Hyvä nainen.
“Hyvä nainen. Mitä me tehtäisiin ilman häntä?”
“Ja sinä maksat hänelle vain kaksituhatta kuukaudessa.”
“Marjatta, mehän laitettiin hänen nimiin meidän asunto.”
Kalevi nousi vuoteesta ja käveli rauhallisesti viereiseen huoneeseen. Yövalon himmeässä kajossa hän katsoi vaimoaan, silmissä vuosien pehmeyden tuoma kalvo. Hän istahti viereen, kuunteli hengitystä.
“Kaikki taitaa olla hyvin”, kalevi kuiskasi itsekseen.
Hän nousi, kulki hitaasti keittiöön. Avasi piimäpakkauksen, kävi vessassa. Palasi omaan huoneeseensa.
Kalevi asettui vuoteelle, uni ei tullut:
“Me ollaan Marjatan kanssa jo yhdeksänkymppisiä. Kuinka kauan tässä enää eletään? Kohta jo Jumalan luokse mennään, eikä ketään muuta tässä enää lähellä.”
Tyttäret olivat jo poissa, Sari oli mennyt ennen kuin edes täytti kuuttakymmentä. Jussiakaan ei enää ollut. Hän kulki omia teitään Olihan lapsenlapsi, Annikki, mutta Annikki oli asunut Tukholmassa jo kaksikymmentä vuotta. Ei hänestä ole kuulunut, ei vihjettäkään isovanhemmista. Kai sillä jo omat lapsetkin kasvaneet…
Kalevi ei huomannut milloin nukahti.
Heräsi käden kosketukseen:
“Kalevi, onko kaikki hyvin?” kuului heikko ääni.
Kalevi avasi silmänsä. Marjatta kumartui hänen ylleen.
“Mitä nyt, Marjatta?”
“Katselin vain makaat siinä aivan hiljaa.”
“Vielä ollaan elossa! Mene takaisin nukkumaan.”
Askeleet vaimistuivat. Keittiössä napsahti valo päälle.
Marjatta kävi juomassa vettä. Käväisi kylpyhuoneessa ja palasi omaan huoneeseensa.
“Niin se on… Herään vielä jonain aamuna, eikä häntä enää ole. Mitä minä sitten teen? Tai ehkä minä menen ensin.”
Kalevi oli jo järjestänyt hautajaisensa valmiiksi. Eipä sitä tullut ajatelleeksi nuorena, että näinkin voi tehdä ennakkoon. Toisaalta kukapa muukaan sen hoitaisi?
Lapsenlapsi oli unohtanut heidät kokonaan. Naapurin Irja oli ainoa, joka kävi. Hänellä oli heidän asuntonsa avain. Kalevi antoi Irjalle tonnin kumpaisenkin eläkkeestä. Irja toi ruokaostokset ja tarpeelliset tavarat. Mihinpä muualle rahat menisivät? Neljännestä kerroksesta ei enää alas kuljettu omin voimin.
Aamu. Kalevi avaa verhot, aurinko paistaa kirkkaasti sisään. Hän astuu parvekkeelle, näkee koivun vihreän latvan. Hymy nousee kasvoille:
“Nyt selvittiin kesään asti!”
Hän käy katsomassa Marjattaa. Tämä istuu sängyllä mietteliäänä.
“Marjatta, älä suotta synkistele. Tule, näytän sinulle jotain.”
“En minä oikein jaksa nousta”, Marjatta huokaa. “Mitä nyt olet keksinyt?”
“Tule vaan, kyllä jaksat.”
Hän tukee vaimoaan hartioista, saattaa tämän parvekkeelle.
“Katso koivu vihertää! Ajattelit, ettei kesään enää selvitä. Tässä sitä ollaan!”
“No katso, totta tosiaan! Aurinkokin paistaa.”
He istahtavat parvekkeen penkille.
“Muistatko, kun pyysin sinua elokuvissa käymään silloin kouluaikana. Koivut olivat juuri samaan aikaan täynnä vihreää.”
“Enpä voisi unohtaa. Kuinka monta vuotta siitäkin jo?”
“Seitsemänkymmentä… seitsemänkymmentäviisi vuotta siitä on.”
He istuivat pitkään, muistellen. Paljon unohtuu vanhuudessa, joskus eilisenkin asiat. Nuoruutta ei unohda koskaan.
“Mehän ollaan höpötelty liikaa! Aamupala jäi syömättä”, Marjatta hymähti niskojaan väännellen.
“Marjatta, tee nyt oikein hyvää teetä! Tämä yrttijuoma rupeaa kyllästyttämään.”
“Ei meille vahvaa saa enää juoda.”
“Keitä vähän laimeampaa ja anna kumpaankin lusikallisen sokeria.”
Kalevi siemaili laihaa teetä ja pientä ruisleipää juustoviipaleen kera. Mieleen tuli ne ajat, kun aamupalalla oli vahvaa teetä, pullaa ja letut jälkiruoaksi.
Silloin naapurin Irja asteli sisään, kasvoillaan lämmin hymy.
“Onkos täällä kaikki hyvin?”
“Mitäpä vanhuksilla jos vitsi lentää, ei liene hätää”, Kalevi veisteli.
“No, hyvä niin. Mitä kaupasta tuon?”
“Irja, toisitko lihaa?” pyysi Kalevi.
“Ettehän te lihaa enää sais syödä.”
“Kanaa sentään voi”
“No, minä tuon broileria ja keitän teille kanakeiton!”
Irja siivosi pöydän ja tiskasi, ennen kuin lähti kaupalle.
“Marjatta, mennään aurinkoon parvekkeelle lämpiämään.”
“Mennään vaan!”
Irja palasi hetken päästä ja toi kaurapuuroa. Alkoi sillä aikaa keittämään broilersoppaa.
“Teitä varten kaikki tämä”, Irja hymyili ja nosti puuron parvekkeelle.
“Hyvä nainen hän on. Mitä me osaisimme ilman häntä?” Kalevi tuumasi, kun Irja lähti keittiöön.
“Ja sinä annat hänelle vain kaksi tuhatta kuukaudessa”, Marjatta pudisti päätään.
“Mehän ollaan laitettu tämä asunto hänen nimiinsä.”
“Eihän Irja siitä vielä tiedä.”
He istuivat parvekkeella pitkään. Sitten ruokailivat kanasoppaa, jossa oli mehevää lihaa ja pehmeitä perunalohkoja.
“Samanlaista aina Sarille ja Jussille keitin, kun olivat pieniä”, Marjatta muisteli.
“Nyt meille tekevät ruoan vieraat ihmiset”, Kalevi huokasi.
“Sellaista on vanhuuden osa. Kun meistä aika jättää, kukaan ei itke.”
“Älä nyt, Marjatta. Mennään vähän lepäilemään, kyllä elämä kantaa!”
“Kalevi. Niinhän sanotaan: vanha ja lapsi samat elkeet. Keittoa, päiväuni, välipala.”
Kalevi torkahti hetkeksi, mutta uni jäi kevyeksi. Sää tuntui muuttuvan, nivelissä tuntui. Keittiössä pöydällä kaksi lasia mehua, Irjan huolellisesti valmiiksi kaatamat.
Hän otti lasit, kantoi ne vaimolleen. Tämä istui sängyllä ja katseli ikkunasta ulos.
“Mikä sinua, Marjatta, masentaa? Ota mehu!”
Marjatta hörppäsi.
“Et sinäkään saa nukuttua?”
“Samaa ajattelin sää kai painaa.”
“Niin, aamusta asti ollut vähän hutera olo Kalevi, ei minua enää kauaa ole. Hautaa minut hyvin.”
“Samapa sinulle, mitä höpäjät! En minä osa itsekään elää ilman sinua.”
“Jompikumpi meistä joutuu ensin. Niin se menee.”
“Tule nyt parvekkeelle taas, kyllä se siitä!”
Parvekkeella istuttiin iltaan asti. Irja paistoi rahkalettuja. He söivät ja siirtyivät katsomaan televisiota niin kuin joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Uudet elokuvat olivat liikaa, siksi katsottiin vanhoja kotimaisia komedioita ja animaatioita.
Tänä iltana jaksoivat yhden lastenohjelman. Marjatta nousi sohvalta.
“Nyt minä käyn nukkumaan väsyttää.”
“Sitten minäkin menen.”
“Anna, kun katson sinua kunnolla”, Marjatta kuiskasi.
“Miksi?”
“Ihan vain katson.”
He katselivat toisiaan pitkään, hiljaisuudessa. Ehkä mielessä vanhat vuodet, kun kaikki oli vielä edessä.
“Minä vien sinut sänkyyn”, Kalevi sanoi lempeästi.
Marjatta otti miehensä käsipuolesta, he kulkivat hiljaa huoneeseen.
Kalevi peitteli lempeästi vaimonsa. Sitten siirtyi omaan huoneeseensa. Sydäntä puristi, uni ei tullut. Aika pysähtyi.
Kalevi ei ollut varma nukkuko ollenkaan kello näytti kaksi yöllä. Hän nousi ja käveli vaimonsa huoneeseen.
Marjatta makasi silmät auki:
“Marjatta!”
Hän tarttui vaimon käteen.
“Marjatta, mitä? Mar-ja-tta!”
Yhtäkkiä ilma ei enää kulkenut itselläkään. Kalevi palasi omaan huoneeseen. Otti valmiiksi laitetut paperit, asetti ne pöydälle.
Palasi Marjatan viereen. Katsoi hiljaa tämän kasvoja. Laskeutui viereen, sulki silmät.
Unessa Marjatta oli taas nuori ja kaunis, kuten seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten. Hän kulki valoisaa käytävää pitkin. Kalevi juoksi kiinni, tarttui hänen käteensä.
Aamulla Irja tuli makuuhuoneeseen. Kalevi ja Marjatta lepäsivät vierekkäin. Hymy, kirkas ja tyyni, oli molempien kasvoilla.
Irja soitti hädissään ambulanssin.
Lääkäri tuli, katsoi heitä hämmentyneenä, pudisti päätään:
“Lähtivät yhdessä. Täytyy olla ollut suuri rakkaus.”
Heidät vietiin pois. Irja istui pöydän ääreen, uupuneena. Silloin hän huomasi paperit ja testamentin nimellään.
Irja laski päänsä käsivarsille ja alkoi itkeä.
