Anoppini on todellinen hienostorouva… Oikeastaan voisin jättää tarinan vain näihin sanoihin, sillä niihin tiivistyy koko tuskani, mutta jatkan selkeyden vuoksi. Joka ilta palasin töistä kotiin ja lysähdin sohvalle väsyneenä. Voin vain kuvitella, kuinka paljon niissä hetkissä olisin tahtonut laittaa ruokaa kihlatuselleni. Eräänä päivänä astuin sisään ja kuulin mieheni puhuvan puhelimessa. Hän oli juuri aloittanut:
Joo. Moi äiti…, niin…, niin…, ei, en ole vielä syönyt! Hän tuli juuri kotiin, ehkä kokkaa kun jaksaa. No, tottakai on nälkä, olen syönyt tänään vaan aamupalan. Mutta nälkä ei ole maailmanloppu, äiti, kyllä mä kestän. Että… kutsutko mut syömään?
Olin niin tuohtunut, etten edes saanut sanaa suustani koko keskustelun ajan. Istuin vain siihen paikkaan, nyrkit puristuneina. Ja kun hän laski puhelimen pois, hän sanoi viattomasti hymyillen, pomppien innosta: Äiti kutsui meidät illalliselle ja alkoi luetella kaikki niitä ruokia, joita hänen äitinsä silloin tällöin teki illalliseksi. Olisin tahtonut kertoa kaiken, mitä ajattelin anopistani. Ja jälkiruoaksi pitää pitkän puheen siitä, Miksi sinä et voi syödä ajoissa ennen nukkumaanmenoa?. Mutta… Laittauduin kuitenkin, sipaisin vähän huulipunaa ja lähdimme illalliselle.
Se oli kuitenkin viimeinen niitti. Myöhemmin tiemme erkanivat. Nyt olen naimisissa toista kertaa. Molemmat käymme töissä ja olemme usein väsyneitä, joten nykyään laitamme ruokaa vuorotellen. Juuri tämän ansiosta kotonamme vallitsee rauha ja tasapaino.
