Iäkäs nainen kääntyi Robertin puoleen ja sanoi sanat, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkärankaansa: “Tänään tulee olemaan kaunis ja aurinkoinen päivä. Meillä on runsaasti aikaa tehdä jotain.” Robert matkusti junalla rauhallisena keskiviikkopäivänä, eikä vaunu ollut ruuhkainen. Vanha nainen astui sisään ja istuutui hänen viereensä, selvästi matkalla mökilleen hoitamaan kasvimaataan – aivan kuten Robert ja moni muukin vaunussa. Muistot edesmenneestä vaimosta täyttivät Robertin mielen. He olivat yhdessä hoitaneet omaa palstaansa, mutta vaimon sairastuttua Robert oli vältellyt paikkaa yksinäisyyden ja haikeuden vuoksi. Kun juna pysähtyi asemalla, vanha nainen kääntyi Robertin puoleen ja lausui sanat, jotka olivat täsmälleen samat kuin hänen vaimonsa oli ennen sanonut: “Tänään tulee olemaan kaunis ja aurinkoinen päivä. Meillä on runsaasti aikaa tehdä jotain.” Yllättynyt Robert nyökkäsi ja aloitti keskustelun naisen kanssa; he puhuivat vuoden huonosta sadosta, ankarasta talvesta sekä toiveistaan tulevalle vuodelle. Bussipysäkillä Robert ihmetteli, miksei ollut aiemmin kohdannut tätä naista. He kulkivat yhdessä hetken, kunnes heidän tiensä erosivat. Saavuttuaan palstalleen Robert huomasi sen pusikoituneen pitkän poissaolon aikana, mutta junakeskustelu vanhan naisen kanssa antoi hänelle motivaatiota tarttua toimeen. Uusin voimin hän ryhtyi kitkemään ja kuokkimaan maata. Tyydytys nähdessä viljavaksi muotoutuvan maan sai Robertin päättämään, ettei myisi palstaa ainakaan vielä. Hän nautti tauosta penkillä istuen, eväistä ja teestä nauttien. Lempeästi keinuvat lempikukat ja kypsät omenat toivat hyvät muistot mieleen. Robertin mieliala koheni merkittävästi ja hän päätti käydä palstallaan useammin. Sienestys metsässä tuntui keventävän mieltä. Hän päätti jatkaa työntekoa, koska se toi iloa ja merkitystä elämään. Kotimatkalla tuttu vanha nainen tuli taas vastaan. He jakoivat omenoita ja keskustelivat iloisina palstojensa töistä. Nainen vakuutti Robertille, että elämää oli vielä paljon jäljellä, ja kannusti näkemään työnsä ilon ja tarkoituksen lähteenä. Kun Robert jäi pois omalla pysäkillään, hän hymyili laskevalle auringolle – tyytyväisenä ja ilman entistä surua.

Vanhusna nainen kääntyy kohti Raunoa ja sanoo sanat, jotka saavat kylmät väreet kulkemaan hänen selkärankaansa pitkin: Tänään tulee kaunis ja aurinkoinen päivä. Meillä on hyvin aikaa tehdä jotakin.

On rauhallinen keskiviikko, ja Rauno matkustaa junalla Helsingistä kohti mökkikylää. Juna on puolityhjä, kuten usein arkipäivisin. Vaalea vanha nainen nousee kyytiin Tikkurilasta ja istahtaa Raunon viereen. Hänellä on kori täynnä siemeniä ja lapio, selvästi matkalla viljelyspalstalleen, aivan niin kuin Raunokin. Monilla kanssamatkustajilla on samat aikeet. Rauno ei voi olla ajattelematta edesmennyttä vaimoaan, jonka kanssa hän ennen viljeli palstaa yhdessä. Vaimon sairauden ja kuoleman jälkeen, Rauno on vältellyt koko paikkaa yksinäisyys ja kaipuu ovat painaneet sydäntä.

Kun juna pysähtyy pienelle maalaisasemalle, vanhus kääntyy lempeästi Raunoa kohti ja lausuu ne tutut sanat: Tänään tulee kaunis ja aurinkoinen päivä. Meillä on hyvin aikaa tehdä jotakin. Juuri näin vaimo ennen sanoi, aina keväisin. Rauno nyökkää hiljaa ja aloittaa varovasti keskustelun naisen kanssa. He juttelevat tämän vuoden huonosta sadosta, raskaasta talvesta sekä toiveistaan tulevalle kasvukaudelle.

Bussipysäkille noustessaan Rauno huomaa, ettei hän ole koskaan nähnyt naista aiemmin, vaikka mökkiläiset usein kohtaavat samoilla reiteillä. He kulkevat hetken samaa tietä pellon laitaan, kunnes eroavat. Palstalle tullessaan Rauno näkee kuinka rikkaruohot ovat vallanneet koko maan pitkä poissaolo on jättänyt jälkensä. Silti keskustelu junassa piristää mieltä, ja jokin uusi tarmo saa hänet lopulta jäämään ja ottamaan lapiosta kiinni.

Uudella innolla Rauno alkaa kääntää maata ja kitkeä rikkaruohoja. Näky elpymässä olevasta palstasta vahvistaa päätöksen olla myymättä sitä ainakaan vielä. Pidettyään tauon vanhalla puisella penkillä, hän syö ruisleipää ja juo termosmukista mustaa kahvia. Kevättuuli keinuttaa hänen lempikukkiaan, ja uusien omenapuiden alta löytyvät punaposkiset omenat tuovat mieleen hyviä muistoja.

Raunon mieliala kohoaa. Hän päättää palata palstalle useammin. Kun hän kerää sieniä viereisessä metsässä, tuntee huojennusta, kuin taakka nostettaisiin pois. Hän päättää jatkaa palstan hoitamista se antaa päiviin iloa ja tarkoitusta.

Kotimatkalla Rauno sattuu jälleen kohtaamaan saman vanhan naisen. He jakavat omenat ja naurahtavat päivän puuhille. Nainen rohkaisee häntä: Sinulla on vielä paljon elämää jäljellä. Tästä työstä löytyy iloa ja syy jatkaa eteenpäin. Kun Rauno jää pois omalla pysäkillään, aurinko on jo painumassa metsän taakse. Hän hymyilee miettiessään naisen sanoja, eikä suru enää paina niin raskaasti.

Rate article
vsematerialy
Iäkäs nainen kääntyi Robertin puoleen ja sanoi sanat, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkärankaansa: “Tänään tulee olemaan kaunis ja aurinkoinen päivä. Meillä on runsaasti aikaa tehdä jotain.” Robert matkusti junalla rauhallisena keskiviikkopäivänä, eikä vaunu ollut ruuhkainen. Vanha nainen astui sisään ja istuutui hänen viereensä, selvästi matkalla mökilleen hoitamaan kasvimaataan – aivan kuten Robert ja moni muukin vaunussa. Muistot edesmenneestä vaimosta täyttivät Robertin mielen. He olivat yhdessä hoitaneet omaa palstaansa, mutta vaimon sairastuttua Robert oli vältellyt paikkaa yksinäisyyden ja haikeuden vuoksi. Kun juna pysähtyi asemalla, vanha nainen kääntyi Robertin puoleen ja lausui sanat, jotka olivat täsmälleen samat kuin hänen vaimonsa oli ennen sanonut: “Tänään tulee olemaan kaunis ja aurinkoinen päivä. Meillä on runsaasti aikaa tehdä jotain.” Yllättynyt Robert nyökkäsi ja aloitti keskustelun naisen kanssa; he puhuivat vuoden huonosta sadosta, ankarasta talvesta sekä toiveistaan tulevalle vuodelle. Bussipysäkillä Robert ihmetteli, miksei ollut aiemmin kohdannut tätä naista. He kulkivat yhdessä hetken, kunnes heidän tiensä erosivat. Saavuttuaan palstalleen Robert huomasi sen pusikoituneen pitkän poissaolon aikana, mutta junakeskustelu vanhan naisen kanssa antoi hänelle motivaatiota tarttua toimeen. Uusin voimin hän ryhtyi kitkemään ja kuokkimaan maata. Tyydytys nähdessä viljavaksi muotoutuvan maan sai Robertin päättämään, ettei myisi palstaa ainakaan vielä. Hän nautti tauosta penkillä istuen, eväistä ja teestä nauttien. Lempeästi keinuvat lempikukat ja kypsät omenat toivat hyvät muistot mieleen. Robertin mieliala koheni merkittävästi ja hän päätti käydä palstallaan useammin. Sienestys metsässä tuntui keventävän mieltä. Hän päätti jatkaa työntekoa, koska se toi iloa ja merkitystä elämään. Kotimatkalla tuttu vanha nainen tuli taas vastaan. He jakoivat omenoita ja keskustelivat iloisina palstojensa töistä. Nainen vakuutti Robertille, että elämää oli vielä paljon jäljellä, ja kannusti näkemään työnsä ilon ja tarkoituksen lähteenä. Kun Robert jäi pois omalla pysäkillään, hän hymyili laskevalle auringolle – tyytyväisenä ja ilman entistä surua.