Eipäs sellainen Marjukka
Marjukka! Taas? Voi hyvänen aika, et ole lapsi vaan pelkkää hämmennystä koko tyttö! Kuinka sinä taas onnistuit tässäkin?!
Äiti, en tiedä… Se vaan tapahtui…
Äiti veti Marjukan yltä likaisen toppatakin, läpimärät saappaat ja pipon, josta tupsu oli kadonnut.
Kaikilla muilla lapset kuin lapset, mutta minulla… Marjukka! Kuinka monta kertaa tämä vielä toistuu?
Marjukka katseli repeytynyttä hameenhelmaa ja huokaisi.
Olihan se kuitenkin ollut hauskaa! Juna leikkipihalla onnistui hienosti, mutta harmi, kun Sakari veti liikaa helmaa, ja niinpä se repesi. Ja sitten Katariina-ope tokaisi, ettei hän ompelijaksi rupea, se on Marjukan äidin homma. Oikeassa oli! Mutta puolesta päivästä iltaan piti istua nurkassa tuolilla. Eihän nyt hameen sijasta pikkareitaan voi pojille vilautella ei sovi, sanoi mummikin, ja mummipa tietää jotakin elämästä.
Kuten senkin, että Marjukka on “ihan omanlaisensa”. Äiti ei usko, mutta mummi aivan hyvin.
Anna lapsen olla! Mikä päähänpisto sekin, että jatkuvasti huomauttelet?
Äiti, sinäkin kasvatit minut näin! Miksi nyt muka väärä tapa? Jos en Marjukkaa kasvata, mikähän hänestä oikein kasvaa?
Samanlainen järki-ihminen kuin sinä. Eikö se riitä?
Voi jätä jo, minulla on kädet täynnä. Marjukka! Mene vaihtamaan kuivaa päälle, heti!
Marjukka hymähti kevyesti helpotuksesta ja livahti omaan huoneeseensa, ja kaksikon kinastelu jatkui hänen taustallaan. Eikä heille Marjukkaa kummemmin edes kaivattu hän nyt oli vain yksi syy lisää väitellä.
Kerran Marjukka kysäisi mummilta, mikä siinä on juttuna, ja mummi nauroi:
Ruveta vaan tappelemaan on tylsää, mutta kun on syytä, sitten on mielenkiintoista!
Olenko siis teille äidin kanssa se syy?
Tärkein syy! Mehän ollaan sinusta huolissamme. Sinä kun olet meidän ainoa. Jokainen huolehtii tavallaan: äiti tiukasti, koska pelkää, että muuten ei synny kunnon ihmistä. Minulla taas taisi tiukkuus loppua sinun äitiisi, enkä jaksanut jatkaa. Pitää keksiä toiset keinot. Pulla vaikka.
En minä pullasta niin välitä!
Olkoon sitten karkkia.
Se käy! Mummi, rakastaako äiti minua?
Yli kaiken maailmassa! Enemmän kuin minäkin sinua. Se on täysin varma juttu.
Miksi hän sitten aina toruu?
Juuri siksi…
Outo rakkaus… Sinä et siellä moiti, mutta tykkäät silti…
Minä olen sinulle mummi, äiti taas on äiti. Hänellä on suurempi vastuu. Siksi äidin rakkaus on toista kuin minun. Ymmärrätkö?
En!
Ehkä myöhemmin. Sitten ymmärrät.
Marjukka odotti sitä “myöhemmin”, mutta eipä sitä vaan tullut.
Vuosi vuodelta äiti oli vain ankarampi.
Mitä minun oikein pitäisi tehdä sinun kanssasi? Pitääkö odottaa, että tuot sylissä kotiin jotakin? (Marjukka ei silloin vielä ymmärtänyt lausetta, ja hihitti ajatellen taas sitä hameenhelmaa, mutta päätti olla kysymättä kuitenkaan.)
Turhaa huolta äidillä oli.
Kömpelöstä mutta sievästä Marjukasta tuntui itsestään aivan tavalliselta. Mitäpä jos mummikin kehui, peili kertoi totuuden!
Ja peilistä Marjukka näki… no, ei mitään ihmeellistä! Silmät pienet, tumma hiusponnari olematon, nenässä pisamia ja punoittavia näppyjä. Kaunotar, jopas jotakin!
Totuus oli selvä kauan sitten, ja Marjukka oppi olla murehtimatta ulkonäöstään. Paljon helpompaa niin! Eikä äitikään ollut aivan yhtä vaativa. Ei tarvetta muodikkaisiin vaatteisiin, eikä jatkuviin uusiin kenkiin. Vanhoilla tennareilla pärjäsi paitsi kun meni joskus harvoin mummon kanssa teatteriin.
Teatterissa Marjukka viihtyi. Harmi, kun sinne pääsi niin harvoin. Liput maksoivat liikaa, eikä mummon eläkkeestä voinut paljon säästää. Niinpä seitsemännen luokan syksystä Marjukka alkoi auttaa naapuria kaksosten hoidossa, ja tienasi ensimmäiset eurot tai siis markat silloin. Lapsenvahdin pesti oli enemmänkin ilo kuin velvoite: Marjukalla ei ollut sisaruksia, ja touhukkaiden kaksosten kanssa riitti seuraa.
Mikä ettei! Tuli, leikki, syötti puurot auki ammouthtoihin suihin ja paineli kotiin. Kukaan ei hyppinyt päällä, ei sotkenut vihkoja, eikä huonetta tarvinnut jakaa toisen kanssa. Oli siinä autuutta!
Ei se ollut itsekkyyttä, vaan todellisuutta: kahden lapsen elättäminen vaati rahaa kun taas heillä äidin sairaanhoitajan palkka ja mummin eläke. Eikä Marjukalla ollut isää. Isää hän ei ollut koskaan tavannut, eikä kaivannutkaan.
Äidin kanssa Marjukka ei koskaan puhunut siitä. Turha kiusata ihmistä, joilla muutenkin hermot koetuksella! On siinä jo vanha mummo, jonka pää karahtaa pitemmälle kuin eiliseen. Välillä nimi unohtuu, mutta Marjukasta ja hänen äitinsä tarinasta sentään muistettiin. Ja tarina kuultiinkin aikanaan juuri mummilta, rehellisesti kerrottuna.
Ei se isästäsi ollut kiinnostunut, ei. Naisasioita sillä piisasi! Sanoinhan minä! Rakastui vain, ja uskoi että naimisiin mennään. No, menihän ne. Mutta kun äitisi oli raskaana, mies katosi kuin tuhka tuuleen. Ei jätetty edes osoitetta, vain lappu.
Mitä siinä luki?
Ei se sinun murhe. Se on äitisi ja hänen asiansa. Mutta tärkein: olet äidillesi niin tärkeä ja odotettu lapsi, että ehtoolla varoi hengittämistäkin, ettei sinulle satu mitään. Pelkää sinua yhä! Siksi hän toruu. Vahtii. Ja silti rakastaa, omalla tavallaan.
Mummi, kasvatitko sinä äitiä yhtä kovaa kuin hän minua?
Ei kukaan äiti ole koskaan täysin oikein tehnyt. Pelossa lasten puolesta tehdään kaikenlaista, ja sitten kadutaan.
Miten niin pitää pelätä omaa lasta?
Sitä ei osaa selittää, ennen kuin omia lapsia tulee.
Marjukka ei sanonut siihen mitään, mutta mietti, ettei ainakaan omiaan tulisi koskaan komentelemaan. Mutta kuka siinä iässä ei ole ollut naivi?
Matkaa aikuiseen elämään oli, eikä Marjukka uskonut itseensä senkään vertaa. Kuka nyt sellaista ottaisi? Pieni, tavallinen, ja omapäinen. Jos seuraan jää, kestettävä on.
Valmistumisen jälkeen Marjukka pääsi äidin työpaikalle keskussairaalaan töihin, ja riemut alkoivat! Kaikki oli pielessä liian vikkelä, liian sydämellä hoiti potilaita, ja säännöt olivat unohtua. Yksi menee, toinen tulee, älä kyyneltä tuhlaa! Eikä ketään kiinnosta.
Marjukka ei kuunnellut. Jokainen vanhus, jokainen potilas, tuntui sydämessä asti. Muiden siskot taputtelivat harteita, mutta Marjukka silitti huolellisemmin, hymyili varovaisemmin. Jos sana hyvä tuntui kivalta kissastakin, miksei ihmiselle?
Äitikin koetti toppuuttaa:
Tyttö, älä ota paineita! Et pelasta kaikkia, eikä kaikkia tarvitsekaan. Rahalle on tarvetta, mummia ei laiteta vielä palvelutaloon, eikä kotihoitoon rahat riitä. Tämä on sinun vuorosi!
En voi. He ovat vain vanhuksia, kipeinä! Miksi pitäisi unohtaa ihmisyys?
Kaikki eivät pysty hyvään, eivät jaksa. Sinunlaisia siellä osastolla on muutama, se riittää. Anna ajan kulua ja näytä mallia. Ehkä se tarttuu.
Se vie aikaa!
Voi hyvänen aika, keneltäköhän sinä olet tullut…
Millainen?
Sinnikäs!
Liekö sinusta.
Marjukka!
No mikä?
Ei mitään. Tee kuten äiti käskee!
Niin kai…
Kinastella ei huvittanut, mutta äitiä piti totella omalla tavallaan. Ehkä äidillä oli pointtinsa, mutta oli se kolmas huoneen mummoki, lailla sata torakkaa, joka aamuisin hymyili vain Marjukalle. Kaikista valitti, vain Marjukasta ei.
Eikä hän ollut ainoa. Osastolla soimattiin, mutta Marjukka hoiti. Sukulaiset säpsähtivät, kun perinnöstä riideltiin ja potilas jäi kyyneliin. Surullista, mutta niin maailma pyöri.
Äiti ei kuunnellut, kunhan Marjukalle olisi hyvä. Mutta miten voisi olla hyvä, jos toisilla on huono?
Ei kaikkea voi korjata, mutta edes vähän. Vaikka tytöt osastolla vitsailivat ja sanoivat Marjukalle, että “luostari kutsuu”, asia oli heidän. Mummikin sanoi, että karavaani kyllä kulkee vaikka koirat haukkuvat.
Niin Marjukka jatkoi, välillä yksin, välillä ystävien joukossa harvoin oikein ymmärretty, mutta sitkeästi. Puhuminenkin jäi, kun mummi oli eksynyt muistiinsa, ja äiti vain toivoi tyttären löytävän joskus myös omansa. Muut ystävät saivat jo kimppakimppuja häistään nekin suoraan Marjukan käteen:
Sinuakin jo mennään naittamaan, ota nyt tämä!
Marjukka otti aina vastaan. Ei voinut loukata toisia. Prince charming ei vain koskaan tullut, ei heti eikä hetkenä myöhemminkään. Ehkä hän oli eksynyt, tai ei edes ollut olemassa Marjukalle.
Marjukka tyytyi tai ainakin lähes. Ei aikonut itsestään julistaa julkisesti tunteitaan kenellekään.
Päivänsä kuluivat sairaalalla, satunnaisesti eläinsuojalla, jossa ystävä työskenteli, ja mummin vuoteen vierellä, kun vanhus enää harvoin tunsi Marjukkaa. Äiti huokaili, hoputti ulos ja pyöritteli ystäväehdokkaita. Mutta ei siinä enää huvittanut vanhaksi piiaksi solahti huomaamatta.
Äiti, jos haluat lapsenlapsia, sano vaan. Hankin pari. Helppo järjestää nykyään.
Marjukka! Nyt riittää!
Mitä sitä. Prinssit on vähissä ja eivät riitä kaikille. Minkä minä sille mahdan?
Minä haluan vain, että olisit onnellinen…
Silloin älä puhu koko ajan siitä, että elämäni pitää järjestyä. Se on tällä lailla hyvä. Minulle!
Siihen äiti huokasi ja pohti sopivia poikaystäväehdokkaita.
Luonto kuitenkin järjesti yllätyksen aivan eri malliin kuin Marjukka olisi osannut aavistaa.
Hän ajatteli, että unelmien sankari vain ilmestyisi ja odottaisi, kunnes hän olisi valmis rakastumaan, mutta kaikki kävi toisin.
Pahamaineisin rooli Marjukan elämässä pelattiinkin juuri sillä osastolla, sillä mummolla, joka oli “kuin sata torakkaa”. Maria-täti, joka osastolle tullessaan sai kaikki toivomaan, että pysyisi poissa, kukapa siitä tykkäsi.
Taas se tulee ja alkaa valittaa! Marjukka, sun lemppari! Mene sinä vastaan, meille ei riitä hermot!
Maria Aleksanterintytär loisti aina, kun näki Marjukan tulossa käytävällä.
Kulta, miten ilahdun, kun näen edes yhden ystävällisen naaman!
Älkää nyt, kyllä meillä kaikki ovat mukavia…
Nuori vielä, et ymmärrä! Elämä opettaa…
Ehkä sitten! Mennään nyt huoneeseesi, muut jo väistelevät!
Antaa pelätä! Hyötyähän siitä!
Olettepas tekin omalaatuinen, Maria-täti!
Niin kai! Mutta pullaan verrattuna olen pehmeä et ole tavannut minun Mirriäni! Se on vasta tapaus!
Marjukka nyökytti ja unohti koko kissan. Älytöntähän se oli kunnes tuli päivä, jolloin Maria-täti oli outo: hiljainen, vaitonainen, eristäytynyt.
Mene vain, Marjukka… myöhemmin…
Tunnin päästä Marjukka tiesi, mistä oli kysymys. Maria-täti oli itse ilmoittautunut sairaalaan.
Riita lapsien kanssa… nyt sitten kärsii. Sellaisia äiditkin ovat. Kylmää ei kannata perheelle näyttää, sitten ei ole kenelläkään iloa myöhemmin.
Marjukka jätti saarnaamatta, sillä eihän ulkopuolinen perhesuhteista paljon tiedä. Jokaisella on omat syynsä.
Vuoron loputtua Marjukka poikkesi Maria-tädin luona.
Kuinka menee? Tarvitaanko jotakin?
Maria-täti katsoi pitkään ja viimein sanoi:
Marjukka, pyytäisin sinulta yhtä juttua… Olen kyllä aina osannut vain vaatia, kun sellainen on äitini tapa ollut. Mutta nyt en tiedä enää.
Kokeilkaa, ei minua pelota.
Minulla olisi Mirrini, kissa. En voi olla varma, että lapset pitävät huolen. Voisitko ottaa sen siksi aikaa kun makaan sairaalassa? Se on ainoa, joka minua enää kaipaa. Kissa ymmärtää kaiken!
Eläimistä Marjukka piti, mutta kotona ei ollut koskaan ollut lemmikkiä. Muruja liian niukasti. Mutta nyt Maria-tätiä ei voinut kieltää. Silmissä näkyi, ettei hänellä ollut muuta läheistä. Kissoissa oli iloa, ja Marjukka ajatteli, ettei toisen sielu ole tuomittavissa. Valoa kun voi antaa edes vähän.
Työtunnin lopuksi Marjukka haki äidiltä luvan ja lähti hakemaan Mirriä.
Otan sen, mutta vain siksi aikaa! Kun palaatte, saatte takaisin.
Kiitos, kiitos…
Maria-täti ensimmäistä kertaa näytti tavalliselta mummolta, ei pelottavalta.
Marjukka epäröi avata ovea yksin, joten koputti naapuriin. Siellä nuori nainen lapsen kanssa avasi oven.
Hei, olen tulossa hakemaan Marian kissaa, voisitteko seistä hetken käytävässä, ettei tarvitse yksin?
Et taida uskaltaa… Oikein! Maria-täti on vähän erikoinen. Odotamme kyllä.
Operaatio alkoi samantien. Ovi tuskin aukesi, kun notkea, musta Mirri livahti portaikkoon ja katosi. Marjukka juoksi perään: “Kissaa ette satu näkemään?” Yksi muuttomiehistä osoitti lähimetsikköön.
Nousi puuhun!
Marjukka säntäsi, ja siellä Mirri istui oksalla sateessa. Marjukka yritti suostutella:
Mirri, kis-kis-kis!
Mustan kissan vastaus oli vain vihaista mouruntaa.
No sinäkin… saukko!
Marjukka kiipesi oksille, vaikka tiesi pelkäävänsä korkeita paikkoja. Mutta sana oli sanottu kissa piti hakea.
Pian hänellä oli Mirri niskassa roikkumassa, mutta alas tulo pelotti.
Voi elämä…
Vesisade ilmaantui ja Marjukka mietti, miksi ei voinut vain jättää. Mutta lupaus oli annettu!
Sitten alempaa kuului naurunsekainen ääni:
Hei, onko mukava olla siellä? Pysy nyt!
Marjukka pelästyi voi, että putoan vielä!
Oota, kohta tuon tikkaat!
Hetken päästä kapea nuori mies, harmaa pipo päässä, toi tikkaat puulle.
Alas sieltä! Et kai aio yöpyä!
Minä pelkään!
Ennen kuin ehti sen enempää, joku otti nilkasta ja auttoi astelemaan tikasta alas.
Ei hätää, pidän sinusta kiinni. Rauhassa vaan!
Heti kun jalat koskivat maata, Mirri luikahti vapaaksi, mutta Marjukka oli jo näppärä. Takaisin paidan helman alle ja vetoketju kiinni.
Siinä pysyt! Lupasin pitää huolen!
Oletpa topakka.
Mies hymyili ilkikurisesti.
Saanko tarjota saattajan osan? Mennäänkö metroon vai kotiin?
Marjukka oli tiukkana, muttei ehtinyt kiukutella, ennen kuin tajusi, että saisi kiittää. Mies oli auttanut, yhtään epäröimättä.
Kiitos ilman sinua olisin istunut vielä yönkin pimeydessä. Pelkään korkeita paikkoja…
Miksi sitten kiipesit?
Kissan takia.
Sanothan minua vain Eeroksi. Saatan mielelläni kotiin, ettei sinulle käy huonosti.
Kiitos.
Marjukka tunsi, ettei ollut enää kylmä. Jokin outo, lämmin tunne syttyi vatsanpohjalle ja hymyilytti.
Mirri nökötti hiirenhiljaa paidan alla, aivan kuin ei haluaisi häiritä sitä onnea, jota tyttö tunsi ensi kertaa.
Seuraavana päivänä Eero odotti Marjukkaa sairaalapuistossa, ja he menivät Mirrin kanssa kauppaan, koska tämä ei kaikkea suostunut syömään. Marjukka hoiti Mirriä viikon siihen asti, kun Maria-tädin tytär haki sekä kissan että äitinsä.
Äiti rakastaa Mirriä nyt he saavat olla yhdessä.
Marjukka jäi heiluttamaan, ja mietti taas kerran, miten vierasta mieltä tai perhettä ei kannata arvioida. Kaikki ei ole niin kuin näyttää.
Parasta oli ajatella omaa tulevaisuutta, varsinkin, kun joku oikea ihminen olisi siinä vieressä. Siinä ei enää olisi väliä, kuka sanoo rakastan ensin tärkeintä on, että löytää sellaisen, joka tuo paikalle tikkaat ja aikaa silloin, kun tarve on suurin. Eikä koskaan sano, että olet “vääränlainen”.
Koska hänen silmissään maailmassa ei ole ketään parempaa kuin juuri sinä.
