Päiväkirjani Unohdettu rakkauden vuoksi
Äiti tuli tänään töistä kotiin jotenkin poikkeuksellisen iloisena, posket hehkuvina ja hymy niin kirkkaana, että en ollut nähnyt sellaista vuosiin. Sydän hakkasi rinnassa äiti näytti melkein onnelliselta!
Silja, tapasin tänään aivan upean ihmisen! hänen äänensä helähdys lempeänä iltahämärässä, kun hän ripusti takkiaan eteisen koukkuun ja kävi polvilleen eteeni, tarttuen käsiini. Hänen nimensä on Oskari. Hän työskentelee rakennusalan firmassa, on hirveän luotettava ja rehti mies.
Minä vain nyökkäsin, en ymmärtänyt miksi se oli niin merkittävää. Mutta äidin ilo oli tarttuvaa hänen silmänsä hohtivat, hymy kantoi kuin lämmin tuuli olisi puhaltanut jotain kaunista ja tuoretta elämäämme. Siinä hetkessä syttyi myös minun sisälläni pieni toivon pilkahdus.
Seuraavien viikkojen aikana äiti jutteli Oskarista alituiseen: kuinka tämä oli auttanut erästä vanhaa rouvaa kantamaan ruokakasseja, miten oli kerännyt rahaa lastensuojelun hyväksi, kuinka osasi korjata kaiken mahdollisen. Kuuntelin, nyökyttelin, mutta jonkinlainen epämääräinen huoli kasvoi sisälläni tunsin, että jotain olisi muuttumassa, eikä välttämättä parempaan. Jokin pieni ääni sanoi minulle, että pian elämä pyörähtäisi kokonaan uuteen asentoon…
Ensimmäinen tapaaminen Oskarin kanssa oli lähikahvilassa. Hän oli pitkä, hyväkuntoinen mies, lyhyiksi ajelluin hiuksin ja terävän oloisin kasvonpiirtein. Hän hymyili harvoin, eikä silloin silmät lämmenneet, vaan pysyivät sameina ja etäisinä.
Tässä on mun Silja, äiti sipaisi päätäni sillä tutulla liikkeellä, joka aina rauhoitti. Hän on kahdeksan ja käy tokaluokkaa.
Oskari nyökkäsi, katsoi minua nopeasti, kuin katselisi tuolia, ja käänsi jo huomionsa äitiin.
Sievä tyttö. Kuinka vanha?
Kahdeksanhan minä sanoin, äiti hymyili, mutta ei huomannut Oskarin välinpitämättömyyttä.
Koko illan Oskari puhui lähinnä äidille, minulle vain satunnaisesti, ja silloinkin lyhyesti ja kuivasti kuin olisin ollut tiellä. Kun pyysin päästä katsomaan akvaarion kaloja, hän kurtisti otsaansa:
Älä sitten metelöi siellä.
Äiti ei huomannut, kuinka vieras tämä mies oli hän oli liian onnellinen, liiankin haltioissaan. Ja minä tajusin, ettei Oskarista tulisi sitä lempeää isää, josta olin joskus salaa haaveillut. Hän ei haluaisi lukea minulle iltasatuja, opettaa pyöräilemään, halata lämpimästi. Ei yhtään mitään sellaista…
Ajan myötä Oskari alkoi käydä yhä useammin. Hän toi äidille pieniä lahjoja, mutta minulle ei koskaan edes karkkia. Keskustelut jäivät minimiin tai olivat vain kohteliaita nyökkäyksiä. Jos kerroin jotain, hän ei kuunnellut, ja jos tulin liian lähelle, hän siirtyi kauemmas kuin olisin vaivaksi hänelle.
Kerran huitaisin vahingossa hänen kahvikuppiaan ja pari tippaa roiskahti hihalle.
Olisit nyt vähän varovaisempi! sinäkölet juonikkaalla äänellä.
Äiti ryntäsi pahoittelemaan hänen puolestaan:
Anteeksi, Oskari. Silja, hae serviettejä äkkiä!
Juoksin keittiöön. Eteisestä kuului Oskarin kylmä, terävä ääni:
Maija, se lapsi on ihan liian äänekäs ja tohelo. Pyörii jaloissa koko ajan! Alkaa mennä hermo.
Ethän sä nyt, Silja on lapsi! äiti yritti lepyttää mutta äänestä kuulin jo sävyn, jossa värisi surua.
Eihän kukaan sanonut, että otan jonkun toisen lapsen huollettavaksi Oskarilta töksähtäen.
Olisipa äiti tajunnut mitä ne sanat oikeasti tarkoittivat… mutta hänen silmissään Oskari oli paras mies koko maailmassa. Väärin.
Puolen vuoden päästä he menivät naimisiin ja arki muuttui yhä oudommaksi. Koti muuttui hiljaiseksi, isättömästä kodista tuli äkkiä asunto, jossa asui kylmä varjo.
Oskari ei koskaan huutanut minulle, ei edes komentanut, mutta hänen hiljainen paheksunta tuntui jokaisessa katseessa ja liikkeessä. Jos nauroin liian kovaa, hän nosti kulmiaan niin, että nauru jäi kurkkuun. Jos yritin juttua, hän vastasi yhden sanan, kuin olisin häiriö.
Kerran iltamyöhällä, kun olin jo nukkevinani sängyssä, kuulin kuinka he juttelivat keittiössä. Oskari kuulosti ärtyneeltä ja äiti surulliselta.
Maija, en mä pysty tähän enää, se lapsi muistuttaa jatkuvasti sun ex-miestä! En löydä itsestäni tunnetta, vain ärsytystä.
Mutta Silja ei ole tehnyt mitään väärää…
Ymmärrän sen. Mutta en pysty tuntemaan muuta. Päätä sinä valitset.
Hiljaisuus. Vera nousi kurkkuun tukahduttaen hengityksen.
Hyvä on. Puhun äidin kanssa. Silja voi asua hetken aikaa mummon luona. Hänhän asuu tässä Vierumäellä.
Erinomaista, Oskari sanoi jo tyytyväisenä. Eiköhän tästä tule hyvä, ja saadaan tehdä oma poika!
Yritin olla itkemättä, mutta suolaiset kyyneleet kuumottivat poskillani. En ymmärtänyt, miten äiti suostui. Olin kai hänen mielestään vähemmän tärkeä kuin tämä mies.
Seuraavana päivänä äiti vältteli katsettani:
Kulta, mummu kaipaa seuraa. Asuisitko siellä hetken? Vain pari viikkoa, nähdään joka päivä.
Nielaisin itkun ja nyökkäsin. Tiesin kyllä mitä tämä tarkoitti. Sisällä kylmä ja tyhjä.
Kolmen päivän päästä muutin. Mummu halasi, paistoi pullaa. Mutta mikään ei saanut lämpöä takaisin sydämeeni tuntui kuin olisin hylätty, annettu pois kuin tarpeeton esine. Äiti yritti käydä, mutta pian käynnit harvenivat, kunnes lopulta hän katosi lähes kokonaan elämästäni.
Ainoastaan mummu silitti tukkaani ennen nukkumaanmenoa, kuiski hiljaa: Kaikki järjestyy, kultaseni.
Mutta minä tiesin: elämä oli muuttunut pysyvästi. Särö jäi sydämeen, eikä koskaan tiennyt, paranisiko se.
***
Ensimmäisinä viikkoina äiti tuli usein. Hän halasi, toi suklaata, yritti vitsailla, mutta silmistä näkyi suru. Hymy oli liimattu kasvoille.
Miten sulla on mennyt täällä? Mummu pitää hyvää huolta?
Tosi hyvin, mummu on ihana, paistaa omenapiirakkaa
Sepä hyvä, äiti nyökkäsi, mutta ajatukset harhailivat. Minä kaipaan sua, mutta nyt ei oikein voi ottaa kotiin. Ole vielä vähän aikaa.
Yritin näyttää iloiselta. Sisällä ahdisti, sillä näin äidin kasvoilla huojennusta nyt hänen ei tarvinnut nähdä Oskarin nenän nyrpistystä aina kun tulin vastaan.
Ajan mittaan tapaamiskerrat harvenivat. Ensin äiti tuli päivittäin, sitten vain viikonloppuisin. Yhtenä lauantaina äiti soitti:
Silja, me mennään Oskarin kanssa teatteriin. Mutta tuon huomenna jäätelöä.
Nielin kyyneliä, vastasin niin pirteästi kuin pystyin:
Totta kai, pidä hauskaa.
Istuin ikkunalaudalla seuraamassa, kun sade rummutti lehtiä. Tiesin silloin varmasti, että äiti oli valinnut Oskarin. Rintaan sattui enemmän kuin koskaan.
Mummu huomasi suruni ja yritti piristää osti parhaan kaakaon, vei puistoon, mutta mikään ei poistanut tunnetta hylätystä lapsesta.
Koulussakin aloin olla erillään. En enää juossut muiden kanssa välitunnilla. Kun Saara kysyi kerran: Miksi sä asut mummulla? en osannut vastata, vaikenin ja katsoin pois, kyyneleet polttoivat.
Yhtenä iltapäivänä törmäsin äitiin kauppareissulla.
Silja! hänen silmissään vilahti häpeä. Olin tulossa yllättämään teitä.
Kävelimme yhdessä kotiin. Äiti kertoi päivästä, miten Oskari oli auttanut valitsemaan takkia. En kuunnellut tarinoita vaan pelkästään ääntä, hänen olemustaan. Ne hetket olivat tärkeitä.
Miksi sä käyt niin harvoin? uskalsin kysyä.
Äiti pysähtyi, kyykistyi silmieni tasolle. Sattui nähdä hänen surunsa.
Silja, on vaikeaa. Haluan olla sun kanssa mutta myös Oskarin kanssa… Joka kerta tuntuu kuin repisin palan sydämestä.
Mutta miksi uskoit häntä? Miksi et voinut pitää mua kotona?
Äiti painoi katseen alas, nyyhkäisi.
Luulin että näin olisi parempi. Nyt tiedän olleeni väärässä…
Olin hiljaa. Olisin halunnut halata, sanoa että annan anteeksi mutta sisällä kirveli liikaa.
Lupaan käydä useammin, äiti puristi kättäni.
Nyökkäsin, vaikka en uskonut. Jos äiti oikeasti tahtoisi, olisi jo keksinyt ratkaisun.
Seuraavat viikot hän todella kävi, vietimme aikaa ja kävimme elokuvissa. Toivo nousi. Kunnes kaikki muuttui taas. Eräänä iltana äiti tuli kirein ilmein:
Oskari sanoo, etten saa viettää liikaa aikaa sinua kanssa. Hän haluaa, että asuisit täällä arkena ja tulisit meille vain viikonloppuisin. Sovitaanko näin?
Hyvä on. Helppoa.
Ei ollut helppoa. Uusi elämäntapa: arkisin mummulla, viikonloput äidin ja Oskarin uuden kodissa, jossa olin vain “kohtelias lapsi”. Oskari pysyi etäisenä, äiti väsyneenä.
Kuukaudet kuluivat. Opin tekemään kaiken kunnolla, autoin mummua olin reipas, ystävällinen, en enää pyytänyt mitään. Vain mummu rutisti iltaisin, kuiskasi: Sinä et ole syyllinen. Olet mulle kaikki kaikessa.
Vain se lohdutti.
***
Vuosia kului. Käytin 10, 11, 12. Elämä jakautui selvästi arkiviikonloppu ei enää hiljaista toivoa siitä, että äiti haluaisi muuttaa osaksi perhettä uudelleen. Koulussa minulla oli kavereita, muttei sydänystäviä pelkäsin kiintyä, sitä että minut taas jätettäisiin.
Sen sijaan suhteestani mummuun tuli läheinen. Opin leipomaan pullia, virkkaamaan, tekemään käsitöitä. Meidän kodissa tuoksui vanilja ja kaneli, ikkunalaudalla kukki orvokit ja pelargoniat.
Miksi et koskaan toru? kysyin kerran keittiössä, hörpäten teetä.
Ei ole tarvetta torua. Olet rakas juuri sellaisena kuin olet.
Melkein itkin. Mummu ei koskaan luvannut turhaa hänen seurassaan kapselit helpottivat, maailma oli turvallinen.
Yhtenä lauantaiaamuna äiti tuli aikaisin.
Nousehan, unikeko, hän nauroi ja hymyili lämpimällä tavalla, kuin ennen edes hetken.
Mennään puistoon Oskarin kanssa, hän on järjestänyt meille kivan päivän.
Oikeastiko? Sisällä läikähti jotain toivoa.
Puistossa Oskari oli kuin tavallinen aikuinen, osti hattaraa, otti meistä valokuvia. Jopa nautin. Ehkä kaikki muuttuisi?
Illalla kuitenkin kuulin, kun Oskari sanoi äidille: Mä en pysty tähän. Ei tämä ole minua varten. Siljan on tultava vain pyhinä. Silloin tämä sujuu.
Hyvä on, äiti huokaisi.
Tiesin heti, mitä se tarkoitti. Äiti hyväksyi Oskarin ehdot. Minua ei enää todella kuulunut siihen perheeseen.
Seuraavana päivänä äiti tuli ilman Oskaria, pehmeänä mutta etäisenä.
Nyt nähdään vain harvemmin, hän sanoi. Oskari haluaa rauhaa.
Kenelle se on helpompaa? kuiskasin kylmästi. Hänelle vai minulle?
Äiti ei vastannut. Sen jälkeen näin häntä enää juhlapyhinä. Totuin siihen, ja omasta elämästä alkoi löytyä uusia, tärkeitä ihmisiä. Opin, ettei maailma pysähdy yhteen perheeseen. Isompana sanoin mummulle, että olin antanut äidille anteeksi näin oli helpompi elää. Mummu halasi:
Sinä olet viisas, Silja. Sinun äitisi oli vain kovin yksinäinen ja pelokas. Nyt on sinun vuorosi rakentaa tulevaisuutta.
***
Teininä tiesin jo, mitä haluan. Menestyin koulussa, rakastuin kieliin, erityisesti äidinkieleen. Opettaja sanoi, että osasin kertoa tunteista kehotti pyrkimään kirjailijaksi tai journalistiksi.
Aloin kirjoittaa päiväkirjaa en sattumusten luetteloa, vaan mietteitä ja havaintoja. Teksti pulppusi kuin itsestään. Kirjoittaminen helpotti kaikkea.
Kerran mummu löysi päiväkirjani. Pelkäsin, mutta hän vain hymyili ja pyysi saada säilöä sen muistoiksi.
Kun täytin kahdeksantoista, hain journalistiikkaa opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon. Se oli minun valinta.
Olen ylpeä susta, äiti sanoi. Oskari ei ollut paikalla sellaiset hetket eivät kiinnostaneet häntä.
Uskaltauduin viimein kysymään: Jos kaikki tapahtuisi nyt, lähettäisitkö mut mummulle uudestaan?
Äiti mietti pitkään ja hiljaisena myönsi: En. Nyt valitsisin toisin. Olin nuori ja epävarma. Mutta sinä olet minulle tärkein.
Sanat helpottivat. En voinut saada kaikkea takaisin, mutta päästin viimeisestäkin katkeruudesta irti.
Valmistuin ja sain töitä alueen lehdestä. Kirjoitin tarinoita Jyväskylän ihmisistä, heidän kohtaloistaan. Kerran tein reportaasin orpolasten kanssa näin heidän katseissaan samaa kipua, jota joskus kannoin itse. Tuntui, että ehkä joku hyötyi siitä, mitä olin kokenut.
Vuosia myöhemmin menin naimisiin Tuomon kanssa. Hän oli lämmin ja reilu heti kotonaan meidän pienessä talossa, valmis auttamaan mummua ja osallistumaan elämään.
Kun meidän Aino syntyi, vannoin, että hän ei koskaan kokisi itseään turhaksi. Jokainen ilta kerroin sadun, halasin vähän lujempaa ja kuiskasin: Sinä olet kaikkein rakkainta maailmassa.
Ainon ollessa viisivuotias kävimme mummulla. Aino katseli vanhoja valokuvia.
Mummu, oliko tämä sinä?
Kyllä, kulta, nuorena.
Olitko äiti joskus pieni?
Olin, ja asuin silloin mummun kanssa, minä vastasin.
Rakastiko mummu sua?
Tietysti. Niin kuin minä rakastan sinua.
Aino mietti, vakavana kuten vain lapset osaavat:
Siksi olen tosi onnellinen. Mulla on äiti, mummu ja isä.
Olet, kulta.
Mummu toi lisää marjamehua ja äiti, Maija, tuli perässä. Hetken aikaa ympärillämme oli rauha ja lämpö, kuin kaikki pala palalta olisi asettunut kohdalleen. Äiti katsoi minua uusin silmin ylpeys ja rakkaus näkyi vihdoin sellaisena, kuinka olin aina toivonut.
Me kaikki rakastamme toisiamme, sanoi äiti hiljaa. Otin hänen kätensä. Tiesin voivani uskoa siihen.
Myöhemmin äiti jäi istumaan viereeni, kun kaikki muut olivat muualla.
Olen antanut sinulle aivan liian vähän, hän sanoi. Sä ansaitsit enemmän. Anteeksi, että pelkäsin niin paljon.
En ollut enää vihainen vain surullinen, mutta myös helpottunut.
Sinä yritit rakastaa, niin minäkin. Rakennetaan tästä yhdessä jotain parempaa.
***
Aika kului. Aino kasvoi, mummu leipoi pullia, äiti höpötteli tarinoita, isä nauroi, minä kirjoitin lehtijuttuja, pieniä novelleja, sitten kokonaisen kirjan johon vuodatin elämän tuskan, anteeksiannon ja onnen.
Kun Aino eräänä ehtoona löysi kirjani:
Onko tämä todella sinun tekemä? Oma kuva ja kaikki?
Nyökkäsin.
Tiedätkös, on ihan okei olla surullinenkin joskus. Tärkeintä on, ettei koskaan lakkaa luottamasta siihen, että on rakas. Sinäkin olet.
Mä kirjoitan vielä oman kirjani!
Tee se, muruseni. Kirjoita rehellinen tarina. Ja muista, sua rakastetaan aina.
Aino nyökkäsi vakavana. Katselin häntä ja ymmärsin: tässä hetkessä elämä on omani, kokonainen ja täynnä rakkautta. Kiitin mummua, äitiä, Tuomoa, Ainoa kaikkia vaikeita askeleita, jotka toivat minut tähän.
Katsoin iltahämärän tähtitaivasta. Oli hiljaista. Sisälläni syttyi kiitollisuus kaikesta ja usko siihen, että me kaikki ansaitsemme kodin, jossa ollaan tärkeitä, aina.
