Hyvä testamentti
Voi Inkeri! Tulitpa oikeaan aikaan! En enää tiedä, mitä tehdä!
Inkeri laski painavan ruokakassinsa penkille ja huokaisi syvään.
Mitä nyt on tapahtunut, Verna Koskinen?
Rauhallisesti, Inkeri! Muista kohteliaisuutta, taas kohteliaisuutta! Vain sillä tavalla pärjää vanhemman väen kanssa, olkoonkin he vähän hankalia.
Ja kaikki alueella tunsivat, että Verna Koskinen juuri sitä oli hankala ja vaikea. Harvoin löytyi räväkämpää naista.
Nainen nimenomaan, sillä Vernan raivoamiset olivat aina äärettömän kohteliaita, mutta silti hän onnistui saamaan ihmiset tolaltaan.
Hyvä rouva, teette väärin.
En minä mikään sinun hyvä rouva ole!
Voi mikä onnettomuus! Ennen vanhaan naisten oli kohteliasta olla ystävällisiä, mutta enää Menetetty sukupolvi! Mutta siivoatteko silti koiranne jätökset?
Mitä jos en siivoa, mitä sitten?
Sitten, rakas ystävä, koko kaupunginosa kyllä tietää teistä!
Ja jos joku ei ottanut Vernan uhkauksia vakavasti, hän pian näytti teoillaan, ettei hänen kanssaan kannattanut leikkiä. Koskisen mainetauluun eli jokaiseen puuhun, sähköpylvääseen ja ilmoitustauluun liimattiin sapeläviä lappuja: Näistä emme ole ylpeitä! ja valokuva rikkeestä. Näitä lippuja löytyikin monin paikoin. Naapurin poika opetti Vernan käyttämään printteriä, ja eläkeläisen hyvä eläke ja sukulaisten apu mahdollistivat paperivarastojen säännöllisen täydennyksen. Alueensa siisteyttä Verna piti ensisijaisena tehtävänään, eivätkä satunnaiset sakot oikeuden päätöksestä estäneet häntä. Hän osallistui käräjille, hymyili tuomareille ja pyysi anteeksi vaivan aiheuttamisesta häntä pidettiin jo osana kaupungin ekosysteemiä, olivatpa mielipiteet sitten mitä vain.
Joskus Vernalle myös kiiteltiin. Suurin kiitos tuli, kun koko kaupunginosan sadevesiviemäröinti korjattiin hänen aloitteestaan. Projekti kesti melkein kymmenen vuotta ja lukemattomia kiistoja viranomaisten kanssa, sekä monta unetonta yötä. Kun se viimein onnistui, Vernan maine muuttui hän ei ollut enää pelkkä riitapukari. Kaikki tiesivät, että hänellä oli myös sydän paikoillaan. Autoilijat, jotka eivät enää joutuneet ajelemaan kuin sukellusveneet, kiittivät Vernaa ohimennen ja mietiskelivät, olikohan heidän kuvansa seuraavana häpeätaululla. Kaikki kävivät mielessään mahdolliset syntinsä ja huokaisivat helpotuksesta, kun Verna kiirehti ohi.
Vernasta sai kuulla niin koiranomistajat, jotka eivät keränneet jätöksiä, kiireiset vanhemmat, jotka antoivat lastensa hölmöillä keskenään penkeillä istuen ja siemaillen siideriä, elatusmaksujen laiminlyöjät sekä näkyvämmät ja näkymättömämmät alkoholistit ja jokainen, jolla oli taipumusta rikkoa yhteisiä pelisääntöjä. Moni olisi suonut Vernan jo rauhoittuvan, ja kerran hänelle kävi huonosti: pimeässä kujaassa joku hyökkäsi hänen kimppuunsa. Hän toipui onneksi nopeasti, ja hänen innostuksensa oikeastaan vain kasvoi. Nimittäin, jos joku vaivautuu käyttämään tuollaista vaivaa, tekee sitä varmasti syystä!
Mustelmat paranivat, mutta murtunut jalka ei luutunut aivan oikein. Siitä lähtien Vernaa vaivasi säätilojen vaihtelu mutta nainen löysi siitäkin ilonpilkahduksen:
Ainakin tiedän, kannattaako ottaa sateenvarjo! Eikö olekin kätevää?
Hyökkääjät löydettiin nopeasti ja he saivat kovat tuomiot Vernalla oli tuomioistuimissa tuttuja, hänestä oli tullut jo aikamoinen legenda.
Lisäksi tapauksen myötä Verna sai hyödyllisiä kontakteja: kolme aluepoliisia ja yhden konstaapelin, joille hän saattoi soitella, kun tilanne niin vaati.
Aleksi, rakas! Nyt tarvitsen apuasi! Verna soitti.
Ja Aleksi, viiksekäs jättiläinen ja Vernan uusi naapuri, kiirehti auttamaan. Mitenpä muutenkaan: tuo omituinen, kuivakka, mutta hurmaava nainen oli parissa kuukaudessa hurmannut niin Aleksiin vaimon, lapset kuin pelätyn anopinkin. Eikä syyttä Verna oli saanut äidinkin tajuamaan, ettei aikuisen pojan luokse kannata hiippailla joka päivä.
Oletteko kasvattaneet poikanne näin huonosti?
Miten niin, minä olen erinomainen äiti!
En epäile yhtään! Mutta jos hän kerran on saanut kunnon kasvatuksen, miksi hän tarvitsee teidän nenäliinanne edelleen? Sitä paitsi, hyvä nainen, aikuisen tulisi jo osata niistää nenänsä! Ikäväähän se on, etteivät lapset opi pärjäämään…
Ei liene vaikea arvata, että Aleksin äidin vierailut harvenivat roimasti, koko perhe sai huokaista helpotuksesta Vernan neuvomat asiat menivät perille tavalla, jolla muut eivät saaneet aikaan.
Inkeri, joka oli ollut kotihoitajana jo vuosia, tiesi kaiken Vernasta ja hänen suhteistaan naapureihin. Silti nyt Inkeri hätkähti, kun huomasi tuon tiukkapipoisen vanhan rouvan itkemässä penkillä rappukäytävän edessä.
Miksi itkette?
Inkeri sinun asiakkaasi, Helvi Mattila…
Mitä Helville on tapahtunut? Inkeri katsahti kauhuissaan Helvin asuntoon päin.
Aleksi on nyt siellä. Helvi ei enää ole täällä…
Inkeriltä valahti voimat ja hän istahti penkille aivan ohi tähtäyksen.
Voi mikä päivä!
Aamulla heidän talossaan hajosi viemäri ja lapset myöhästyivät koulusta. Sitten Inkeri riiteli ukkonsa kanssa niin, että ovetkin tärisivät. Toki Inkeri rakasti Heikkiään, eikä moitteessa säästellyt, mutta olihan Heikki harvinainen suomalainen mies ei juopottele, rakastaa lapsia ja vaimoaan ja tienaa ihan hyvin. Melkein unelma ainakin ystävien mielestä. Mutta arjessa joskus pienet asiat kasvavat liian suuriksi, kuten nyt: lamppu, jonka Heikin olisi pitänyt vaihtaa koko viikon, ja jonka hän olisi hyvin voinut jo hoitaa itse. Turhaa riitaa, vaikka elämä on niin hauras vielä eilen Helvi pyysi ruokaa kissoille, ja nyt…
Inkeri nyyhkytti ensin hiljaa, sitten kunnolla.
Voi rakas, älä nyt noin! Tässä on nenäliina!
Valkoinen, pitsinen nenäliina laskeutui Inkerin polville ja hän itki entistä enemmän.
Se muistutti niin kovasti sitä mitä Helvi oli antanut jouluna:
Tämä sinulle, Inkeri. Pieni lahja suuresta kiitollisuudestani.
Voi miten kaunis! Onko tämä kirjailtu?
On, nimikirjaimesi.
Ei tätä raaski käyttää!
Inkeri, tärkeintä on että joku muistaa. Paras lahja on muistaminen.
Niin isoäitini sanoi. Hän oli viisas nainen.
Onko hän enää elossa?
Ei, ei ole, sukulaisia ei minulla enää olekaan. Mieheni ja lapset, siinä minun perheeni.
Voi kuinka surullista tai oikeastaan hienoa, että teillä on perhe. Minulla ei ollut ketään. Silti minulla on sukulaisia, jotka aina tiesivät, miten minun pitäisi elää. Sisar, veli, tädit, vanhemmat Kaikki “auttoivat”, mutta apu oli karhunpalvelus, sillä nyt olen yksin. Jos ei kissojani olisi, en tietäisi miksi eläisin…
Miksei kukaan auta, kun en enää jaksa? kuiski Helvi usein.
Ethän sinä ole avuton! Miksi et antanut siskosi tytölle huonetta, olisi sinulla seuraa?
Ei kysymys ollut huoneesta. Minun olisi pitänyt siirtää koko asunto pois hänen elämä alkaisi täällä, minä siirtyisin laitokseen.
Mutta ethän sinä mikään lapsi ole!
Perheeni mielestä olen. Siksi jaoin asuntoni testamentissa tasan sisarusten lapsille. Olisipa edes yksi, kenelle jättää, mutta ei sitten tulee riitaa. Eniten huolettaa: mitä kissat, jos jään pois? Sukulaiset eivät välitä niistä. Luvatkaan ottaa hoitoon…
Älä huoli, minä otan kissat jos tarvitsee.
Voisitko? Se on aika vastuu!
Kissat ovat perheenjäseniä! Ilman kissaa elämä on tylsää, niin kuin sanotaan, ilman kissoja ei elämä maistu! Inkeri rapsutti kehräävää Oskaria ja väisti toisen naukuvaa tassua.
Oskari oli ollut Helvin luona jo vuosikymmenen, ja nuorempi, Lyyli, otettu suoraan kaupan edestä syntymähetkenä, kun Verna oli tuonut sen:
Helvi, tiedät kyllä kissoista. Ota tämä pieni raukka, en voi itse, kun allergia vaivaa! pyysi Verna.
Helvi piti Lyylistä, mutta vannoi, ettei kolmatta kissaa enää ottaisi. Eläkkeellä ei paljon herkutella, sanoi hän.
Aika paljasti Lyylin olevan naaras, kunnes tämän synnyttämät pennut kiipesivät Helvin sänkyyn eräänä aamuna.
Voi, Lyyli, sinusta se voimamamma tulikin! Helvi nauroi ja ihmetteli, kuinka ei ollut huomannut Lyylin olevan tiineenä.
Inkeri päätti, että auttaa pentujen etsimisessä koteja ja nauraen lupautui ottamaan tarvittaessa yhden tai kaksi. Ja jos tarvittaisiin, Verna auttaisi!
Nyt Inkeri muisti kissanpennut ja ponkaisi pystyyn:
Voi ei, nyt pitää mennä ruokkimaan ne pennut
Samana päivänä Inkeri haki “perintönsä” Aleksi kantoi kissakopan Inkerin ovelle.
Saattaisitko jättää yhden pennun meille? Lapset ovat pyytäneet pitkään. Nyt voisi tulla aika, kun äiti ei enää päätä kaikesta
Tietysti, kunhan kasvaa vähän!
Lisäksi hän kysyi Aleksilta:
Kuka hoitaa hautajaisjärjestelyt? Sukulaiset?
Eivät ehdi, sanoivat. Pärjäät varmaan
Inkeri meinasi pudottaa kissoja sisältävän korin. Ei voi olla!
Minä huolehdin kaikesta. Helvi oli minulle läheinen. Joskus muutamassa hetkessä huomaa sydämen, sukulaisuudestakaan ei aina tiedä, kuka on läheisin. En jätä Helviä yksin.
Aleksi hymyili tälle kiivaalle vuodatukselle:
Oletpa sinä kuin yksi eräs tuttuni! Mutta rauhoitu autan minä.
Kotona Inkeri pysähtyi kotitalonsa puutarhapolulle. Vanha talo oli perintöä hänen suvultaan, ja tiesi, että koti ei ole vain seinät vaan ne ihmiset ja eläimet, jotka siellä elävät.
Hän ei koskaan käsittänyt, miten joku saattoi olla piittaamatta läheisistään.
Ylätasanteella Inkeri melkein purskahti taas itkuun: tuvassa leijui kotitekoinen ruoan tuoksu ja lapset temmelsivät. Heikki astui käytävään ja huomasi surullisen Inkerin.
Mikä on? Vaihdoin lampun, ja ja korjasin kastelukranin. Tulppaanit kohta kasvavat saat kastella rauhassa. Älä enää itke!
En enää Inkeri tuhautti nenää.
Mikä tämä on? Onpa painava kori!
Kissat Inkeri nojahti Heikkiin.
Mitä?!
Katso! Inkeri nosti liinan yllä ja lapset juoksivat paikalle kiljuen riemusta.
Hiljaa! Ei saa säikyttää pentuja!
Kissat kotiutuivat hyvin. Oskari toi pian ensimmäisen hiirensä eteiseen kiitokseksi, ja kiersi edelleen Helvin kotia, jonka ikkunan alla se maukui kadonneen emäntänsä perään. Naapurit eivät valittaneet, ymmärsiväthän, että Oskari kaipasi ystäväänsä.
Joskus Oskari jäi tuntikausiksi puuhun ikkunan alle. Joskus palasi kotiin yön pimeydessä, jolloin Inkeri murisi sisään päästäessään:
Yökukkuja! Ihan kuin pitäisi aamulla töihin lähteä!
Oskari kiersi talon, nuoli pentuja ja kävi nukkumaan.
Helvin läksiäisistä tuli koskettava tilaisuus Inkeri yllättyi, kuinka moni saapui hyvästeihin.
Ketä nämä kaikki ovat? Inkeri kysyi Vernalta, joka auttoi keittiössä.
Oppilaita. Helvi opetti fysiikkaa ja toimi myöhemmin yksityisopettajana. Monet muistavat hänet.
Niin minäkin.
Yhdeksäntenä, neljäntenäkymmenentenä päivänä Inkeri valvoi öitään, päästi Oskarin sisään ja mietti elämän hauraudesta. Hän jo aavisti itsekin, miksi tunsi olonsa herkäksi ja uusi salaisuus, jota ei ollut vielä kertonut edes miehelleen, antoi elämään lisää merkitystä.
Hän silitti Lyyliä, tämän pentuja, ja kuiskasi:
Kohta minäkin olen taas äiti Pelottaa vähän, kun omat pennut ovat kasvaneet, moni asia on jo unohtunut. Mutta ehkä tästä vielä selvitään.
Lyyli kehräsi niin että Oskari pinkaisi viereen hälyttämään, ja Inkeri hymyili.
Totta! Talo on apulaisia täynnä, pärjätään me.
Sillä viikolla tapahtui jotain, joka osoitti Inkerille jälleen, ettei mikään tapahdu turhaan Oskari katosi kahdeksi päiväksi. Inkeri oli huolissaan. Haki kissoja Helvin pihasta turhaan. Eikä Aleksi tai Verna nähnyt Oskaria lainkaan.
Inkeri, mene nyt nukkumaan! Jos iskee nälkä, kyllä se kotiin osaa. Sano Heikki.
En silti saa unta. Ennustivat sadetta, Oskari kastuu varmasti!
Kissa kuin kissa, kulkee omia polkujaan Kyllä se palaa kun palaa.
Inkeri jäi nojatuoliin ja nukahti siihen. Sillä aikaa Oskari palasi, juoksi ympäri taloa ja naukui kuin palosireeni. Vaan talo oli suuri, seinät paksut, ja Inkeri nukkui ikkunat kiinni.
Vain Lyyli havahtui ja repi Inkeriä kynsillään hereille.
Ai! Lyyli, satutitko minua? Miksi, mitä tapahtuu?
Kuului Oskarin kova ulvonta ulkoa ja Inkeri huomasi hennon savun hajun.
Heikki! Lapset! Tulipalo!
Lyyli juoksi heti lasten sänkyjen alle, puraisi ensin toista, sitten toista herätti kummatkin.
Inkeri nappasi nuorempansa, Heikki vanhemman, ja kaikki juoksivat ulos, pentukori kainalossa.
Naapurit soittivat palokunnan palomiehet sammuttivat palon nopeasti. Oskari kiskoi Lyylin ulos, ja pian koko kissaperhe oli turvassa.
Ovathan kaikki kunnossa? palomies varmisti.
Kyllä, kiitos!
Heikki päästi lapset kiittämään palomiehiä ja halasi sitten Inkeriä:
Kaikki hyvin?
Nyt on.
Oletko varma? Heikki laski kätensä Inkerin vatsalle Inkeri yllättyi.
Tiedät siis jo…
Tiedän, Inkeri. Meillä on kohta kolme lasta, yksi suuri talo ja monta kissaa. Me pärjätään.
Inkeri antoi miehelleen Lyylin, lapset ottivat pennut, ja itse hän jäi hetkeksi kuistille katsomaan tähtitaivasta.
Kiitos sinulle, Helvi, kaikesta hyvästä jonka jätit jälkeesi.
Kukaan ei elä tässä maailmassa turhaan, eikä hyvistä teoista koskaan synny huonoa. Kaikella on paikkansa, myös rakkaudella, joka kiertää ja kantaa eteenpäin.
