Heitä se kadulle! Löysin naapurin kissan lumihangesta ja omistaja kieltäytyi pelastamasta sitä
Katri suhtautui aina vähän epäluuloisesti naapurin kissaan. Ei hän kissoja vihannut, mutta tämä valtava raidallinen röyhkimys onnistui kerran suututtamaan hänet pahemman kerran.
Tämä on kertomus siitä, että vaikka maailma olisi kuinka nurinkurinen, ihmisyyttä ei koskaan kannata unohtaa.
Sinä kesänä naapurin kissa Pörrö teki tavakseen käyttää Katrin kasvimaita käymälänään. Katri yllätti kissan toistuvasti minipuutarhassaan: se kaivoi tomerasti multaa, aivan kuin olisi järjestänyt arkeologisia kaivauksia. Katri säntäsi kimeästi huutaen perään, kissa katosi tyynesti pensaiden taa. Katrin mökki oli pieni ja vanha, perintöä mummolta mainiolla paikalla Tampereen laitamilla.
Kun käveli vähän pitemmälle mökkitiellä, ympärillä oli ihan oikea kylä. Bussipysäkiltä kaupunkiin pääsikin jo käden käänteessä. Mummon eläessä Katri rakasti käydä mökillä. Myöhemminkin hän kolusi paikalla viikonloppuisin, toi ystäviä mukanaan, lämmitti saunaa, grillasi makkaraa ja poimi mustikoita. Viereisestä metsästä sai hetkessä tatit pannulle. Rauhaa, ilmaa ja tilaa juuri sitä, mitä suomalainen loma kaipaa. Samassa kylässä asui Katrin serkku Irmeli, äitinsä veli oli Katrin äidin veli. Lapsuuden sielunsisar. Omaa maata, joki ei ollut ikinä tylsää.
Katrilla kasvoi omissa penkeissä retiisiä ja salaattia, toisella ruohosipulia. Vähän mutta omasta maasta. Pörrö taas “viljeli” samoja palstoja omalla tavallaan. Katri meni valittamaan Pörrön emännälle, täti Railille. Tämä pyöritteli silmiään ja tokaisi: “No mitäs minä voin! En ala vahtimaan sitä! Heitä sitä risulla, jos et muuten saa kiinni!”
Syy Railin kovuuteen oli selvä: Pörrö oli hänen edesmenneen miehensä Esan kissa. Raili taas oli aina sanonut: “En minä kissoista piittaa!” Hän oli henkeen ja vereen koiraihminen. Mies vain nukkui pois, kissa jäi.
Pörrö pärjäili kyllä ilman apua. Hiiret pysyivät poissa, ja huhujen mukaan kissa nappasi kalaakin. Aiemmin seurasi omistajaansa kalareissuille. Katolla ja uunin päällä vietti mielellään aikaa huonolla säällä.
Katrin ja Pörrön sotatila kesti koko kesän. Katri yritti puhua järkeä, houkutella, jopa lahjoa makupaloilla. Herkkutikut Pörrö tosin ignoorasi täysin. Silitti vain viiltoa silmissään ja pysytteli viiden metrin päässä.
Eräänä päivänä Katri heitti kaksi litraa jäistä vettä kissan niskaan. Seuraavalla kerralla hän kitki rikkaruohoja pilli suussa ja lähti pillin soidessa jahtiin kuin kentällä oleva jalkapallotuomari. Kissa loikkasi aidan yli, vilkaisi moittivasti: “Ei oltu tästä puhuttu,” ja hävisi. Katri ei voinut kuin nauraa iltaisin. Pörröllä oli tyylinsä.
Täti Raili katseli kisailuja aidan takaa naureskellen. Hänen pitkäaikainen haaveensa oli toteutunut: hän oli nyt koiraihminen! Railin tytär toi pienen pinseri-Pipsan kesäksi, ja Railin huomio siirtyi heti koiraan. Kasvimaan ongelman Katri ratkaisi tuomalla kolme säkkiä kutterilastua ja levittämällä niitä nokkospenkkiin.
Pörrö piti “lahjasta” ja jatkoi kaivamista pelkästään siellä. Katri huokaisi helpotuksesta. Mutta pian hän huomasi, että kissa tarkkaili häntä milloin aidan sisältä, milloin räystään päältä, välillä taas pensasaidan välistä. Kerran Katri säikähti pimeässä pihalla niin, että naapurusto voisi vannoa hänen harjoitelleen oopperalaulua. Se oli tietenkin Pörrö, silmät valopalloina. He olivat Pörrön kanssa selvästi teitittelyväleissä joka ilta uusi yllätys.
Syksyyn asti Katri viihtyi mökillä. Sitten alkoi opiskelu taas, eikä hän käynyt mökillä kuin harvoin.
Eräänä tällaisena reissuna, aamulla pihalle mennessään, Katri huomasi takakuistilla pienen, lumeen peittyneen nyppylän. Se oli Pörrö. Jättikissa kökötti hangessa selvä lumikerros päällään, koko leuka jäähän huurtunut. Se vain nuokkuen odotti kohtaloaan. Katri pudisti lunta pois, mutta kissa ei liikkunut. Silitti, huomasi, ettei se saanut ääntäkään ulos yritti edes naukua, mutta ei jaksanut.
Katri nappasi kissan kainaloon ja kiikutti sisälle. Kääri vilttiin, sulatteli jäätä kuonosta lämpimällä froteepyyhkeellä. Pörrö ei pannut hanttiin ei ollut voimia. Lämpimät vesipullot pesäksi ja Katri syöksyi Railin luo.
Tämä tokaisi: “Se asuu navetassa. Koko talon on merkinnyt, vähemmästäkin. Ei tule enää sisälle!” Raili kertoi, että Pörrö oli Lakin saavuttua alkanut jahtailla koiraa ja merkkailla reviiriään. Kissa ulos rauha säilyi.
Kesän Pörrö sinnitteli. Mutta lämmittämätön navetta talvella oli karu paikka. Katri yritti muistuttaa Railia: Kissa on vanha, kalareissut ohi, lumessa ei elä. Sain vastaukseksi pelkkää murinaa: “On sillä kuivamuonaa kipossa, juokoon lunta! Ei se nälkään kuole! Heitä se kadulle!”
Katri tajusi, että Pörrö ei tullut hänen ovelleen sattumalta. Se etsi viimeistä toivoa. Kun omistajalta ei lämpöä irronnut, hän haki apua siltä, jonka kanssa oli viettänyt kesän hiuskarvaa venyttäen.
Katri soitti ristiin rastiin tutuilleen löytyisikö kissalle kotia? Ei löytynyt. Serkku ehdotti navettaa, seuraa lehmälle ja sialle, mutta kotiin ei voinut ottaa: heilläkin oli jo kaksi karvaista.
Kohta lämmiteltyään Pörrö kömpi viltistä, tassutteli huoneessa, kosketti Katrin jalkaa ja istuutui eteensä, katsoi hiljaa silmiin. Nimittäin, nyt ratkesi hänen kohtalonsa. Katri huokaisi ja soitti äidilleen. Tämä oli aina ollut eläinvastainen, mutta muistellessaan Esaa, joka paransi naapureiden polkupyörät ja vei kalaa ovelle, liikuttui viimein. Kyyneleet silmissä ajatteli vanhenevaa, hylättyä lemmikkiä.
Päätös tuli kuin itsestään.
Katri kävi kyläkaupasta ostamassa muovikopan. Laitteli Pörrön mukavasti sisään ja vei Tampereelle. Uusi elämä saattoi alkaa ja tällä kertaa ei tarvinnut pelätä kylmää.
