IHMEELLINEN ELÄMÄ
Ystäväni Anjan häissä juhlitaan jo toista päivää: juodaan, syödään ja nauretaan sydämen kyllyydestä. Sulhanen, Mikko, on kuin suoraan elokuvasta tumma kuin yön varjo, silmissä uskomattoman vaaleansininen sävy, ja ripsissä volyymiä, josta naisväki voi vain kateellisena haaveilla (miksi ne parhaimmat annetaan miehille?! Luonto, oi luonto!). Leukaluu vahvana, nenä kuin antiikin kreikkalaisella, iho samettinen ja aavistuksen päivettynyt. Kirsikkana kakun päällä melkein kaksi metriä pitkä ja hartioistaan jykevä. Ellei Anja olisi niin rakas, olisimme tapelleet Mikosta siinä hääpöydän ääressä.
Minkä unelmamiehen sinä oikein nappasit! hyökkäämme Anjan kimppuun. Jokainen yrittää näyttää mahdollisimman surkealta ja yksinäiseltä, jos Mikon suvusta löytyisi vastaavia vapaita.
Tytöt, ei se ole siitä kiinni! Rakastuin Mikkoon hänen aitoutensa takia. Mikko on maaseudulta, kasvanut mummolassa, tottunut hoitamaan tilaa ja on todella kätevä mies. Me tavattiin, kun vanhempani ostivat mökin hänen kylästään. Mikko on herkkä, kiltti ja luotettava. Hoiti tilaa niin, että äidin silmät kostuivat ylpeydestä. Oikea mies, tytöt! Vasta pitkän suostuttelun jälkeen sain hänet muuttamaan kaupunkiin.
Mikko sopeutuu elämään niin suvun kuin minun kanssa, mutta myös opiskelee: parissa vuodessa hän oppi tunnistamaan hyvän saunan, viinit ja oluset, tuntee politiikan kiemurat, taiteen, matkailun, Dow Jonesin indeksin ja tulee toimeen kaikissa tilanteissa kadotti kokonaan pohjalaisen murteenkin. Istuu isän lainaaudissa ja on saanut hyvän duunin appiukon firmasta. Kuka järjesti asunnon meille, en sano arvaa itse.
Toisen aviovuoden aikana Mikolla paljastui outo kiinnostus valkoisiin sukkiin. Liki sairaalloinen, jos rehellisiä ollaan: vain puhtaan valkoisissa sukissa kävellään kotona, kylässä ja jopa kumisaappaissa, astellaan likaa kaihtamatta sovituskoppiinkin.
Anja ei jakanut tätä sukkarakkautta, mutta pesi kiltisti lattiat kahdesti päivässä ja osti litratolkulla valkaisuainetta. Siksi Mikkoa alkoivat kaikki kutsua Sukkaseksi.
Että Mikolla on toinen nainen, Anja sai tietää raskauden kahdeksannella kuulla. Sivumennen sanoen, toinen nainenkin oli yhtä pitkällä raskaudessaan.
Sukkanen heitettiin ulos kodista saman päivän aikana, irtisanottiin, kirottiin ja itkettiin siinä järjestyksessä. Sen jälkeen syksy painoi päälle kuin märkä villahuopa. Anja makasi jättimäiseltä tuntuvalla sängyllä ja tuijotti kattoa kuivilla silmillä:
Itken myöhemmin. Nyt se ei tee hyvää vauvalle.
Anja lepäsi kuin Mannerheim konsanaan, ja me ystävät vartioimme vieressä, vuorotellen hiljaisuudessa.
Olisimme halunneet itkeä ja repiä elämän kirjaa, mutta piti vain olla ja odottaa.
Kun Anja pääsee synnytyslaitokselta, me remuamme, ilmapallot heiluvat ilmassa, pyydämme hoitohenkilökuntaa liittymään teekupposelle ja toivotamme kaikille onnea. Tuore ukki on liikuttunein, piirsi aamulla sairaalan ikkunan alle valtavan tekstin liidulla: Kiitos pojasta! ja yritti laulaa, mutta vahtimestari puuttui peliin. Lopulta vahti johdatti ukin vartiokoppiinsa, jossa he nostavat konjakit onnen kunniaksi.
Lähtöpäivänä ukki on virkeä ja itkee ilosta. Itkemme kaikki, nauramme, suutelemme Anjaa, kurkimme ujosti siniseen kapaloon, ja vaihdamme katseita onpa pojalla isänsä nenä. Vain Anja ei itke:
Sitten joskus. Jos vaikka maito meneekin pilalle…
Anja ei puhu meille paljoa kahteen kuukauteen, kunnes eräänä päivänä lähtee tapaamaan Mikkoa. Ei siksi että kostaisi, vaan koska haluaa vihdoin päästää irti kivusta. Huutaa, itkee, häpeää ja antaa petturille palan mielestään miehelle, jonka kanssa rakensi haaveen yhteisestä pojasta ja rauhallisista illoista.
Ja Anja haluaa myös katsoa silmiin naista, joka jakoi vuoteen hänen miehensä kanssa. Ne silmät ovat varmaan tylyjä ehkä kauniitakin. Niihin katsoessaan Anja päättää sylkäistä. Jos tulee tarve, vaikka raapaisee.
Missä tämä toinen perhe asui, Anja kuulee sattumalta rapun vanhoilta mummoilta, kun ulkoiluttaa poikaansa. Mummot pysäyttävät hänet, sanovat että Mikko ei ole mikään kunnon mies ja kertovat reitin toisen kodin luo sekä mahdolliset kostotoimenpiteet. Anja tekee jo mielessään lähtöä, mutta jostain syystä pysyy kuitenkin paikoillaan.
Niinpä hän seisoo kerrostalon rapussa, pitää kiinni vaunusta ja miettii, jaksaisiko nousta viidenteen kerrokseen. Jo ensimmäisessä kerroksessa Anja uskoo, ettei ketään kotona kuitenkaan ole. Toisessa kerroksessa tuumaa, että olisikin ehkä helpompaa niin. Kolmannessa hän kuulee epätoivoista itkua viidennestä.
Oven avaa laiha ja itkenyt tyttö, joka ei vastaa Anjan mielikuvaa viettelijästä. Kun Anja hämmentyneenä katsoo tätä, huoneiston takaa jatkuu lapsen lohduton parkuminen.
Hei, Anja. Mikkoa ei ole, hän lähti meistä kaksi viikkoa sitten. En tiedä, missä hän on, tytär nyyhkäisee ja valahtaa lattialle itkemään.
Anjan riidanhalu haihtuu hetkessä. Hän haluaisi vain mennä olohuoneeseen rauhoittamaan lapsen. Ja samalla ehkä tokaista: “Se osaa olla ihanaa, mutta osaa myös sattua.” Pakko se piikki on antaa hänellä on oikeus, petettynä.
Vauva on kuiva. Silmäluomet turvonneet, otsassa jänne kohoaa. Pieni poika itkee nälkää viimeisillä voimillaan, äiti makaa eteisessä.
Kun toinen alkaa penkoa tyhjiä kaappeja ja etsiä ruokaa tyhjästä jääkaapista, Anja katsoo. Löytää keittiön pöydältä lapun, johon on jäänyt kirjoittamatta loppuun sanat: “Pyydän, antakaa lapselleni…”
Tyttö lattialla kertoo, että pian on muutettava pois vuokra-asunnosta, maitoa ei enää tule, Mikko on kadonnut, rahaakaan ei ole. Hän pyytää anteeksi ja sanoo, että saa lyödä häntä vaikka poskelle. Poikaa kutsutaan Jukaksi, vain yhdeksän päivää vanhempi kuin Anjan poika, Lauri.
Anja lähtee juosten kotiin mitta kireällä Lauri tarvitsee pian rintaa. Kantaa matkaan tytön kaksi pussia, juoksee kylki kyljessä Oksan kanssa, joka pitelee tyytyväistä Jukkaa. Miettii jo, mihin kotiin saa mahtumaan kaksi sänkyä lisää.
Kolmen vuoden päästä juhlimme Oksan häitä, neljän Anjan. Anjan mies ei voi sietää valkoisia sukkia, sillä elämän täytyy olla värikästä. Hän rakastaa Anjaa, poikaa ja kahta tytärtä yli kaiken. Oksa on neljän pojan äiti, ja hänen miehensä toivoo yhä pientä tyttöäJa kun Anja tanssii omissa häissään muistot hartioillaan kuin kepeä huntu, hän hymyilee niin, että posket punoittavat ilosta. Ystävät kohottavat maljoja, lapset ryntäilevät nurmikolla, ja iltaan kietoutuu pehmeä heinäntuoksu. Mikään tässä maailmassa ei ole muuttanut sitä, mitä Anja on: lämmin, luja ja lempeä. Nauru helähtää kirkkaana varhain syksyisessä pihapiirissä, kun Laurin pieni käsi tarttuu äidin helmaan ja Jukka ja tytär rakentavat jotakin suurta ja salaista pensaiden takana.
Myöhemmin, jos joku kysyy, mitä jäi käteen niistä vuosista, Anja sanoo: “Kaksi kotia, saman katon alla.” Hän osaa nyt rakastaa niin, että sydämessä on riittävästi tilaa uusille aluille ja vanhoille arville ja ilolla se kaikki hyväksytään.
Menneen varjo painuu hämärään, ja tulevista päivistä tulee ihmeellisiä. Sillä kaiken jälkeen, kun katsoo taaksepäin, huomaa yhden: että elämän tiheimmässä metsässäkin on polkuja, joilla voi kulkea yhdessä vaikka vain nauraen, ja kengät jalassaan ihan minkä väriset sattuvat olemaan.
