Tuo vettä, kurkku on kuin aavikko! Oon huutanut sulle tunnin, ja sinä vaan kolistelet kattiloita tahallaan, etkä kuule!
Raakkuva, nariseva ääni kantautui kaukaisesta makuuhuoneesta, ja sai Eevi-Inkerin säikähtämään niin, että kauha meinasi tipahtaa kädestä. Hän huokaisi syvään ja laski kymmeneen tapa, jonka oli omaksunut viimeisen kolmen vuoden aikana elämää tässä suomalaisessa sananlaskujen helvetissä. Keittiössä tuoksui keitetty kana ja lääketarpeet aromi, joka tuntui syöpyneen tapetteihin ja verhoihin. Eevi-Inkeri sulki liedeltä kanakeiton, kaatoi huoneenlämpöistä vettä lasiin kylmä ei käy, kuuma ei kelpaa ja suuntasi anoppinsa huoneeseen.
Aila-Liisa makasi korkeilla tyynyillä puoliksi istualtaan, muistuttaen vanhaa, kiukkuista kanalintua. Hänen harmaat, vesiäiset silmänsä seurasivat vävyn jokaista liikettä. Yöpöydällä, ikuisen lääkemäärän, ristikkojen ja lääkepakkausten kaaoksen joukossa, lepäsi paksu ruskea kirjekuori. Sitä ei ollut siinä eilen.
Tässä vettä, Aila-Liisa, ole hyvä, Eevi-Inkeri ojensi lasia, yrittäen pitää äänen tasaisena. En kuullut, liesituuletin oli päällä. Kanakeitto on valmis, kohta soseutan vihannekset, niin kuin lääkäri määräsi.
Anoppi otti muutaman pienen hörpyn, irvisti kuin olisi saanut etikkaa, ja työnsi lasin pois.
Ainahan sulla on tekosyitä, hän mutisi, pyyhki huulet lakanakulmalla. Milloin liesituuletin, milloin imuri, milloin juttelet puhelimessa. Vesi loppuu tässä, ja pojan vaimo vaan kolistelee.
Älkää nyt sanoko noin, olenhan tässä koko ajan, Eevi-Inkeri sivuutti syytökset jo rutiinilla. Hän alkoi suoristaa peittoa, ja hänen katseensa lipsahti taas siihen outoon kirjekuoreen. Paperin kulmasta pilkisti leima.
Mikäs tuo on, jotain uusia lääkärin ohjeita? Eevi-Inkeri viittasi kuoreen. Voinko kurkata, pitääkö käydä apteekissa?
Aila-Liisan käsi nousi silmänräpäyksessä kirjekuoren päälle. Sen verran ripeästi, ettei uskoisi samaisen henkilön hetki sitten valittaneen ettei jaksa nostaa edes lusikkaa.
Älä koske! hän ärähti. Se on mun henkilökohtaisia papereita.
Eevi-Inkeri hämmentyi. Anoppi yleensä vaati, että Eevi-Inkeri perehtyy kaikkiin lääkärinlappuihin, laskuihin ja eläkelaitoksen kirjeisiin. Moisen salaisuuden kanssa ei oltu koskaan ennen pelattu.
Kysyin vaan, Eevi-Inkeri aloitti, mutta samassa eteisestä kuului oven läimäys ja raskaat askeleet.
Tero tuli! anopin kasvoilla käväisi makea hymy. Poika, tule äitin luo ja pelasta mut tältä vanginvartijalta!
Huoneeseen astui Tero, Eevi-Inkerin aviomies. Puvuntakki rutussa, solmio vinossa, ilme uupunut. Hän oli myyntipäällikkö ja viime aikoina viihtynyt töissä myöhään kotona kun vallitsi sairaalan tunnelma ja jatkuva syyttely.
Moi äiti, moi Eevi, Tero murisi, taputti anoppiaan poskelle, katsoi Eeviä ohimennen. Mikäs nyt, mikä vanginvartija? Eevi huolehtii susta kuin lapsesta.
Niin Aila-Liisa puristi suutaan. Sinä et vaan tiedä. Kolistelee ja odottaa että vapautan kämpän. Näkee silmistä kylmät, tyhjät silmät. Ei rakkautta, pelkkää velvollisuutta.
Eevi-Inkeri nielaisi kiukkua. Kolme vuotta sitten, kun Aila-Liisan sai aivoinfarkti, pohdittiin kotihoitajaa tai hoivakotia. Rahat eivät riittäneet hoitajaan, hoivakodia Tero tyrmäsi mitä ihmisetkin ajattelee, oma äiti laitoksessa. Eevi-Inkeri irtisanoutui kirjaston unelmatyöstä, muutti anopin heidän kolmioon Turun Kupittaalla, ja anopin kaksio päätettiin vuokrata, että rahaa lääkkeisiin olisi.
Menen kattamaan pöytää, Eevi-Inkeri totesi hiljaa ja poistui huoneesta.
Illallisella Tero pyöritti haarukalla lihapullaa.
Onko hyvää? Eevi-Inkeri kysyi, toivoen pientä lämpöä.
Ihan ok, Tero tuijotti kännykkää. Hei, äiti halusi että kutsut Kristiina käymään. Sanoi kaipaavansa.
Kristiina oli Aila-Liisan veljen tytär, nelikymppinen erittäin kovaääninen, vahvasti meikattu ja täysin hyödytön kävijä. Tyypillisesti hän tuli kerran puolessa vuodessa, toi halvan mutakakun, istui hetken anopin luona jaarittelemassa deiteistään ja jätti jälkeensä hajuvesipilven ja likaiset kahvikupit.
Miksi ihmeessä? Eevi-Inkeri ihmetteli. Aila-Liisalla on verenpaine pilvissä, hän tarvitsee rauhaa, ja Kristiina on pyörremyrsky. Jälleen kerran hermot menevät.
No, äiti pyysi. Sanoi että on asiaa. Anna tulla, kestät tunnin.
Seuraavana päivänä Kristiina saapui täsmällisesti puoleltapäivin. Hän viipyi ovesta sisään ulkokengissä, tallaasi maton yli ja huudahti:
Eevi, moi! Oletpa lihonut, toi aamutakki tekee sut leveäksi. Missä Aila-Liisa, toin karkkeja!
Kädessä oli vaahtokarkkipussi täysin kiellettyä anopin sokerin takia.
Eevi-Inkeri osoitti makuuhuoneen oven suuntaan sanattomasti. Kristiina sukelsi sisään, josta alkoi pian kuulua vilkasta supatusta ja anopin itkemistä. Eevi-Inkeri vetäytyi keittiöön ryhtyi nyppimään perunoita, mutta mieli kiersi kirjekuoren ympärillä.
Tunti myöhemmin Kristiina astui ulos, hymy kasvoilla, kirjekuori laukussaan.
No mutta, Eevi, mun pitää mennä, bisnekset kutsuu! Aila-Liisa nukkuu, älä herätä. Olet muuten hyvä hoitamaan, siistiä täällä. Vaikka nuo verhot, nehän on aika antiikkia.
Ja hän katosi yhtä nopeasti kuin tuli.
Illalla, kun Eevi-Inkeri vaihtoi anopin lakanoita fyysisesti raskas urakka, sillä Aila-Liisa painoi enemmän kuin oli valmis avustamaan hän päätti kysyä:
Aila-Liisa, mitä papereita annoitte Kristiinalle? Tarvitaanko kopiota jollekkin virastolle?
Anoppi siristi silmiään kuin kettu. Katseessa pilkahti vahingonilo.
Tiedätkö, Eevi, se oli minun kiitos. Kristiina on ainut, joka rakastaa mua aidosti. Ei asunnoista, ei perinnöstä, vaan ihan vaan ihmisenä. Veri on vettä sakeampaa.
Eevi-Inkerin sisällä viileni.
Missä asunnossa nyt puhutaan? Teidän kaksiohan on vuokralla, sillä maksetaan lääkkeet. Sovittiin, että kun joskus se menee meidän lapsille.
Aila-Liisa naurahti kuivasti.
Te sovitte! Jakaa karhua ennen kuin se on kaadettu! Minä ratkaisin toisin. Tänään kävi lakimies kun olit Prismassa ja tein lahjakirjan. Kristiinalle.
Eevi-Inkeri jäi lakana kädessä sanattomaksi. Maailma kallistui.
Lahjakirjan? Kristiinalle? Hänelle, joka ei ole koskaan tuonut edes vesilasia? Ei tiedä, mitä lääkkeitä otatte?
Mutta hän ei moiti! Sinä tulet joka päivä naamasi hapanta kuin marjamehu kuin tekisit palvelusta. Kuvittelet, etten huomaa? Odotat että kuolen, jotta saat kämpän! Mutta eipä tullut niin! Kristiina on nyt omistaja. Virallinen! Osakeyhtiölaki. Lahjakirja. Ei voi perua.
Eevi-Inkeri vajosi tuolille. Jalat eivät kantaneet. Kolme vuotta. Kolme vuotta elämää poisheitettuna. Neulat, vaipat, kiukku, unettomat yöt. Työstä luopuminen. Ja kaikki siksi, että kuuli olevansa ahne vieraslaji.
Ja Tero? Eevi-Inkeri kysyi. Tietääkö hän?
Saa tietää kun aika tulee. Minun omaisuuteni minä päätän kenelle. Mene nyt, lämmitä keitto, on nälkä. Ja mulkua vaippaa, painaa mokoma.
Eevi-Inkeri nousi. Korvissa kohisi. Hän asteli eteiseen, puki takin, nappasi laukun ja marssi ulos. Hän ei voinut enää olla siinä asunnossa. Oli pakko saada hengittää.
Hän kierteli Turun katuja pari tuntia, kunnes vilu alkoi poltella varpaita. Mielessä pyöri vain yksi ajatus: petos. Anopilta sitä odottikin, mutta mieheltä Tero ei olisi voinut avata ovea lakimiehelle yksin joku auttoi, joku antoi paperit.
Kun hän palasi, Tero oli jo kotona. Hän söi kanakeittoa suoraan kattilasta.
Missä olit? hän ärisi. Äiti huutaa, vaippa märkä, ja sinä et ole. Pitääkö mun pestä? Olen mies, yök!
Eevi-Inkeri katsoi miestä. Ensimmäistä kertaa 20 avioliittovuoden aikana hän näki Teroa ilman vaaleanpunaisia silmälaseja. Siinä istui ei rakastettu mies, ei tuki ja turva, vaan lapsellinen, egomaaninen tyyppi, jolle arjen hankaluudet olivat muiden hoidettavia.
Tero, Eevi-Inkeri sanoi hiljaa. Anoppisi lahjoitti asunnon Kristiinalle. Teit lahjakirjan. Tiesitkö?
Tero yski keittoa, punastui.
Lahjakirjan? Oletko hullu?
En ole. Hän sanoi itse. Ja Kristiina vei paperit. Lakimies kävi kun olin poissa. Kuka avasi oven? Sinulla on vara-avain.
Tero katseli pöytää, naputteli leipää hajamielisesti.
No kävin kyllä. Äiti pyysi. Sanoi että pitää tehdä joku valtuutus eläkelaitokselle. Päästin lakimiehen sisään, kuulemma asiallinen. En kysellyt, Eevi! Oli kiire töihin!
Et kysellyt? Eevi-Inkeri ääni värisi. Anoppi vei lasten perinnön vieraalle, ja sinä et kysellyt? Kuka nyt maksaa lääkkeet? Vuokratulo loppuu, Kristiina myy kämpän. Mistä rahat, Tero? Omasta palkasta? Vai luuletko, että minä menen taas töihin, että nainen, joka sylkäisi mun naamalle, saa hoitoa?
Älä nyt aloita draamaa! Tero löi nyrkkiä pöytään. Äiti on sairas, aivot sekaisin! Mä peruutan kaiken, tehdään valitus julistetaan holhottavaksi!
Holhottavaksi? Eevi-Inkeri naurahti. Sinä juuri sanoit, että hän on järjissään kun kehut häntä. Ei lakimies ole tyhmä. Hän varmisti, että Aila-Liisan pää pelaa. Kristiina suunnitteli kaiken.
Makuhuoneesta kuului vaativa huuto:
Onko täällä elävää? Vaippa vuotaa! Eevi! Tule peseen!
Tero irvisti.
Eevi, please. Hoida nyt. Sitten selvitellään. Ei voi pitää ihmistä paskassa.
Nyt Eevi-Inkeriltä katkesi se viimeinen, ohut suomalainen pinna. Hän katsoi käsiään punaiset, karheat, täynnä pesun ja siivouksen jälkiä. Hän muisteli, koska olisi viimeksi ollut kampaajalla. Meriloman haave miten me äidin jätämme?
En, hän sanoi.
Mitä et? Tero hämmentyi.
En mene. En pese enää. En kokkaa sosekeittoja. En kuuntele haukkuja. Kristiina sai asunnon lahjakirja, virallisesti mutta periaatteessa, jos sai omaisuuden, saa vastuunkin. Soita hänelle. Hoitakaapa!
Oletko sekaisin? Tero nousi. Kristiina ei vastaa puhelimeen tähän aikaan! Hän ei osaa hoitaa! Eevi, tämä on mun äiti!
Juuri. Sinun äitisi. Ei minun. Kiinteistö meni veljentytölle. Minä olen vieras. Vanginvartija, kuten Aila-Liisa sanoi.
Eevi-Inkeri meni vaatekaapille. Otti matkalaukun.
Mitä teet? Tero seisoi ovella, kalpeana.
Lähden. Muutan omalle äidilleni. Pieneen yksiöön, mutta siellä saa hengittää.
Eevi, älä nyt! Höpsähtihän vanha, mutta korjataan kaikki! Älä jätä meitä! Miten minä selviän?
Hanki hoitaja. Ai niin, rahat loppuu, asuntokin meni Eli, hoida itse. Illalla, yöllä, viikonloppuna. Tervetuloa mun elämään.
Hän täytti matkalaukkua villapaitoja, kirjoja, alusvaatteita kyynel vieri poskelle, mutta ei ollut väliä. Nyt piti päästä äkkiä pois.
Eevi, en päästä sinua! Tero yritti tarttua.
Sinä olet aviomies! Pitää olla yhdessä ilossa ja surussa!
Surussa olin, Tero. Kolme vuotta. Ilo ei näkynyt. Ja muuten hän vetäisi vetoketjun kiinni haen avioeron.
Siksi, että asunto meni?! Olet ahne!
Ei asunnon takia, typerys! hän huusi. Vaan siksi, että teit musta orjan! Siksi, että avasit oven lakimiehelle ja petätit mut! Siksi, ettet nyt pyydä anteeksi, vaan mietit kuka vaihtaa vaippaa!
Hän veti laukun eteiseen. Anopin huoneesta kuului ulinaa:
Tero! Hän jätti minut! Aikoo tappaa! Vettä!
Tero juoksi perässä.
Eevi, please, edes yksi yö!
Jätän avaimet lipastolle, Eevi-Inkeri totesi kylmästi. Hyvästi.
Hän sulki ulko-oven perässään, meni hissiin ja nojasi otsan kylmään peiliin. Nyt sai itkeä vapaasti. Ja se oli helpotusitkua.
Ensimmäiset viikot äidin yksiössä menivät sumussa. Eevi-Inkeri nukkui tusinan tuntia, söi ja käveli Kupittaan puistossa. Hän osti uuden sim-kortin yhteystiedot vain läheisille. Mutta uutiset tulivat silti.
Tuttu kertoi, että Tero soitti Kristiinalle hän ei ensin vastannut, sitten totesi: lahja mikä lahja, hoito ei kuulu sopimukseen. Hän myi kaksion nopeasti ja antoi kaksi kuukautta vuokralaisten häätöön. Viimeiseksi vinkkasi, että Aila-Liisa kannattaisi pistää kunnalliseen palvelukotiin.
Tero otti palkattoman loman. Sitten sairausloman. Aloitti soitot lapsille Kalle ja Helmi, jotka opiskeli Helsingissä ja Tampereella. Yritti vedota äidin kuntoon tulkaa hoitamaan mummoa! Lapset soittivat Eeville.
Mama, papa sanoi että olet petturi, totesi Kalle. Me tiedämme, kuinka paljon teit. Me ei tulla. On tenttiviikot. Ja mummo valitsi Kristiinan.
Eevi-Inkeri oli ylpeä lapsistaan. He näkivät asian oikein.
Kuukauden kuluttua hän palasi kirjastoon töihin. Palkka pieni, mutta kirjojen tuoksu ja rauha olivat parasta lääkettä. Hän haki avioeroa. Tero ei ilmestynyt oikeuteen.
Eräänä iltana kun Eevi-Inkeri tuli kirjastolta, Tero seisoi pihalla. Oli vanhentunut vuosikymmenen, parta ajamatta, paita likainen, tuoksui viinalle ja vanhalle ihmiselle niin kuin Eevi-Inkeri tiesi liian hyvin.
Eevi hän pyysi. Auta. En jaksa. Äiti huutaa ympäri vuorokauden. Kristiina myi kämpän, jollekin hämärälle välittäjälle nopeasti. Rahat loppui. Hoitajaa ei saa. Irtisanoin itseni.
Eevi-Inkeri ei tuntenut muuta kuin kaihoisaa myötähäpeää.
Mitä mä tähän?
Sä osaat hoitaa… Sä tunnet. Tule takaisin, anna anteeksi. Myydään meidän asunto, ostetaan pienempi, palkataan apua.
“Sinä annat anteeksi?” Eevi-Inkeri virnisti. Sinulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. Mutta minä en anna.
Eevi, hän itkee. Kaipaa sinua. Sanoi, että sinä teit parasta puuroa.
Olisi pitänyt muistaa se silloin, kun kutsui lakimiehen.
Mutta Kristiina huijasi! Hän on petkuttaja!
Kristiina teki minkä anoppi salli. Aila-Liisa osti rakkautta neliöillä. Diili tehty. Tavara toimitettu. Ei reklamaatiota.
Sinusta tuli kylmä, Tero kuiskasi.
Minusta tuli vapaa, Eevi-Inkeri korjasi. Mene kotiin, Tero. Älä tule enää. Oikeuskäsittely on viikon päästä. Toivottavasti saadaan nopeasti läpi.
Hän kiersi Teroa ja avasi porttikongin oven.
Eevi! Jos laitan äidin palvelukotiin siinäkin on jonot, paperit Et viitsi auttaa?
Eevi-Inkeri pysähtyi. Kääntyi.
Netistä löytyy ohjeita. Sinähän olit pomo. Hoida homma. Minä hoidin oman vuoroni.
Hän paiskasi oven perässään.
Päästyään äidin asuntoon hän meni ikkunalle. Tero seisoi vieläkin ulkona, pieni, surkea mies, murskana vastuusta jota niin kauan oli sysännyt muille. Eevi-Inkeri veti verhot kiinni.
Keittiössä vesi kiehui. Äiti leipoi kaalipiirakoita.
Kuka siellä oli, Eevi? äiti kysyi.
Väärä osoite, äiti. Ihan väärä osoite.
Eevi-Inkeri istui pöytään, otti lämpimän piirakan. Oli hyvää. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen ruualla oli maku. Elämä jatkui, ja se elämä kuului hänelle. Aila-Liisa sai mitä tilasi rakkaan veljentytön rahalla ja pojan, joka alkoi viimein kasvaa aikuiseksi viisissäkymmenissäkin. Oikeus toteutui, vaikkei koskaan ollut erityisen makea.
Jos tykkäsit, tilaa kanava, pistä peukkua ja kerro mielipide kommenteissa!
