Heti kun palasin kotiin, naapurini yllättäen sanoi: “Joka päivä asunnossasi huutaa joku mies, hän on jo saanut kaikki hermostumaan.” Miten se olisi mahdollista, kun asun aivan yksin?
Seuraavana päivänä päätin olla menemättä töihin ja piilouduin sängyn alle. Tas exactly kello 11.20 vieras mies avasi oven omalla avaimellaan ja tekemänsä asia kauhistutti minua.
Kun palasin kotiin, naapuri jo odotti minua oven edessä.
Asunnostasi kuuluu päivisin hirveä meteli, hän sanoi. Siellä huutaa mies.
Olin ymmälläni.
Se ei voi olla, vastasin. Päivisin täällä ei ole ketään. Asun yksin ja olen aina töissä.
Naapuri pudisti päätään tiukasti.
Olen kuullut sen useita kertoja, hän sanoi. Puolen päivän aikaan. Selvästi miehen ääni. Koputin jopa oveen, mutta kukaan ei avannut.
Yritin hymyillä, sanoin varmaan jättäneeni television päälle. Naapuri lähti, mutta hänen sanansa eivät jättäneet mieltäni rauhaan.
Kun kuljin asuntooni, minulle tuli outo olo. Kierrin huoneet läpi kaikki oli paikoillaan, ovet ja ikkunat kiinni, mitään ei ollut viety, ei mitään jälkiä. Järki sanoi, että kaikki on kunnossa, mutta sisällä ahdisti.
Sinä yönä en saanut juuri lainkaan unta.
Aamulla tein päätöksen. Soitin töihin ja sanoin olevani sairaana. Kello oli 7.45, kun lähdin ulos niin, että naapurit varmasti näkivät minut. Käynnistin auton, ajoin hieman matkaa, palaasin ja sammutin moottorin, hiivin takaisin sivuoven kautta. Makuuhuoneessa ryömin nopeasti sängyn alle ja vedin peiton päälleni, pysytellen piilossa.
Kellon viisarit matelivat. Aloin jo epäillä omaa järkeäni, kun noin 11.20 kuulin ulko-oven avautuvan.
Askeleet kulkivat eteisen läpi, rauhalliset ja varmat kuin omistaja olisi palannut kotiin. Kenkien rahina lattialla kuulosti kumman tutulta.
Askeleet tulivat makuuhuoneeseen.
Sitten kuulin miehen äänen matalan ja ärtyneen:
Taas oot jättänyt kaiken levälleen…
Hän lausui nimeni.
Tuo ääni oli liian tuttu. Ja silloin pelästyin todella, kun tajusin, kuka tuo salaperäinen mies todella oli.
Totuus selvisi minulle myöhemmin, kun kaikki oli jo ohi.
Asunnon omistaja oli joka päivä tullut asuntooni heti kun lähdin töihin. Hänellä oli omat avaimensa. Hän tiesi aikatauluni monelta lähden, monelta palaan. Olin itse kertonut hänelle kaiken arjessani, sen kummemmin ajattelematta.
Hän ei käynyt varastamassa mitään, ei etsinyt arvoesineitä. Hän vain eli täällä.
Hän riisui kengät eteisessä, aivan kuten kotonaan. Istui sohvalle, laittoi television päälle, söi jääkaapistani ruokaa, käytti kylpyhuonetta, joskus makasi sängyssäni.
Hän tunsi paikat, koska oli itse aikoinaan järjestänyt huonekalut ja valinnut tämän asunnon vuokrattavaksi. Hänelle tämä oli edelleen hänen oma asuntonsa.
Hän koki olevansa oikeutettu.
Joskus hän puhui ääneen. Kommentoi sotkuani, tapojani, vaatteita, joita olin jättänyt tuolille. Häntä ärsytti, että en muka huolehtinut asunnosta kunnolla. Naapurit kuulivat hänen äänensä siksi he valittivat.
Hän tiesi nimeni. Hän tiesi tapani. Hän tiesi, että palaan aikaisintaan illalla.
Hän ei ollut arvannut, että juuri minä kuulisin ensimmäisenä.
Kun poliisi tuli hakemaan hänet pois, mies oli aidosti hämmentynyt. Hän sanoi, ettei ymmärtänyt tehneensä mitään väärää. Asunto oli hänen. Avaimet olivat hänen. Hän sanoi vain tarkistaneensa, että kaikki oli kunnossa.
Sen jälkeen en enää koskaan vuokraa asuntoa vaihtamatta lukkoja heti ensimmäisenä päivänä.
