Heitä se ulos kadulle. Löysin naapurintytön kotikissan lumen alta, mutta emäntä ei suostunut auttamaan
Aikoinaan suhtauduin aina varauksella naapurin kissaan. En vihannut kissoja, mutta tämä valtava harmaaraidallinen otus sai minut kerran menettämään malttini.
Tämä on kertomus siitä, kuinka tärkeää on pysyä inhimillisenä kaikista olosuhteista huolimatta.
Eräänä menneenä kesänä naapurin kissa Väinö oli ottanut tavakseen käyttää muiden kasvimaita vessanaan. Monta kertaa löysin hänet omalta pieneltä kasvimaaltani Väinö kaivoi multaa aivan kuin olisi ollut arkeologi tutkimassa muinaisesineitä. Karjahdin ja juoksin hänen peräänsä, mutta kissa tassutteli tyynen rauhallisesti pakoon. Mökki, jonka sain mummoltani, sijaitsi mainiolla paikalla, aivan Oulun liepeillä pienessä maalaiskylässä.
Heti kun käveli hieman eteenpäin tieltä, oli täysi maaseudun tunnelma. Mutta jos meni pysäkille valtatie varrella, kaupunkiin pääsi nopeasti. Lapsena rakastin mummolaa ja tulin yhä usein viikonlopuiksi: saunoimme ystävieni kanssa, paistoimme makkaraa, keräsimme marjoja. Lähimetsästä sai sankollisen tattisieniä hetkessä. Rauha, raikas ilma ja tilaa hengittää sitä kaipasin arjen keskellä. Samassa kylässä asui myös serkkuni, tätini Liisan tytär, paras lapsuuden ystäväni. Puutarha, joki aika kului kuin siivillä.
Kasvatin omassa pihamaassani rivin retiisiä ja hernettä, sekä toisella laidalla kasvoi ruohosipuli. Vaikka penkit olivat pienet, ne olivat omiani. Juuri niillä juoksenteli aika röyhkeästi naapurin Väinö. Valitin asiasta Väinön emännälle, täti Sirkalle. Tämä vain tuhahti ja pyöräytti silmiään: “Mitä mie sille voin? En kai mie ala kytätä sitä kissaa! Heitä pölkky perään jos et saa kiinni!”
Tällainen kovasydäminen asenne juonsi siitä, että Väinö oli Sirkka-tädin edesmenneen puolison, Kalevin kissa. Sirkka itse aina tokaisi: “En mie näistä kissoista koskaan piittaa!” Hän piti itseään koiraihmisinä. Ja koska muutama vuosi sitten Kalevi nukkui pois, Väinö jäi hänen riesakseen.
Kissa ei apua kaivannut. Hän pyydysti hiiriä ja huhujen mukaan sai ongittua jopa fisun laiturilta. Ennen se kulki Kalevin rinnalla kalareissuilla. Ainoastaan lämmin katto ja pöntöllinen pesää talven varalle olivat Väinön ainoat vaatimukset.
Minulla ja Väinöllä alkoi oikea pieni sota. Yritin ensin keskustella kisun kanssa, välillä houkuttelin herkulla, mutta hienostuneille kaupunkiherkuille se vain käänsi selkänsä. Lempeisiin puheisiini se tuijotti epäluuloisesti viiden metrin päästä ja perääntyi, jos menin lähemmäs.
Kerran kastelin Väinön kylmällä letkuvedellä. Toisella kertaa menin kitkemään pilli suussa ja kun Väinö ui lähelle, soitin pilliin ja juoksin kisun perässä pitkin penkkejä kuin jalkapallotuomari. Naurattaa vieläkin muistella, kun Väinö hyppäsi aidan yli, katsahti taakseen ja katsoi ankarasti kuin sanoen: “Noin ei ollut sovittu. Tuo on kielletty keino”, ja kipaisi pöksähtäen pusikkoon.
Sirkkatäti seurasi näitä mittelöitä aidalta ja nauroi partaansa. Hänellä oli uusi ilo pääsi vihdoin koiraihmiseksi, kun tytär toi kesäksi pikkuisen villakoiransa Helkan kylään. Kasvimaakysymys ratkesi, kun toin kolme säkkiä kutterinpurua ja kaadoin sen villiintyneen nokkospuskan paikalle.
Väinö hyväksyi lahjani ja siirtyi penkomaan vain siihen kulmaukseen. Huokaisten nojallani ristin käteni. Mutta pian huomasin, että kissa tarkkaili minua: pensaikkojen takaa, katonharjalta tai aidan rakosesta. Kerran myöhään syksyiltana, kun astuin pihalle, säikähdin pahanpäiväisesti, kun pimeästä tuijottivat kirkkaat silmät. Varmaan koko kylä kuuli kiljahdukseni. Väinön kanssa olin kuin vieras ei koskaan tiennyt mistä se seuraavaksi ilmestyy.
Asuin mökillä syksyyn asti, mutta kun opinnot jatkuivat Oulussa, tulin enää viikonloppuisin.
Eräänä sellaisena viikonloppuna, kun aamulla menin ulos, näin kuistilla pienen kinoksen lunta. Siellä oli Väinö. Suuri kissa könötti, yltä päältä lumen peitossa, jääpuikot viiksissä. Ei hätkähtänyt, eikä heilauttanut häntää. Köyryssä selin, pää painuksissa. Kun harjasin lumet pois, se ei reagoinut. Silitin sitä, ja näin miten se avasi suunsa hiljaa yritti maukua, mutta ei saanut enää edes huurua henkiin.
Nappasin Väinön syliini ja vein sisään. Kiedoin vilttiin, lämmitin pään ja sulatin jäätyneet viikset kostealla pyyhkeellä. Väinöllä ei ollut voimia vastustella. Laitoin lämpöpullot ympärille ja lähdin Sirkan luokse.
Tämä tokaisi kylmästi: “Saa asua ladossa, ei tule enää sisälle! Märisi joka nurkan, ja nyt kun tuli koira, ei sitä tänne kelpuuteta.” Kävi ilmi, että kun Helka-koira tuli taloon, Väinö alkoi jahdata ja pelotella koiranpentua ja merkkaili paikkoja. Rauhan vuoksi Sirkka hätisti kissan navettaan.
Kesän Väinö kesti. Mutta kylmä, tuulinen lato oli liikaa sydäntalvella. Yritin puhua Sirkan järkeä: Väinö pyysi vain ruokaa ja lämpöä, mutta sain vastaukseksi: “Laitoin kuivaruokaa kippoon ja lumi kelpaa juotavaksi! Ei se nälkään kuole. Jos ei kelpaa, ulos vaan!”
Kun palasin mökille, ymmärsin että Väinö tuli kuistille juuri siksi hakien turvaa. Hän oli luovuttanut emännän suhteen ja hakeutui sen luo, jonka kanssa oli aiemmin kiistellyt.
Aloin soitella tutuille, jos joku ottaisi kissan, mutta kaikki olivat joko allergisia tai kissoja jo talossa. Serkkuni ehdotti, että veisin Väinön heidän navettaan lehmän ja sikojen sekaan siellä olisi sentään lämpimämpää, mutta taloon ei voinut ottaa.
Kun Väinö oli taas lämminnyt, se kömpi viltistä, käveli rauhallisesti huoneen halki ja istahti vastapäätä, katsoi minua suoraan silmiin. Tuntui, että se ymmärsi kohtalonsa olevan käsissäni. Huokaisin ja soitin äidille. Hän ei tahtonut eläimiä kaupunkikotiin, mutta muistellessaan Kalevin ystävällisyyttä mummoa kohtaan, ja kuinka kissa oli uskollisesti ollut hänen rinnallaan, hän herkistyi. Ajatteli, miten surullista on, kun kukaan ei enää halua vanhaa eläintä.
Päätös syntyi itsestään.
Ostin sekatavaraliikkeestä muovilaatikon kantokahvalla, järjestin Väinölle sinne pehmeän pedin ja vein hänet Ouluun. Alkamassa oli aivan uusi elämä.
