9. huhtikuuta
Kaisa, en mä enää jaksa, Anneli sanoi puhelimessa. Hänen äänensä ei kuulostanut pyynnöltä, vaan tuomiolta. Mulla ei ole minne mennä. Sä oot mun sisko.
Kastekannu jäi käteeni, kun jäin seisomaan keskelle siistiä, hiljaisen kotini keittiötä. Ulkona huhtikuinen ilta värjäsi taivaan hennon vaaleanpunaiseksi, liedellä keittyi ohra, jonka paistetun sipulin tuoksu leijui huoneessa. Kaikki oli niin kuin aina rauhallista, ennakoitavaa. Kunnes tuo soitto rikkoi illan, ja arkeni siihen samaan hetkeen.
Anneli, mitä on tapahtunut? kysyin, vaikka tiesin vastauksen. Olen aina tiennyt.
Kari lähti. Lähti oikeasti nyt. Kuvittele! Sanoi, että olen liian raskas ihminen. Että hän haluaa toisenlaisen elämän. Mutta olenhan minäkin ihminen! Kaksi viikkoa enää vuokraa jäljellä, työ meni kuukausi sitten, rahaa ei ole enää yhtään. Kaisa, mä tuun sun luo. Vain yhdeksi yöksi. Kunnes saan asiat selvitettyä.
Yhdeksi yöksi sanat, jotka olen kuullut siskoltani yhä uudelleen ja uudelleen. Yksi yö muuttuu viikoksi, viikko kuukaudeksi, kuukausi puoleksi vuodeksi. Ja aina tämä alkaa sillä, että sä oot mun sisko.
Koska tulet? sain sanottua lopulta, ja nostin kastekannun pelargonien viereen ikkunalaudalle.
Huomenna lounasaikaan. Ostin jo junalipun. Viimeiset rahat. Tuuthan asemalle vastaan?
Katsoin muistivihkoani, johon olin kirjannut seuraavan päivän menot hyvällä käsialalla: lääkäri yhdeksältä, sen jälkeen paperit Leenalle, iltapäivällä kaapittaa talvivaatteet varastoon. Eläkkeelle kolme vuotta sitten jääneen kuusikymppisen elämä kulkee tarkasti, jokainen minuutti ja paikka mietitty etukäteen. Silti teen vieläkin kirjanpitoa pienelle yritykselle työ pitää elämässä järjestystä.
Tulen, sanoin ja painoin luurin pöydälle.
Ohra porisi hiljaa, pelargonit hehkuivat viimeisissä auringonsäteissä, ja minä seisoin keskellä keittiötäni puristaen rintaani. Se ei ollut ilo nuoremman siskon tapaamisesta, jota en ollut nähnyt lähes vuoteen. Se oli jotakin muuta. Sitä kauhunsekaista väsymystä, joka tulee aina ennen kuin tämä alkaa.
Aamulla seisoin Helsingin päärautatieasemalla ja katselin ihmisten virtaa. Tunnistin Annelin heti, vaikka hän oli muuttunut. Tummat hiukset oli vaalennettu oranssinkeltaisiksi, juurikasvu paistoi kolme senttiä. Farkut kiristivät liikaa viisikymppiselle, takki oli tahriintunut, selässään valtava reppu ja molemmissa käsissä pursuilevat kauppakassit.
Kaisuli! Anneli huikkasi ja tungeksi väkijoukon läpi. Rakas siskoni!
Halatessamme tunsin edullisten hajuvesien ja vanhan kankaan hajun. Anneli kapsahti kiinni niin, kuin haluaisi sulautua minuun, piiloon maailmalta.
Onpa hyvä nähdä sua, hän mutisi. Sä et tiedä mitä oon käynyt läpi. Kerta kaikkiaan kamalaa.
Kun matkustimme bussilla kotiin, Anneli selosti tauotta: Kari oli osoittautunut törpöksi, työ oli hirveä, vuokranantaja ilkeä, koko kaupunki kylmä ja vieras. Katselin ikkunasta maisemia, ne oli jo liian tuttuja. Parikymmentä vuotta, nyt taas sama kierre. Aiemmin vain paikat, miehet ja työpaikat vaihtuivat.
Tiellä mietin vaan kuinka onnekas olen, kun mulla on sua, Anneli sanoi noustessamme portaita kerrostalossani neljänteen kerrokseen. Sä oot se, joka ei koskaan jätä. Samaa verta.
Kun avasin oven ja päästin hänet sisään, Anneli pudotti repun ja kassit eteisen lattialle, takkinsa ripusti omani viereen.
Ihanan siistiä täällä, hän huoahti katsellen ympärilleen. Kotoisaa, puhdasta. Tätä mä kaipasin.
Kaksion olin rakentanut kodiksi neljäkymmentä vuotta sitten, kun sain sen työpaikan kautta. Lämmin tapetti, puukalusteet, joita olin itse hionut ja lakannut, lukuisat ruukut ikkunalaudalla, virkattuja liinoja, valokuvia hyllyllä. Kaikki omilla paikoillaan, vuosikymmenien yksin elämisen taidolla järjestetty.
Käy peremmälle, laitan vettä kiehumaan, sanoin.
Saisko syötävääkin? Anneli kysyi, jo potkien kenkiä pois eteisen lattialle. En oo syönyt aamulla kuin kahvia, säästin viimeisiä kolikoita junalippuun.
Tein voileipiä juustolla, otin omenapiirakan eiliseltä, keitin vahvat teet. Anneli ahmi, ja välissä jatkoi tarinaansa: Kari oli pihi ja kylmä, kaupassa pomo oli kateellinen ja siksi erotti hänet, vuokra nousi aina, ja joka kuukausi elämä oli taistelua.
Kaksisataa euroa pikku huoneesta Vaasassa, mieti! Anneli valitti. Eihän sellaista voi pyytää. Enhän mä mitään palatsia vaatinut, mutta ihan inhimillistä asuntoa toivoin…
Istuin pöydässä, join teetä hitaasti. Tiesin, että Anneli ei koskaan kerro kaikkea. Ei sitä, että hän usein myöhästyi töistä, kun ei jaksanut nousta. Ei sitä, mihin viimeiset rahat katosivat. Ei että Kari oikeastaan lähti, kun kyllästyi jatkuvaan kitiseen ja rahanpyytämiseen.
Kaisa, hän katsoi minuun teekuppinsa yli. Voinko jäädä tänne… ainakin kuukaudeksi? Kunnes löydän työtä? Mä oikeasti yritän olen aktiivinen, mä pärjään ihmisten kanssa. Kyllä mä järjestän itselleni jotakin. Lupaan.
Lupaan sanapari, jonka arvo perheessämme on jo nähty.
Jää toki, sanoin. Mutta minulla on omat tapani. Olen elänyt yksin vuosia, rauha on tärkeää, erityisesti aamuisin. Herään aikaisin.
Totta kai! Anneli nyökytteli. Et huomaa mua ollenkaan. Oon vain yhden yön täällä, kunnes pääsen jaloilleni. Mehän ollaan perhettä, eikö niin? Perheen pitää auttaa toisiaan.
Illalla petasin hänelle sängyn olohuoneen sohvalle, vein puhtaan lakanan ja pyyhkeen, nostin kannun vettä viereen. Hän otti kaiken itsestäänselvyytenä, ja levitti jo tavaroitaan ympäri huonetta.
Onko sulla mitään kasvovoidetta, hän kysyi vielä. Mun omani on loppu, iho kuivuu ihan hirveästi.
Toin hänelle rasvan, jonka olin ostanut itselleni noin puolen vuoden säästämisen jälkeen. Hän sivelisi kasvoihin, kaulaan, käsiin reilulla kädellä.
Tämähän on hyvä! Anneli kehaisi. En muista koska viimeksi käyttänyt tällaista.
Yöllä uni ei tullut. Kuuntelin makuuhuoneesta kuinka Anneli käänteli peittoa olohuoneessa, availi vesikannua, naputteli puhelinta niin, että sininen valo hehkui käytävällä. Kotini tuttu hiljaisuus oli poissa ja tämäkin oli vasta alkua.
Aamulla nousin kuuden aikaan, kuten aina. Pesin kasvot, venyttelin hiljaa pehmeällä matolla jottei Anneli heräisi, ja keitin itselleni puuron omenalohkojen kanssa. Availin työdokumentit tietokoneella määräaika painoi niskassa, raportti oli valmisteltava ennen lounasta.
Kello yhdeksältä kuului ensimmäinen tuhahdus, sitten yskäisy ja laahaavat askeleet. Anneli ilmestyi keittiön ovelle vanhassa t-paidassa ja alushousuissa, tukka pystyssä.
Huomenta, hän mumisi. Onko kahvia?
Kaapissa, osoitin konetta, jatkoin työtä tietokoneella.
Anneli kolisteli kupeilla, haki lusikkaa, laittoi veden kiehumaan, ja penkoi jääkaapissa.
Löytyykö mitään makeaa? En pysty aloittamaan päivää ilman jotakin makeaa.
Keksipaketti on hyllyllä.
Hän löysi keksit, ja söi puolet yhdellä kertaa istuessaan pöydän ääressä, selaten kännykkää.
Ootko töissä? hän kysyi hetken päästä.
Olen, pitäisi saada raportti valmiiksi.
Kauanko vielä?
Pari tuntia ainakin.
Selvä, hän haukotteli. Menen vielä pitkäkseni. Matka ja hermot vei voimat.
Kuulin kuinka olohuoneessa tv käynnistyi, joku keskusteluohjelma, jossa riideltiin äänekkäästi. Keskittyminen lukuihin kävi vaikeaksi.
Lounasaikaan raportti oli valmis, mutta olin uupunut. Lähdin tekemään ruokaa Anneli oli edelleen olohuoneessa kännykän kanssa samassa asussa.
Anneli, tule syömään, huikkasin.
Joo just, hän mumisi nostamatta katsetta.
Tein salaattia, lämmitin keiton eilispäivältä, katoin pöytään. Anneli istui ja ryhtyi syömään.
Oot aina osannut tehdä hyvää ruokaa, hän totesi. Itsehän en osaa mitään. Kari sanoi, että oon tumpelo keittiössä.
Lupasi tiskata, mutta jälki jäi suttuiseksi; rasvaa roikkui vielä paistinpannussa, haarukat vinossa laatikossa.
Voisitko lähteä illalla kävelylle tai vaikka elokuviin? Anneli kysyi. Tarvitsisi piristystä kaiken tämän jälkeen.
Anneli, ei minulla ole siihen varaa, sanoin hiljaa. Olen eläkkeellä, pieni tulo kirjapidosta.
Kaisuli, me ollaan siskoksia! hän väänsi kasvonsa loukkaantuneeksi. Eikö nyt yhden kerran voi mennä? Maksettava takaisin kun saan töitä.
“Maksetaan takaisin” fraasi joka ei koskaan toteudu.
Etsi ennemmin töitä, Anneli. Sitten pääset omaan elämääsi nopeammin kiinni.
Etsin kyllä, hän parahti. Mutta tällä hetkellä kaikki on niin vaikeaa! Töitä on tarjolla vain minimipalkalla ja minä ansaitsen parempaa.
Illalla käperryin makuuhuoneeseen väsyneenä. Anneli jäi katsomaan tv:tä. Mietin pimeässä, ettei sisaruus ole yksinkertaista. Me rakastimme toisiamme, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta meidän rakkautemme oli erilaista. Minulle se tarkoitti rajoja, kunnioitusta, auttamista muttei kadottamista. Annelille rakkaus oli se, että joku aina pelasti kun oli hätä.
Viikko kului. Anneli ei kiirehtinyt töihin. Hän heräsi myöhään, vaelteli asuntooni yllään minun aamutakkini, joi kahvini ja söi jääkaappini tyhjäksi. Vakuutteli hakevansa töitä, mutta minä en nähnyt muuta kuin kirjoittamista someen ja kavereille valittamista.
Omat rajani murenivat päivittäin. Anneli käytti meikkejäni, pyyhkeitäni, otti vaatteitani pyytämättä. Tuli makuuhuoneeseeni kysymättä, ja saattoi napata jotakin hyllystäni kysymättä. Kun kerran pyysin, että omat tavarani voisivat olla rauhassa, Anneli loukkaantui.
Ootko tosissasi? Mehän ollaan siskoksia! Mulla ei ole mitään, sulla on kaikkea. Mikset jaa?
Vaikenin. Minua kasvatettiin siihen, ettei sukulaiselle sanota ei; että perheessä autetaan aina. Rajojen vetäminen nähtiin petturuutena.
Mutta sisälläni kiristyi. Huomasin ärsyyntyväni jokaisesta äänestä, jonka Anneli aiheutti muruista pöydällä, auki unohtuneesta hammastahnasta, pyyhkeestä pedilläni, puheluista ja äänekkäästä tv:stä.
Kaisa, voisinko saada vähän rahaa uusiin sukkahousuihin? hän pyysi eräänä iltana. Kaikki on hajalla.
Anneli, ei mulla ole ylimääräistä, sain sanottua väsyneenä. Jo nyt ruokakulut ovat kaksinkertaistuneet.
Mutta ihan vähän! Vain kymppi. Mä maksan kun saan töitä, ihan varmasti.
Annoin kympin. Sitten kaksikymppiä matkalippuun. Sitten lisää, kun puhelin meni rikki. Annelin työnhaku eteni samaa tahtia kuin hän asui asunnossani.
Muistatko kun oltiin pieniä? hän muisteli eräänä iltana. Sä olit niin järkevä ja minä touhupää. Äiti sanoi aina: Kaisuli on luotettava, Anneli meidän pirpana. Sulla on ollut tapana pitää minusta huolta.
Muistan, totesin hiljaa.
Sullahan on aina ollut selkäni, nytkin. Sä oot mun turva. Ainut joka ei koskaan jätä.
Tiesin, että Anneli manipuloi. Veti minulle syyllisyyden korttia, nosti lapsuuden yhteiset muistot eteen. Että rakkaus on ehdotonta, siskon pitää aina pelastaa nuorempi.
Anneli, minä haluan, että yrität. Että oikeasti haet töitä, pyrit parempaan.
Mä yritän! hän puuskahti. Mutta ei tämä ole niin helppoa kuin luulet! Mulla on stressi, masennuskin ehkä. Tarvitsen aikaa.
En jatkanut. Puhe loppui siihen.
Kuukauden päästä mitään ei ollut muuttunut. Anneli oli asunut luonani koko ajan, mutta ei ollut edes yrittänyt oikeasti hakea töitä. Elämästäni tuli selviytymiskamppailua; nukuin huonosti, päätä särki, kädet tärisivät kun istuin koneen ääreen.
Lopulta soitin ystävälleni Leenalle.
Leena, mä en enää jaksa, sanoin. Anneli asuu täällä, eikä mikään muutu. En haluaisi työntää häntä pois, koska se tuntuu petturuudelta. Mutta miten sukulaiselle sanotaan ei?
Kaisa rakas, Leena lohdutti, auttaminen ja hyväksikäyttö on kaksi eri asiaa. Sun elämä ei saa mennä vereslihalle, kun toinen aikuinen ei kanna vastuuta itsestään. Toista ei voi aikuiseksi hoivata hänen pitää itse kohdata todellisuus.
Puhelu jäi soimaan päähän. Mietin, kuinka monta kertaa Anneli on jo aikaisemmin tullut yhdeksi yöksi eron jälkeen, irtisanomisen jälkeen, asuntoriidan jälkeen. Lopulta minä aina autoin, mutta mitään todellista muutosta ei ikinä tapahtunut. Kierros alkoi aina uudelleen.
Illalla istuin teekupin kanssa hiljaisessa keittiössäni. Anneli majaili olohuoneessa, söi keksejä ja katsoi taas tv:tä. Katselin sitä kaikkea, ja siinä hetkessä tunsin jokaisen menneen illan: miten olin rakentanut tätä asuntoa, kun mieheni lähti. Miten olin säästänyt euro kerrallaan kalusteisiin ja kasveihin. Miten opettelin vuosien mittaan elämään yksin ja riittämään itselleni.
Nyt tämä elämä taas hajosi, en enää omasta tahdostani. Siskon, joka kuvitteli että veriside oikeuttaa hänen paikkaansa minun ajassani ja kodissani.
Nousin ja kävelin olohuoneen ovelle. Anneli ei katsonut minuun, vaan tuijotti televisiota.
Anneli, sanoin hiljaa.
Njoo, hän mumisi.
Meidän täytyy puhua.
Oota nyt, hän huitaisi. Tässä on jännin kohta menossa.
Astuin sisään, otin kaukosäätimen, sammutin television.
Mitä hittoa? hän parahti. Katselen tässä, miksi sammutit?
En jaksa enää, Anneli. Nyt puhutaan.
Jotakin äänessäni sai hänet vakavoitumaan. Hän istuutui, jätti keksit syrjään.
Mitä nyt on? hän kysyi.
Istuuduin viereiseen nojatuoliin, kädet tärisivät. En osannut riidellä, en ole koskaan osannut.
Anneli, oot ollut täällä nyt kuukauden. Lupasit, että vaan hetken. Lupasit hakea töitä.
Haenhan mä! hän protestoi.
Et hae. Istut puhelimella, katsot tv:tä, rahasi kuluvat minun kukkarostani. Minä olen väsynyt. Todella väsynyt.
Ai siis sä aiot heittää minut ulos? Nytkö sä oot sitä mieltä? Siskosi?
En heitä ulos. Mutta näin ei enää mene. Tarvitsen, että oikeasti haet töitä. Kunnioitat kotiani ja aikoja. Että ymmärrät, että minullakin on oikeus elää.
Sulle tämä on varmaan helppoa. Elät yksin, sinulla on kaikki varmasti aina järjestyksessä. Minulla ei ole mitään.
Ei helppoa, sanoin. Rakastan sinua, Anneli, mutta ei rakkaus tarkoita sitä, että uuvutan itseni sinun puolestasi.
Uuvutat? Anneli tyrmistyi. Sinä yksin omassa asunnossa ja tilität että elämäsi hajoaa. Olen tuonut edes vähän vaihtelua tähän tylsyytene!
Tämä on minun valintani, sanoin. Elän yksin koska haluan niin. Saan olla rauhassa, rakentaa tätä hiljaista, pientä elämää.
Mutta eikö mulle kuulu apu? Anneli kysyi kyynelin silmissä. En olisi tullut muuten. Oikeasti, olen masentunut, en jaksa. Tarvitsen apua, en moitteita!
Olen auttanut sinua kuukauden. Kato kattoa päälle, ruokaa, rahaa. Mutta henkinen auttaminen vaatii myös rehellisyyttä. Ja rehellistä on sanoa, että en enää pysty.
Sä aiot oikeasti ajaa mut pois.
En. Mutta sinulle on kaksi viikkoa aikaa löytää mikä tahansa työ. Myyjä kaupassa, siivooja, tarjoilija ihan sama. Saat jäädä siihen saakka, minä autan ensimmäisen vuokran kanssa, autan löytämään asunnon. Mutta siinä se.
Anneli jäi istumaan hiljaa, kyyneleet poskilla.
En tiedä miten elää näin, hän sai lopulta sanotuksi. Olen aina ollut kevytmielinen, vastuuton. Äiti varoitti jo pienenä.
Äiti oli väärässä, sanoin lempeästi. Kyllä ihminen voi oppia, kun joutuu ottamaan vastuuta. Nyt on sen aika.
Hetken jälkeen hän nyökkäsi.
Kaksi viikkoa. Yritän nyt.
Seuraavat viikot olivat vaikeita. Anneli haki töitä pitkin hampain, kävi haastatteluissa mutta löysi aina vikoja. Työt olivat liian pieniä, työaika väärä, porukka huono.
Harmittaako, että en kelpaa sinulle enää? hän kysyi yhtenä iltana.
Ei harmita. Olen sinusta ylpeä, jos yrität, vaikkei heti onnistu.
Kahdentenatoista päivänä Anneli palasi kotiin: töissä käytettyjen vaatteiden kaupassa, vaihtuva vuoro, matala palkka mutta työ.
Pääsin. Ootko tyytyväinen? hän tokaisi ripeästi.
Olen, sanoin aidosti.
Ennen kuin kaksi viikkoa täyttyi, etsimme yhdessä pienen huoneen vuokralle Itä-Helsingistä vanhan naisihmisen asunnosta. Minä maksoin ensimmäisen vuokran ja annoin vähän rahaa ruokaan. Otimme kimpsut ja kapsut, ja pakkasimme kaiken mukaan.
Oven suussa viimeisenä iltana Anneli seisoi ovella valmiina. Raitistunut, kasvoilla väsymys ja samaan aikaan jotakin uutta, ehkä arkuutta.
Mä lähden nyt, hän sanoi hiljaa katsomatta minuun.
Anneli, muista soittaa kun pääset perille hyvin. Kysyn varmasti miten menee.
Miksi kysyisit? Nyt saat olla rauhassa minusta, hän sanoi uupuneesti.
Koska olet siskoni. Ja rakastan sinua mutta nyt vähän eri tavalla. Toivon sinulle vain hyvää.
Hän nyökkäsi, käänsi selkänsä ja lähti. Kuulin askeleet rappukäytävässä hiipuvan. Istuin keittiössä pitkään, kädet sylissä, syvä hiljaisuus palasi kotiin. Avasin tuuletusikkunan olohuoneessa ja päästin raikkaan kevätilman sisään. Olo oli raskas, mutta samaan aikaan kevyempi kuin pitkään aikaan. Tiesin, että tein sen, mitä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten.
Viikko myöhemmin Anneli soitti.
Kaisa, se olen minä. Halusin vain kertoa, että kaikki on ihan ookoo. Työssä käyn, emäntä on oikeastaan mukava.
Kiva kuulla. Miten sinä voit?
Väsyttää, hän huokaisi. En ole tottunut tällaiseen määrään työtä. Mutta pärjään kyllä.
Hiljaisuus kesti hetken.
Kaisa, olen miettinyt paljon sitä, mitä sanoit. Olen ollut vihainen sulle. Mutta tajusin, että olit oikeassa. Mä olen tottunut siihen, että joku aina pelastaa. Nyt piti ensimmäistä kertaa yrittää itse.
Anneli…
Anna mun sanoa. En tiedä miten onnistun, mutta lupaan yrittää nyt oikeasti.
Itkin hiljaa puhelin kädessä.
Kiitos että sanoit tuon, kuiskasin. Pelkäsin, että katoat elämästäni.
Ehkä olisin ennen kadonnut nyt en. Ehkä tää on just sitä aikuisuutta, josta tarvitsen kannustusta, en hoivaa.
Jos joskus tulee ihan mahdoton paikka, niin aloitin.
Kaisa, en halua että taas autat minua liikaa. Enhän ikinä opi muuten. Minun pitää oppia 54-vuotiaana se, jonka sinä opit jo nuorena.
Lopetimme puhelun, ja istuin vielä pitkään tuijottamassa huhtikuun yötä. En tiennyt onko suhteemme muuttunut pysyvästi vai hetkeksi vain. Mutta huomasin että vaikka sisäiset rajat tekee kipeää, joskus ne ovat parasta mitä ihmiselle voi antaa.
