ja kolhi polvensa ja päänsä niin pahasti, että näky oli kuin suoraan hämärästä satuun eksyneestä unesta. Mutta 12-vuotias Helmi ei epäröinyt hetkeäkään.
Aila, juokse hakemaan vettä, sideharsoa ja desinfiointiainetta! hän komensi ystäväänsä, joka asui juuri leikkipaikan vastapäätä. Aila lähti juosten, ikään kuin siivet olisivat kantaneet hänet portaat ylös kotiinsa.
Sillä hetkellä, kun huolestunut täti Leena, pojan äiti, saapui kuin tuulessa, Helmi oli jo ehtinyt puhdistaa, hoitaa ja sitoa haavat kuin kokenut sairaanhoitaja. Kun Leena kuuli keneltä ensiapu oli peräisin, hän jäi sanattomaksi. Kiittäen Helmiä Leena totesi:
Sinusta tulee vielä lääkäri. Ja hyvä sellainen! Mainiosti hoidettu, useimmilta lääkäreiltä ei saa tuollaista apua, saati sitten tytöltä.
Retkillä Helmi oli arvossaan kuin marjapensaiden alla nukkuva haltija. Kukaan ei toivonut haavansa aukeavan, mutta jos niin kävi, Helmistä tuli jännästi turvallinen olento, ikään kuin hän olisi sitonut haavat sanattomalla lempeydellä.
Sitten hän suuntasi opinteille: lääketieteellinen tiedekunta Helsingin yliopistossa, harjoittelu Meilahdessa, jatko-opinnot ja kursseja joka kulmassa.
Eräänä päivänä hänestä, nyt jo Helmi Nieminen, tuli osaston vt. ylilääkäri. Työpaikalla Helmiä arvostettiin ja syystä. Työporukka oli kuin outo, iloisen kirjava joukko Keski-Suomen satumetsästä. Paitsi vanha visa, apulaisylilääkäri Pentti Koivula, jonka energia ei ollut niinkään valoa kuin talvista varjoa. Hän olisi voinut elää pelkillä erimielisyyksillä ja kinastelulla. Helmi yritti olla provosoitumatta, mutta se vaati häneltä enemmän kuin unissaankaan olisi uskonut.
Ainoa lohtu Helmille oli se, että hän näki Pentin vain lääkärikokouksissa kerran viikossa. Silloinkin mieleen nousi epätodellinen vaivaantuneisuus, kuin olisi ollut väärässä vierashuoneessa.
Pentti rakasti väittelyä ja naljaili Helmille, kunnes hänen vihjauksensa putosivat Helmistä kuin vesi hanhen selästä mikä, oudosti kyllä, tuntui Pentistä vain lisäävän hänen kaipuutaan draamaan.
Mahdoton tyyppi, Helmi valitti miehelleen Ilarille illallispöydässä. Tuntuu, että hän tahallaan provosoi minua.
Sinä voitat vielä, Ilar hymyili. Olet diplomaatinainen henkeen ja vereen.
Niin, äiti, diplomi käteen ja sihteeriksi presidentinlinnaan! naureskeli heidän 13-vuotias poikansa Eero. Ja palkkaakin taitaa tulla enemmän kuin lääkärille!
No, mietin asiaa, Helmi nauroi.
Diplomaattinen hän olikin mutta ihminen ensin. Rajalliset ovat ihmisen voimat, ja Helmi tunsi, että jonain päivänä pullon korkki poksahtaisi.
Seuraavana päivänä lääkärikokous soljui kuten ennenkin, kunnes Helmi raportoi Pentille iäkkään naispotilaan sairauskertomuksen. Potilas, kuusikymppinen Irja Kallio, istui vastapäätä heitä sohvalla kuin uni, jonka merkitys jäi hämärän peittoon.
Tavallisesti potilaan jälkeen osastonhoitaja, hoitava lääkäri ja ylilääkäri keskustelivat kahdestaan. Nyt Irja kuitenkin yhtäkkiä kysyi:
Mutta kertokaa toki, onko se kovin vakavaa? Paranenhan minä? Minun pitää vielä kasvattaa orpotytär tyttärenpoikani.
Hänen äänensä värisi, ja silmissä heijastui odotuksen ja kaihon sininen sumu. Juuri kun Helmi avasi suunsa lohduttaakseen, Pentti murahti:
Tällä diagnoosilla?! Teillä on niin pitkälle edennyt tauti, ettei kukaan järjissään oleva lääkäri voi luvata mitään! Miksi ette aiemmin hakeutuneet hoitoon?
Potilas jähmettyi, huulet värisivät, mutta Pentti ei hellittänyt:
Minäpäs tiedän teidän laisenne! Ensin kärsii, sitten parannellaan itse, ja kun oikein sattuu, tullaan vasta lääkäriin. Mutta me emme ole mitään peikkotietäjiä…
Irja parkahti itkuun ja poistui. Helmi moitti jälkeenpäin itseään rajusti miksei hän pysäyttänyt Penttiä? Mutta hänen ajatuksensa olivat kuin sumussa, mitään järkevää ei tuntunut irtoavan.
Osastonhoitaja pudisti päätään halveksuen. Naiset myönsivät, että Pentti oli tietyllä lailla oikeassa, mutta silti: olisihan hän voinut sanoa asiansa lempeämmin. Iäkkäälle ihmiselle soisi edes ripauksen kunnioitusta.
Silloin Helmiä pinna kiristyi. Nyt riitti! Hän mutisi ehkä pehmeästi, ehkä tiukemmin kuin piti:
Pentti, mitä oikein kuvittelet?
Mitä kuvittelen? Pentti kohautti olkapäitään. Me emme ole keijuja, ihmiset saisivat jo oppia. Jokainen tauti on helppo hoitaa alussa. Sinähän tiedät tämän.
Pentti hymyili voitonriemuisena; Helmin sylissä kieppui unta muistuttava ärtymys. Osastonhoitaja tiesi, mikä Penttiä nauratti hänestä tuntui, että provokaatio onnistui. Mutta eipä onnistunutkaan.
Pentti, olet aivan oikeassa siinä, että sairaus voitetaan helpoimmin, kun se huomataan ajoissa. Mutta tiedätkö, kuinka vaikeaa minun oli saada Irja uskomaan paranemiseen? Sinä veit häneltä sille uskon. Hetkessä!
Helmi viuhautti kädellään, ja Pentti, yllättynyt Helmistä, yritti muistuttaa kaikkien järjestyksestä osastolla. Hetken päästä hän tajusi, että Helmiä ei pysäyttäisi mikään, ainakaan pelot. Hän tiesi arvonsa ja se oli korkea.
Pentti saattoi mölytä, mutta Helmi kuuli enää vain etäisiä ääniä ja näki, miten osastonhoitaja livahti ulos kuin sieni syysmetsässä. Kahteen Pekan kanssa Helmi tunsikin sisäisen paineen, että voisi tuskin hengittää – saman ilmaan kuin tämä mies! Ihan kuin Pentin energia olisi ollut talviyön pimeyttä.
Helmi istui hiljaa, katse tiiliseinän kulmaan juuttuneena. Hän ei itkenyt. Tätä iloa hän ei Pentille suonut! Hän siirtyi ikkunan ääreen ja havahtui vain, kun ovi pamautti itsensä kiinni nyt hän olikin yhtäkkiä yksin.
Hetken päästä Helmi kuuli arkaisen äänen. Kun hän nosti katseensa, hän oli varma että se ei ollut Pentti mutta olihan se kuitenkin. Pentti seisoi pullo kädessään, kasvoilla epätodellinen, hämmentynyt ilme.
Tässä, Helmi, juo vaikka tätä närästystäsi varten. Ja anteeksi. Ehkä sinä olet oikeassa. Olen pahoillani, Pentti sanoi oudosti nykien.
Pentti, kyllä sinäkin olet oikeassa, Helmi pehmeni. Mutta meidän työmme on myös antaa ihmisille toivoa. Sillä toivo tekee silloin tällöin ihmeitä sinäkin tiedät sen.
Tiedän, Pentti mutisi.
Tämä muutos oli kuin jotain, mikä tapahtuisi vain unessa, jossa ihmiset unohtavat miten ollaan totisia. Mutta Helmillä ei ollut aikaa ihmetellä nyt oli ratkaistava tämä, kun rauta oli kuumaa.
Muista kuitenkin Pentti, ettei kukaan saa korottaa ääntään potilaan kuullen ei edes apulaisylilääkäri, Helmi lausui vakaana.
Selvä, Helmi. Ymmärretty.
No, ainakin jotenkin. Päivä jatkui, unenkaltaisesti, ja töitä riitti.
Tunnin kuluttua Helmi astui Irjan huoneeseen. Tulppaaneja pöydällä, kasvoilla hymy kuin tumman metsän reunan yllä.
Arvaa mitä, apulaisylilääkärisi kävi tuomassa tänne kukkia ja pyysi anteeksi, Irja totesi. Sanoi että he tekevät kaiken mahdollisen ja mahdottoman.
Hyvä niin, Helmi vastasi silittäen vanhan naisen kättä. Kyllä me sinut kuntoon laitetaan!
Hävytön flirtti! nauroi Irja, ja nauru kuulosti oudolta ja keveältä, kuin olisi päivä paennut varhaisilta mustarastailta.
Kuukauden päästä Irja toipui. Kun hän pääsi kotiin, Pentti toi hänelle kalliin Fazerin suklaarasian.
Tässä, otapa tämä tyttärenpojallesi hymyili Pentti vaivautuneesti. Ja nämä ruusut sinulle.
Onpa kauniita kukkia! Irja iloitsi. Lääkäreille erityiskiitos. Tässä sitä taas ollaan jaloilla, ties mistä kiittäisi.
Voisi sanoa: tulkaa pian uudestaan, Pentti vitsaili, mutta parempi kun ei. Ehkä joskus kahville?
Kaikki ympärillä olivat ihmeissään kuin olisivat katsoneet unta, jossa kiukkuinen mies puhuu lempeästi. Kukaan ei voinut uskoa, että Pentti osaisi käyttää ystävällisiä sanoja.
Helmin ja Pentin välille syntyi lämmin, vaikka ei ehkä ystävällinen, ymmärrys. He joivat usein kahvit anniskelukahvilassa sairaalan kulmilla.
Onko elämässä onnea? Pentti puuskahti kerran. Ehkä luonteeni on siitä näin vaikea; elämä vilahti ohi, enkä minä ehtinyt mihinkään.
Miten niin et ehtinyt? Helmi ihmetteli. Olethan korkeassa asemassa.
Niin kai, Pentti huokasi. Mutta silti onnea kaipaa. Oli sitä joskus, mutta se hävisi kuin yöllinen sumu järvirantaan.
Helmi hymyili. Oudosti hän huomasi myös pitävänsä tuosta miehestä ainakin vähän.
Työkaveritkin huomasivat, että Helmi ja Pentti viettivät yhdessä enemmän aikaa. Mutta kukaan ei juorunnut, sillä Helmi ei ollut sellainen, eivätkä Pentin salaisuudet kiehtoneet ketään.
Mitähän sä sille oikein teit? kysyi sairaanhoitaja Sanna kerran yhteisellä iltateellä. On alkanut jopa hymyillä, vaikka harvoin ja varoen.
Perjantai-iltaisin naiset kokoontuivat sairaalan keittiöön, missä tuoksui tuore pulla ja hilloinen tee. Joku toi omatekoista mehua, toinen lettuja, kolmas piirakoita. Sialla unenomaisesti porisimme, kuka tiesi mistä ja mihin aikaan.
Tälläkin kertaa jännite Helmin ympärillä oli kuin sateenkaaren väreissä.
Ei siinä mitään ihmeellistä, Helmi kohautti harteitaan. Kaikki on kiinni itsestä. Kun uskoo itseensä, ei yksikään energiasyöppö saa otetta.
No hyvä on, sinä se voit olla varma itsestäsi tuollaisen mörön edessä. Mutta minä apulaislääkärin kuullen alan täristä, huokaisi nuori laitoshuoltaja Kaisa.
Ylpeys ja varmuus kuuluvat jokaiselle, Helmi vakuutti.
Se on totta, nyökkäsi psykiatri Tuula. Energiasyöpöt välttelevät vahvojen seuraa; heiltä ei ole mitä saaliiksi ottaa.
Minä väitän, että Pentti on vain onneton, pohti keittiöemäntä Maija mietteissään.
Kaikki nyökkäsivät. Paitsi Helmi hän oli varma, että tiesi totuuden.
Oonko jäänyt jostain paitsi? huusi vahtimestari Katri ovenraosta.
Nyt puhutaan Pentistä, Tuula nauroi.
No, sittenhän tiedättekin! Katri virnisti.
Mitä sitten? huusivat kaikki yhtä aikaa.
Pentti on menossa naimisiin!
Niinkö?
Uskomatonta!
Kyllä nyt taivas jäätyy!
Naiset hämmästelivät niin että taulut tärisivät seinillä.
Älä sano Helmi, ettet tiennyt mitään? keittiöemäntä sipaisi.
En tosiaan, Helmi pudisti.
Ihmiset kuten Pentti eivät koskaan näytä tunteitaan, hykerteli psykologi Sari.
“Se on kyllä totta”, mietti Helmi itsekseen. “Mutta kukahan se morsian on?”
Kuka se sitten on? kysyi Kaisa ääneen.
En tiedä, mutta joku potilas taitaa olla, vastasi Katri.
Ai jaa?! huhuili Maija, ja Helmi hymyili. Taisi tietää kenestä oli kyse.
Tämä uutinen ansaitsisi vähän juhlavampaa juotavaa! Helmi ehdotti. Pullollinen viiniä olisi paikallaan.
Ehdotus sai kannatusta ja juotiin iloisesti synkän ylilääkärin onneksi ehkäpä avioliitto pehmentäisi Penttiäkin.
Seuraavana päivänä Helmi joi kahvia, kun Pentti liittyi seuraan. Täynnä iloa kuin messinki nykyisenä pyhäpäivänä. Helmi päätti leikkiä yllättynyttä.
Näytätte oikein hyvältä tänään, Pentti.
Niinpä niin. Olenkin onnellinen. Menen naimisiin, Helmi, Pentti loisteli onnea.
Ai? Ja kuka on onnekas morsian?
Erittäin hyvä nainen minulle maailman paras. Ja se on Irja Kallio, se sama, jonka vuoksi sinä kerran möyhyit minulle. Pidin hänestä heti ja päätin yrittää. Löysin yhteystiedot ja menin kylään, muka potilasta tsekkaamaan.
Sinähän olet varsinainen juonittelija, Helmi nauroi. Mutta erinomainen valinta!
Kutsun sinut häihin. Perheineen. Sinun ansiostasi löysin puolisoni sinusta olisi tullut hyvä diplomaat tällekin osastolle.
Ehkä näin, mutta jos kaksi on tarkoitettu, he kyllä löytävät toisensa, Helmi hymyili.
Olivatpa häät tai eivät, Pentti näytti herralta ja moreenilta. Irja oli kuin toinen ihminen lyhyet tummat hiukset, kepeä olemus, silmissä kiitollisuus Helmille.
Hän ei koskaan lakannut kiittämästä Helmille.
