IHMEELLINEN ELÄMÄ
Kauan sitten, kun ystäväni Siiri meni naimisiin, juhlimme häitä kaksi päivää: juotiin, syötiin hyvin ja naurettiin paljon. Sulhanen oli, kuin Markus Selin nuorena valtavan komea ja silti vaatimattoman oloinen. Kaikki morsiamen ystävät silmäilivät salaa Villeä: taivaanväriset silmät, naurettavan pitkät ja tummat ripset (miksi ihmeessä miehille annetaan tuollaisia lahjoja, luonto paratkoon!), terävä leuka, suora nenä ja sellainen terve, hieman tumma iho. Pituutta melkein kaksi metriä ja hartioita vaikka muille jakaa. Ellei oltaisi Siiristä tykätty niin paljon, oltaisiin varmaan tapeltu Villestä hääpöydässä. Oli se kyllä harvinaisen komea mies, pakko myöntää.
No minkä saaliin sinä oletkaan napannut! säntäsimme kaikki Siirin kimppuun. Jokainen meistä yritti näyttää mahdollisimman surkealta ja yksinäiseltä, josko Villen suvussa olisi lisää yhtä komeita ja vielä vapaita miehiä.
Voi tytöt! Minä rakastuin Villeen hänen rehellisyytensä vuoksi. Ville on maalta, kasvanut mummin kanssa ja pitää pientä maatilaa, oikein käsistään kätevä mies. Tutustuimme, kun vanhempani ostivat mökin hänen kylästään. Ville on myös tarkka ja hyväntahtoinen, voi miten ahkera talossaan. Oikea mies! Ylipuhuin hänet kaupunkiin asumaan vasta monen illan keskustelujen jälkeen, Siiri naurahti.
Ville sopeutui erinomaisesti työhön ja uusiin sukulaisiinsa, oli nopeasti kuin kala vedessä kaupungissa. Kaupungissa hän oppi muutamassa vuodessa tuntemaan laadukasta viiniä, parfyymejä, politiikkaa, taidetta, matkailua, Helsingin pörssikurssien seuraamisesta sporttiin ja karisti pois oudon Savon murteensa.
Hän sai ajaa mukavalla autolla, jonka appiukko lainasi nuorelle parille, ja työpaikan, joka tarjoutui samalta appiukolta. Asunto järjestyi jostain siitä te arvaattekin itse.
Toisen aviovuoden aikana Villelle tuli heikkous: valkoiset sukat. Vain kirkkaanvalkoisissa sukissa Ville kulki kotona, kylässä, ei pitänyt tossuja ja käytti niitä myös kumisaappaissa. Astui rohkeasti sukat jalassa likaiselle lattiallekin.
Siirin rakkaus valkoisiin sukkiin oli olematon, mutta hän pesi lattioita kahdesti päivässä ja osti valkaisuainetta. Niinpä Villelle muodostui lempinimeksi Sukkamies.
Sen, että Villellä oli rakastajatar, Siiri sai tietää kahdeksannella raskauskuulla. Rakastajattarellakin oli samankaltainen raskausaika.
Sukkamies lensi ulos asunnosta, irtisanottiin työstä, kirottiin ja itkettiin vuorokaudessa. Alkoi pitkä, harmaa ja tahmealta tuntuva syksyarki. Siiri makasi suuressa sängyssä, tuijotti kuivunein silmin kattoa.
Itken myöhemmin, nyt vauvalle ei tee hyvää, hän totesi.
Siiri oli kuin Kekkosen patsas vuoteellaan ja me ystävät vuorottelimme hänen vierellään hiljaisuudessa.
Olisi tehnyt mieli itkeä voimalla, selata kirjasta pois petturuuden sivuja. Mutta piti olla hiljaa ja vain odottaa.
Kun koitti synnytyksen jälkeinen sairaalasta kotiutuminen, me ilakoimme, heiluttiin ilmapallojen kanssa, pyysimme hoitohenkilökuntaa kanssamme kahville ja toivotimme kaikille terveyttä ja onnea. Uusi isoisä riemuitsi yli muiden: edellisenä iltana hän oli piirtänyt liidulla ison vinoon menevän tekstin osaston ikkunan alle: “Kiitos pojasta!” ja yritti laulaa, mutta vartija esti hyvissä ajoin. Vartija kuitenkin suostui katsomaan isoisän juhlintaa oman työhuoneensa suojissa, kunhan aihe ei häirinnyt järjestystä.
Lähdön päivän aamuna isoisä oli reipas, kirkas ja muistan, jopa vähän hehkui. Itki ilosta ja ylpeydestä. Itki sopivasti ja sydämestä.
Myös me muut vuodotimme kyyneliä nauroimme, suutelimme Siiriä, vilkuilimme vaitonaisesti pienen Eeron sinistä kapaloliinaa ja vaikenimme painokkaasti siitä, minkälainen nenä pojalle oli tullut. Vain Siiri ei edes ilosta itkenyt:
Myöhemmin. Täytyy olla varovainen, jos vaikka vaikuttaa maitoon, hän tokaisi.
Siiri jatkoi hiljaisuuttaan kanssamme vielä kaksi kuukautta, sitten eräänä päivänä hän lähti käymään Villellä. Ei tulitikkua, ei happoa, mutta hirveä tarve huutaa ja itkeä. Moittia, hakata nyrkillä seinää, hävetä, häpäistä yrittää päästää irti kivusta, joka sitoi hänet sänkyyn, ja kaataa tämän tuskan petturille. Miehen, jonka kanssa hän oli kuvitellut yhteisen tulevaisuuden pikkupojan kanssa. Toivonut iltoja, jolloin voisi neuloa villeille miehille villasukkia, nauraen Eero kanssa, joka kävelisi Villen kanssa käsi kädessä. Ja itse Ville niin tärkeä, niin kaipauksen kohde pojalleen ja Siirille.
Ja toisaalta, Siiri halusi nähdä silmästä silmään sen naisen, joka nukkui hänen miehensä kanssa. Arveli silmien olevan röyhkeät ja luultavasti hyvin kauniit. Niihin Siiri aikoi sylkäistä, tai jos tarve, raaputtaa vaikka pois.
Missä skandaali olisi sopivin nostattaa, Siiri vahingossa kuuli innokkailta rapun mummoilta puistokävelyllä. Sielukkaat mummot pysäyttivät ja muistuttivat: Ville se on kyllä aika konna, ja piirsivät kartan, missä rakastavaiset majailevat ja mitä Siirin kannattaisi tehdä. Siiri meni lähes shokkiin, olisi halunnut lähteä, muttei kuitenkaan mennyt.
Niinpä hän seisoi vanhan kerrostalon rapun edessä. Tarvitsi vain nousta viidenteen kerrokseen ja sitten joko huutaa tai sylkeä.
Jo ensimmäisessä kerroksessa Siiri mietti varmasti ei ole ketään kotona ja täällä käynti on ajan haaskausta. Toisella alkoi toivoa, että olisikin tyhjää. Kolmannessa portaassa kuului epätoivoinen lapsen itku ylhäältä.
Hänelle avasi oven laiha ja itkeneen näköinen tyttö, jonka olemus ei sopinut ollenkaan siihen mielikuvaan, jonka Siiri oli rakentanut naaraan pauloihin joutuneesta miehestä.
Kun Siiri hämmentyneenä katseli tätä nuuhkivaa, arkaa tyttöä, sisältä asuntoa kuului edelleen väsynyt itku.
Hei, Siiri. Ville ei ole ollut täällä kahteen viikkoon. En tiedä missä hän on, tyttö kuiskasi ja lysähti maahan itkemään.
Siiriltä hävisi kaikki riidanhalu. Hän olisi halunnut kävellä huoneeseen ja rauhoittaa tämän naisen lapsen. Ehkä jopa sanoa: “Jos aiot leikkiä aikuisuutta, kanna sitten myös vastuusi, siskoseni.” Ja katsoa halveksuen, vähintäänkin oikeutettuna naista, jota oli huijattu.
Vauva oli kuiva, silmäluomet paisuneet itkusta, otsalla jännityksen suoni. Poika huusi nälkäänsä, voimiensa äärirajoilla, samalla kun hänen vastuuttomalta vaikuttava äitinsä makasi eteisen lattialla ja itki.
Siiri muistaa hämärästi, miten hän availi tyhjiä kaappeja, etsien äidinmaidonvastiketta, turhaan kaivelemassa jääkaappia, ja miten keittiön pöydältä löytyi lappu, johon oli pelolla kirjoitettu “anna anteeksi”.
Lattialla tyttö purkautui: hänellä ei ole minne mennä tästä vuokra-asunnosta, kohta on pakko lähteä pois. Maito on kadonnut, Ville on kadonnut, eikä rahaa ollut koskaan. Hän pyysi Siiriltä anteeksi, oli pahoillaan, myöhässä ymmärtämässä, ja tarjosi jopa mahdollisuutta lyödä. Poika on nimeltä Otto, ja muistakoon Siiri sen, varmuuden vuoksi. Otto oli vain yhdeksän päivää vanhempi kuin Eero.
Siiri kiiruhti kotiin, sillä Eero tarvitsi pian maitoa. Ei ollut helppoa juosta: kaksi Oonan isoa kassia painoi, hengästynyt Oona juoksi vieressä kantaen tyytyväistä ottoa. Siirin mielessä pyöri, mihin saisi mahtumaan vielä kaksi sänkyä.
Kolmen vuoden päästä juhlimme Oonan häitä, neljän vuoden jälkeen Siirin häitä. Siirin uusi mies ei siedä valkoisia sukkia elämä pitää olla värikäs ja hän rakastaa Siiriä, poikaa ja kahta tytärtä. Oona on neljän pojan äiti, ja hänen miehensä jaksaa yhä toivoa pientä tytärtä…
