Hyvä nainen.
Hyvä nainen. Miten me ilman häntä pärjäisimme?
Ja sinä maksat hänelle vain kaksisataa euroa kuussa.
Aino, mehän kirjattiin asunto hänen nimiinsä, sanoin vaimolle.
Nousin sängystä ja laahustin hitaasti viereiseen huoneeseen. Yöpöydän himmeässä lampunvalossa tihrustin Ainoa, vaimoani, vanhoilla silmilläni.
Istahdin hänen viereensä ja kuulostelin. Kaikki näyttää olevan hyvin.
Nousin ja kuljin hitaasti keittiöön. Avasin piimätölkin, piipahdin vessassa. Palasin omaan huoneeseeni.
Kävin taas sängylle mutta uni ei tullut:
Minä ja Aino ollaan molemmat jo yhdeksänkymmentä. Kuinka paljon elämää jo takana? Pian ollaan maan povessa, ja kukaan ei ole enää lähellä.
Tytär, Paula, kuoli, ei ehtinyt edes kuuteenkymmeneen. Poika Juhaniakaan ei enää ole, nuorena villiintyi tielleen On se yksi lapsenlapsi, Sanni, mutta hän on ollut Ruotsissa jo parikymmentä vuotta. Ei ole isovanhemmat mielessä liekö hänellä omat lapsensakaan enää pieniä
Huomaamattani nukahdin.
Heräsin käden kosketukseen:
Pentti, onko kaikki kunnossa? kuului hiljainen ääni.
Avasin silmät. Aino kumartui ylläni.
Mitä nyt, Aino?
Tuijotin vain kun et liikkunut ollenkaan.
Elossa vielä! Mene nukkumaan!
Kuului laahaavat askeleet. Keittiön valo napsahti päälle.
Aino kävi juomassa vettä, poikkesi vessassa ja palasi omaan huoneeseensa. Kävi sängylle.
Tulee sekin aamu kun herään eikä sinua enää ole. Mitä sitten teen? Tai ehkä minä lähden ensin.
Pentti on jo ne hautajaisetkin järjestänyt meille valmiiksi. Enpä olisi uskonut, että sellaisetkin voi pistää etukäteen kuntoon. Toisaalta hyvä, kuka ne muuten meistä pitäisi huolen?
Lapsenlapsi on meidät unohtanut täysin. Vain naapuri Irja käy auttelemassa, hänellä on meidän avain. Pentti antaa hänelle pari sataa meidän eläkkeestä joka kuukausi, milloin ostaa ruokaa, milloin jotain muuta tarpeellista. Mihinpä me rahaa enää tarvittaisiin? Neljännestä kerroksesta tuskin enää vaivaudutaan kauppaan.
Aamulla aurinko pilkisti ikkunasta. Astuin parvekkeelle ja näin vihertävän tuomen latvan. Hymy levisi kasvoilleni.
Onpas sitä kesään taas selvitty!
Kävin kurkkaamassa Ainoa. Hän istui vuoteella mietteliäänä.
Aino, älä suotta murehdi! Tule, näytän sulle jotakin.
Ei ole enää voimia! vanhus nousi vaivoin. Mitä sä nyt keksit?
Tule vain, tule!
Tuettuani häntä hartioista saatoin hänet parvekkeelle.
Katso nyt, tuomi on vihreä! Ja sinähän sanoit ettei nähdä enää tätä kesää. Tässä sitä ollaan!
No totta! Ja aurinko paistaa.
Istuimme parvekkeen penkille.
Muistatko, kun kutsuin sinut elokuviin silloin kouluaikana? Silloinkin tuomi aivan vihersi.
Eihän sellaista unohda. Kuinka monta vuotta siitä onkaan?
Seitsemänkymmentäviisi… yli on jo mennyt.
Kauan istuimme muistellen nuoruutta. Paljon sitä unohtaa vanhana, välillä eilisenkin, mutta nuoruus se palaa mieleen aina.
Hups, siinäpä vierähti aika! tokaisi Aino. Ja aamupala vielä syömättä.
Keittäisitpä hyvää teetä! Teki jo mieli jotain muuta kuin tätä yrttilitkua.
Eihän meille suositella vahvaa teetä.
Tee edes laimeaa ja lusikallinen sokeria.
Join miedoksi haudutettua teetä, söin pienen leipäpalan juustolla. Väistämättä mieleen tuli ajat, kun aamuisin pöydässä oli vahvaa, makeaa teetä ja tuoreita pullia tai letut.
Naapuri Irja pyörähti sisään, hymyili hyväksyvästi:
Miten täällä jaksetaan?
Mitä yhdeksänkymppisillä nyt nauraa hörähdin.
Jos naurattaa, kaikki on hyvin. Mitä kaupasta?
Irja, toisitko lihaa! pyysin.
Eikös lääkäri ole kieltänyt.
Kanaa saa syödä.
Hyvä on, teen teille kanakeittoa!
Irja keräsi pöydän, tiskasi. Sitten häipyi.
Aino, käydään vielä parvekkeelle aurinkoon lämmittelemään.
Mennään!
Irja ilmestyi taas. Astui parvekkeelle.
Taitaa tämä aurinko tehdä hyvää?
Oletpa ihana, Irja, hymyili Aino.
Hetki, tuon teille puuroa, sitten alan keittää keittoa lounaaksi.
Hyvä nainen, katsoin Irjan perään. Mitä me ilman häntä tehtäisiin?
Ja sinä annat hänelle vain kaksisataa kuussa.
Aino, mehän jätimme hänelle tämän asunnon testamentissa.
Hän ei tiedä siitä mitään.
Jäimme parvekkeelle lounaaseen asti. Sitten söimme Irjan tekemää kanakeittoa: maukasta, lihapaloilla ja pehmeillä perunoilla.
Aina tällaista keitin Paulalle ja Juhanille kun olivat pieniä, Aino muisteli.
Nyt vieras keittää meille vanhuksille, huokaisin raskaasti.
Sellaista se kai on, Pentti. Kun meistä aika jättää, ei taida itkeä kukaan.
Ei enää murheita, Aino! Mennään päivälevolle.
Pentti, ei suotta sanota: Vanhus on kuin lapsi.
Kaikki on kuin lapsuuden rytmissä: keitto soseena, päiväunet, välipala.
Torkuin hetken, mutta uni ei tullut. Säät kai taas vaihtuu? Piipahdin keittiössä. Pöydällä kaksi Irjan huolellisesti kaatamaa mehulasia.
Otin lasit ja varoin, etteivät läikähdä, kävelin vaimon luo. Hän istui vuoteella katsellen ikkunasta ulos.
Mikä murehduttaa, Aino? hymyilin. Ota mehua.
Aino hörppäsi.
Etkö sinäkään saa nukutuksi?
Sää tälläinen varmaan.
Olen ollut heikko koko aamun, Aino pudisti päätään haikeasti. Tuntuu, että minulla on vain vähän aikaa. Haudatko minut kunnolla?
Älä tuollaisia puhu, Aino. Kuinka minä yksin eläisin?
Jompi kumpi meistä lähtee ensin.
Riittää siitä. Mennään taas parvekkeelle!
Istuttiin iltaan asti. Irja teki rahkalettuja, söimme ja katsottiin teeveetä. Uudet elokuvat eivät enää jaksaneet kiinnostaa, parempi oli vanhat komediat ja lastenohjelmat.
Tänään katsottiin vain yksi vanha animaatio. Aino nousi sohvalta:
Menen nukkumaan, väsyttää.
Minäkin tästä.
Katsellaan vielä vähän toisiamme! vaimo sanoi yllättäen.
Miksi ihmeessä?
Katsellaan vain.
Pitkään katsottiin hiljaa toisiamme. Kai siinä menneisyys palasi nuoruus, jolloin kaikki oli vasta edessä.
Saatan sinut sänkyyn.
Aino tarttui käteeni, kuljimme verkkaisesti.
Peittelin hänet huolellisesti ja palasin omaani. Rinnassa tuntui painavalta. Uni ei meinannut tulla.
Tuntui kuin en olisi nukkunut lainkaan. Kello näytti kaksi yöllä. Nousin ja kävin Aino huoneessa.
Hän makasi silmät auki:
Aino!
Otin kädestä.
Aino, kuuletko! Ai-no!
Yhtäkkiä itsellä alkoi ahdistaa rintaa. Palasin omaan huoneeseeni, hain valmiiksi kerätyt paperit, laitoin pöydälle.
Palasin Aino luo. Katselin pitkään hänen kasvojaan. Sitten kävin viereen, suljin silmäni.
Näin unessa nuoren, kauniin Ainon, kuten seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten. Hän kulki jonnekin valoon, joka kajasti etäältä. Juoksin hänen peräänsä, sain kiinni, tartuin kädestä.
Aamulla Irja tuli makuuhuoneeseen. Me makasimme vierekkäin, sama onnellinen hymy kasvoilla.
Irja soitti ambulanssin.
Lääkäri, joka tuli, katsoi meihin pitkään ja pudisti päätään:
Lähtivät yhdessä taisivat rakastaa kovasti.
Meidät vietiin pois. Irja istui uupuneena tuolille pöydän viereen. Silloin hän huomasi paperit ja testamentin omalle nimelleen.
Hän painoi päänsä käsiin ja itki
Illalla istuin vielä yksin. Vaikka vanhetessa elämän piiri pienenee ja moni unohtaa, ihaninta on, ettei enää pelkää yksin jäämistä rakkaus säilyy loppuun asti, ja hyvä ihminen tunnistaa siitä elämänsä onnen.
