Anoppini on todellinen hienostorouva Oikeastaan voisin lopettaa päiväkirjani tähän lauseeseen, sillä siihen kiteytyy niin paljon tunteitani. Jatkan kuitenkin, jotta saan ajatukseni selviksi myös itselleni.
Joka ilta palasin töistä kotiin väsyneenä ja lysähdin suoraan sohvalle. Voin vain kuvitella, kuinka paljon jaksoin tuollaisina hetkinä haaveilla siitä, että keittäisin jotakin avomiehelleni. Eräänä päivänä astuin sisään ja kuulin mieheni juttelevan puhelimessa. Hän oli juuri aloittanut keskustelun.
Joo. Moi äiti niin niin, ei olla vielä syöty! Hän just tuli kotiin, ehkä tekee joskus ruokaa kun jaksaa. Tietty, että on nälkä, aamiaisen vain ehdin syödä tänään. Nälkä ei sentään maailmaa kaada, kyllä mä kestän. Niin kutsutko mut sisään?
Olin niin ärtynyt, etten edes saanut sanaa suustani. Istuin vain paikallani nyrkit puristuneina. Kun hän laski luurin alas, hän sanoi naivin iloisena ja hyppien: “Äiti kutsuu meidät syömään illalliselle!” Sitten hän alkoi luetella kaikkea, mitä anoppi toisinaan laittoi ruuaksi silakkalaatikkota, perunamuusia, karjalanpaistia. Olin valmis kertomaan rehellisesti kaiken, mitä ajattelin anopistani. Ja jälkiruuan kohdalla piti tulla oma esitelmäni siitä, miksi iltanapostelu voisi joskus olla paikallaan. Mutta laitoin itseni kuntoon, meikkasin ja lähdin illalliselle.
Se kerta oli kuitenkin viimeinen pisara, joka sai maljani vuotamaan yli. Erosimme pian sen jälkeen. Nyt olen naimisissa toista kertaa. Meillä molemmilla on työt, olemme usein väsyneitä, joten laitamme ruokaa vuorotellen. Juuri tämä sopimus on tuonut rauhan ja tasapainon kotiimme.
Ehkä suomalainen arki on vain tällaista. Pienet teot, arjen jakaminen niistä rakentuu meidän onnemme.
