IHMEELLINEN ELÄMÄ
Ystäväni Marikan häissä juhlimme kaksi päivää iloisesti, runsain eväin ja tuhdisti myös juoden. Sulhanen oli komea kuin Ville Valo, ja yllättävän vaatimaton, vaikka oli hurjan hyvännäköinen. Me koko vierasjoukko salaa vilkuilimme Villeä: taivaansiniset silmät, epätavallisen tuuheat ja pitkät mustat ripset (voi luoja, miksi miehille suodaan tuollainen lahja?! Luonto on joskus outo!), päättäväinen leuka, suora nenä ja sileä, hieman tummasävyinen iho. Viimeinen silaus melkein kaksi metriä mittaa ja leveät hartiat. Ellei oltaisi pidetty Marikasta, oltaisiin varmaan riidelty Villestä suoraan hääpöydän ääressä. Ville oli kertakaikkisen upea, kyllä.
Miten sinä tuollaisen komistuksen nappasit! hyökkäsimme Marikan kimppuun. Jokainen meistä koitti näyttää mahdollisimman surkealta ja yksinäiseltä, jos Villeltä löytyisi yhtä komeita sinkkusukulaisia.
Tytöt, ei teidän tarvitse! Minä rakastuin Villeen hänen yksinkertaisuutensa vuoksi. Ville on maalta, kasvanut mummon kanssa, hoitaa maatilaa, todella kätevä mies. Tutustuimme, kun vanhempani ostivat mökin hänen kylästään. Hän on lämmin, kiltti ja luotettava. Maatila, jonka hoiti uskomaton. Oikea mies! Vasta suostui muuttamaan kaupunkiin, piti kymmenen yötä taivutella, nauraa Marika.
Ville pärjäsi niin työssä, kuin uusien sukulaisten kanssa ja opinnoissakin: muutamassa vuodessa hän oppi nauttimaan hyvästä viinistä, hajuvesistä, politiikasta, taiteesta, matkailusta, Nasdaq-indeksistä ja urheilusta, ja pääsi eroon kotoisan savolaismurteensa vivahteista.
Sitten Ville istahti äidin antaman uuden auton rattiin ja sai arvostetun työpaikan appiukon firman lähettyviltä. Kuka lahjoitti nuorille asunnon, en kerro arvatkaa itse.
Toisen avioliittovuoden aikana Villelle puhkesi omituinen rakkaus valkoisiin sukkiin. Hän kulki pelkästään hohtavanvalkoisissa sukissa kotona ja kylässä ilman tohveleita, kumisaappaisiin ja likaiselle lattiallekin sukat jalassa.
Marika ei innostunut valkoisista sukista, mutta pesi lattioita kiltisti kaksi kertaa päivässä ja osti valkaisuainetta. Niin Villellä alkoi olla lempinimi Sukkanen.
Marika sai tietää Villellä olevan rakastaja kahdeksannella raskauskuulla. Rakastajalla sattui olemaan saman verran aikaa jäljellä.
Sukkanen heitettiin ulos, irtisanottiin, kirottiin ja itkettiin vuorokaudessa. Ja sitten alkoivat harmaat ja tahmeat syksyn arkipäivät. Marika makaili isolla, nyt ahdistavan valtavalla sängyllä, tuijottaen kattoa kuivilla silmillään:
Itken sitten myöhemmin. Nyt vauvalle ei ole hyvä.
Marika makasi kuin Väinämöinen viileänä vuoteellaan, ja me kuin vartiomiehet vaihdoimme hänen luonaan hiljaisia vuoroja, tukien ystävää olemalla läsnä.
Tekisi mieli itkeä, selata kohtaloiden kirjaa ja repiä pettäjän sivuja. Mutta piti vain olla hiljaa ja odottaa.
Kun Marika ja vauva pääsivät kotiin sairaalasta, me hölisimme, pyöritimme ilmapalloja, pyysimme hoitajia juomaan kupin teetä kanssamme ja lähtemään juhlimaan karhujen ja mustalaisen kanssa, toivottaen kaikille onnea ja terveyttä. Uusi isoisä innostui eniten edellisenä päivänä, liikuttuneena, hän lupasi siivoojille korjata jäljet ja ensin piirsi liidulla ison ja vino tekstin Marikan huoneen ikkunan alle: Kiitos lapsenlapsesta!, ja yritti laulaa jotain, mutta vartija pysäytti. Vartija suostui hilpeästi tutustumaan isoisän lauluvalikoimaan omassa kopissaan konjakilla ilman häiriötä järjestykselle.
Lähdön päivänä isoisä oli hyväntuulinen, pirteä ja taisipa jopa hohtaa. Itki onnesta ja ylpeydestä. Itki sopivasti ja sydämellä.
Me itkimme myös koko delegaatio, nauroimme, suutelimme Marikaa ja kurkistimme varovasti siniseen kirjekuoreen, ja vaikenimme Villellä olevasta suorasanaisesta nenästä pienellä Ilkka-vauvalla. Marika ei itkenyt edes ilon hetkellä:
Sitten. Jos vaikka vaikuttaa maitoon?
Marika pysyi hiljaisena meidän kanssa vielä pari kuukautta, sitten päätti käydä tapaamassa Villeä. Ilman tulitikkua ja myrkkyä, mutta valtavalla halulla huutaa ja itkeä. Syytellä, hakata nyrkkejään seinään, häpäistä, nolata ja päästää valloilleen kivun, joka sitoi häntä sänkyyn, kaataa turhan tuskan pettäjälle. Sen toiveiden ja heidän maailmansa tuhoajalle, jossa Marika kuvitteli itsensä neulomassa sukkia rakkaalle miehelleen iltoina, Ilkka nauraen pidellen Villen kädestä kävelyllä, Ville niin tärkeä ja niin tarvitseva. Heille.
Marika myös halusi kovasti katsoa silmiin sitä hävytöntä otusta, joka nukkui toisen miehen kanssa. Silmät varmasti röyhkeät ja varmaan kauniitkin. Juuri niihin silmiin Marika aikoi sylkeä. Päätetty, sylkee vaan. Ja jos tarvitaan, vaikka raapaisee.
Minne tarkalleen mennä skandaalia tekemään, Marika kuuli vahingossa uteliailta portaiden mummoilta lapsen kanssa ulkona. Lempeät mummot pysäyttivät, muistuttivat, että Ville on luuseri, ja piirustivat reitin rakastajien pesään ja mahdolliset kostovaihtoehdot. Marika meni hämilleen, itki sisällä, melkein päätti lähteä, mutta jäi silti.
Ja siinä hän seisoo, Marika, vanhan kerrostalon oikealla portaalla, pitää vain nousta viidenteen kerrokseen siellä saa huutaa ja sylkeä.
Ensimmäisessä kerroksessa Marika ajatteli, että hänen tuurillaan varmaan ketään ei ole kotona, ja hän tuhlaa aikaa. Toisessa kerroksessa toivoi, että se olisi oikeastaan hyväkin. Kolmannessa kuuli epätoivoista lapsen itkua yläkerrasta.
Oven avasi laiha ja itkuinen tyttö, jonka olemus ei sopinut Marikan mielessä kuvaan viettelijästä, joka oli vienyt miehen.
Kun Marika tuijotti kilpailijan 40 kiloa nuhjuista nenää, lapsi huusi edelleen keittiön perältä.
Hei, Marika. Ville ei ole täällä, hän lähti meistä kaksi viikkoa sitten. En tiedä missä hän on tyttö sanoi hiljaa ja istui lattialle, itkien.
Marikan halu skandaaliin katosi. Halusi mennä huoneeseen ja lohduttaa sen eksyneen äidin lasta. Ja sitten tokaista syrjäisellä lauseella Jos menet kelkkamäkeen, saat vetää kelkatkin, lehmä! Kyllä lehmä on pakko laittaa. Ja samalla katsoa mahdollisimman halveksuvasti, oikeutetusti petetty osapuoli.
Vauva oli kuiva. Silmät turvonneet, otsalla suoni, ääni käheä. Ilmiselvästi lapsella oli nälkä. Poika kirkui nälkäisenä, kun hänen omituisen huoleton äiti makasi eteisen lattialla ja itki.
Kun hän raotti keittiön kaappeja etsiessään maitoa ja turhaan selvitti tyhjää jääkaappia, Marika muisti sen jälkeen vaivalloisesti.
Ja kun keittiön pöydältä löytyi lappu puolinaisella lauseella Pyydän sm kauhuissaan.
Tyttö lattialla itki hysteerisesti, kertoen Marikalle kuin läheiselle ystävälle, ettei ole paikkaa mihin mennä tästä vuokra-asunnosta ja että pitäisi lähteä parin päivän päästä. Että maito on loppu, Ville kadonnut, eikä rahaa ollut. Ja että hän kovin pyytää anteeksi. Että voi lyödä, pitääkin. Ja pojan nimi on Pasi, Marika saisi muistaa varmuuden vuoksi. Pasi oli Ilkkaa vanhempi yhdeksän päivää.
Marika lähti kotiin kiireellä Ilkka pian haluaa rintaa. Marikalla oli vaikeaa juosta: kaksi isoa Oona-nimisen naisen kassia painoi käsiä, Oona juoksee vieressä kannatellen ruokaa saanutta Pasia. Marika juoksi ja mietti, mihin laittaa vielä kaksi sänkyä.
Kolmen vuoden kuluttua juhlimme Oonan häitä, neljän Marikan. Marikan mies ei voi sietää valkoisia sukkia, sanoo että elämän tulee olla värikkäämpää, ja rakastaa vaimoaan, poikaansa ja kahta tytärtään. Oona on neljän pojan äiti, ja hänen miehensä ei menetä toivoa tyttärestäVuosien vieriessä ystäväjoukko kasvoi ja muuttui. Ilkan ja Pasin syntymäpäivillä sekoittuivat sukat ja täytekakku, lasten nauru ja Oonan varmat kädet. Marika ei enää miettinyt, milloin itkee hän nauroi, ja itku tuli silloin, kun piti: syntymäpäivälaulun viimeisessä säkeessä, pihan vaahteran pudotettua ensimmäisen lehtensä, lasten ensimmäisen pyöräilyn kurvan jälkeen.
Sukkanen jäi kerran muistin nurkkaan, valkoisena varjona, kun sängyssä nukkui kolme pienokaista yksi Ilkka, yksi Pasi ja kaksi tyttöä, joita Marika oli toivonut, nyt valloittavina, repien unikukan terälehtiä. Marikan puoliso tuli iltaisin kotiin, rutisti kaulasta, eikä tarvinnut valkaisuainetta: heidän rakkautensa oli kirkasta ja pehmeää kuin juurikin pesty villasukka.
Välillä kodissa kaikui Oonan kotkottava, hilpeä nauru, välillä Marikan hiljainen iltapäivä. Lapsilla oli omat salaiset maailmansa: puutarhassa salaisia polkuja, keinuissa suunnitelmia, ja yläkerran portaikossa uteliaita mummoja, jotka edelleen neuvoivat oikean reitin tällä kertaa jäätelökioskille.
Kiitos lapsenlapsista -tekstin varjo näkyi vieläkin ikkunan alla, vaikka liitujälki oli lähes kulunut. Mutta sen viesti säilyi: elämä oli kauneimmillaan juuri silloin, kun sattuma oli sekoittanut kaikki sukat, repinyt vanhat unelmat ja kutonut uusia. Ja kaikkein ihmeellisin elämä syntyi siitä, kun joku jaksoi katsoa pintaa syvemmälle, antaa toisen lapselle maitoa ja uudelle ystävälle kodin.
Vuosien päästä, kun kampauksissa alkoi näkyä harmaata, Marika vastasi ystävien kysymyksiin: Milloin sinä itkit kaikkein syvimmin?
Marika hymyili, silitti tyttärensä päätä ja vastasi:
Silloin, kun nauroin niin kovaa, että unohdin miltä itku tuntuu.
