Epämukava miniä
Satu, luitko sä oikeasti sen listan? Mä annoin sulle listan, siinä oli kaikki sanottuna, Eila-Maijan ääni kuulosti samalta kuin koulun tarkalta kanslistilta, joka selittää jollekin vähän hidasälyiselle. Siinä sanotaan: lihahyytelö kolmesta eri lihasta. Kolmesta. Ei kahdesta, ei yhdestä. Kolmesta.
Eila-Maija, luin kyllä mutta just siitä halusin puhua. Sun synttärit on viikon päästä ja mä mietin
Sä mietit, anoppi piti tauon, jonka aikana “mietit” katosi jonnekin epäluulon ja moitteen välimaastoon. Sä mietit, mutta minä sanon nyt, miten tehdään: kolmesta lihasta lihahyytelö, kaali- ja sienipiirakat, silakkalaatikko, mimosasalaatti, rosolli, se rapusalaatti, täytetyt munat, blinit kermaviilillä, ankkaa omenoilla, perunarullat, rahkalaatikko, ja sitten vielä kreemitorttu ja linnutärkkelyskakku. Tämä on minimi, Satu. Minimi. Neljäkymmentä ihmistä on tulossa.
Satu puristi puhelinta ja katsoi ikkunasta ulos. Marraskuun märkää lunta satoi hiljaa, yhtä raskaasti ja epäreilusti kuin tämä keskustelu.
Selvä, Eila-Maija. Soitellaan myöhemmin lisää?
Älä viivyttele. Lauantai tulee nopeammin kuin arvaat.
Satu laski puhelimen keittiön pöydälle ja jäi hetkeksi tuijottamaan sitä. Ruudullinen paperilappu, Eila-Maijan suoralla ja epäilevällä käsialalla kirjoitettu, odotti siinä purkin alla. Satu nappasi listan ja luki uudelleen. Neljätoista kohtaa. Jokaisessa selitys perässä: “itse tehty”, “ei kaupasta”, “parempi kuin viimeksi”.
Parempi kuin viimeksi. Viimeksi oli Marjan, kälyn, hääpäiväjuhlat. Silloin Satu aloitti leipomisen kolme päivää aikaisemmin. Kolmen päivän jälkeen jalat olivat puutuneet, kädet halkeilivat tiskauksesta ja veitsen terästä. Jari, puoliso, kävi kotona, nappasi ruokaa suoraan padasta ja painui sohvalle katsomaan jääkiekkoa. Kerran kysyi, tarvitseeko apua. Satu vastasi “ei tarvitse”. Jari nyökkäsi ja häipyi. Hyväntahtoisesti, ei pahalla. Hän vain meni.
Itse juhlassa Eila-Maija maistoi lihahyytelöä, viittoi Sadun luokse ja totesi hiljaa: “Vähän liikaa suolaa”. Ei muuta. Vieraiden kehut jäivät kuulematta, piirakoita kehuttiin niin kuin ne olisivat vähintään Suomen kansallisaarre. Eila-Maija nyökkäili: “Meillä on tällaiset perinteet.” Sadusta ei mainittu mitään.
Nyt, istuessaan vanhassa kerrostalossa Sörnäisissä, missä he olivat Jarin kanssa asuneet jo yhdeksäntoista vuotta, Satu tajusi että sana “perinne” tarkoitti Eila-Maijalle hyvin täsmällistä juttua. Perinne: miniä kokkaa. Perinne: miniä siivoaa. Perinne: miniä on kiitollinen, että ylipäätään saa istua pöytään.
Puhelin värisi. Marja.
Satu, sä juttelit äidin kanssa? Se sanoi että sä olit ihan outo.
Ihan normaali olin. Vähän väsynyt vaan.
No niinpä. Mutta synttärit on viikon päästä, kohta pitää käydä ostoksilla. Mä voin tulla keskiviikkona markettiin, kannan kassit. Tauko. Tai eihän se käy, mulla on kynnet silloin. Torstaina?
Marja, hoidan ostokset itse.
No niin, mutta muista, äiti haluaa ankkaa just kotimaisista Antonovan-omenoista, ei mistään marketin Galaista. Antonova antaa sen oikean kirpeyden, tiedäthän.
Tiedän.
Ja se hyytelö pitää olla läpinäkyvää. Viimeksi oli vähän sameaa.
Satu sulki silmät. Läpinäkyvä lihahyytelö kolmesta lihasta. Antonovat ankaan. Kaksi täytekakkua. Neljäkymmentä ihmistä.
Hyvä, Marja. Kiitti. Mä hoidan.
Satu laittoi puhelimen pois ja nousi. Pitäisi jo kohta laittaa iltaruoka. Jari tulee seitsemältä, takuulla nälkäisenä, ja jos ruoka puuttuu, seuraa pitkä, moittiva katse ja: “Et vissiin tänään kokannu?” Ei suuttumusta, vaan sellaista aitoa hämmästystä, kuin bussi olisi kadonnut pysäkiltä.
Satu avasi jääkaapin. Otti kanan, sipulin, porkkanat. Laittoi kattilan tulelle. Liikkeet olivat automaattisia, lihasmuistista. Yhdeksäntoista vuotta samoja säätöjä.
Satu tapasi Jarin ollessaan kaksikymmentäkuusi. Jari oli se äänekäs, vitsiniekka, joka sai kaikki nauramaan. Ensitapaamisessa Eila-Maija lausui: “Sä vaikutat fiksulta tytöltä”. Satu piti sitä kohteliaisuutena. Vasta myöhemmin huomasi, että “fiksu” tarkoitti lähinnä “ei väitä vastaan”.
Naimisiin mentiin kun Satu oli kaksikymmentäkahdeksan. Ensimmäinen vuosi meni. Sitten syntyi Aaro. Kun Aaro aikanaan muutti opiskelemaan, kotiin jäi tämä: asunto, keittiö, ruutuvihkonen resepteineen.
Liemi alkoi kiehua. Satu hiljensi levyn ja käveli huoneeseen. Ajatteli soittaa omalle äidille ihan vaan kuullakseen äänen. Mutta silloin puhelin soi.
Äiti soitti.
Satu, äidin ääni oli matala ja lämmin, mutta siinä oli sellainen värähdys, että Satu tiesi heti, että tämä ei ollut mikään “mitä kuuluu” -puhelu. Voisitko tänään tulla?
Mikä on?
Isälle tuli huono olo. Soitettiin ambulanssi. Ollaan nyt Meilahden päivystyksessä.
Satu oli jo takkia vetämässä ylleen, sitten muisti padassa kiehuvan liemen. Sam mutina, samat liikkeet: hella pois, Jari viesti: “Isällä hätä, lähdin vanhemmille, ruoka keittiössä”. Laukku mukaan, ulos.
Katu oli pimeä ja märkä. Taksissa Satu katseli ikkunoista sumuisia katuvaloja. Kalevi, isä. Seitsemänkaksivuotias, sydän toiminut kuin junan vessa, ei valittanut koskaan. Sanoi aina: “Eiköhän tässä vielä teidät kaikki tanssita.” Satu uskoi siihen. Uskoi varmuudella, joka sattuu.
Sairaalassa odotti desinfioitu haju ja pitkä, vaalea, käytävä. Anoppi seisoi ikkunassa, takkia ei ollut ottanut pois, käsilaukku rintaa vasten.
Äiti.
Äiti kääntyi. Silmät kuivat, mutta Satu tunsi miten kurkkuun jysähti.
Korkea verenpaine. Ja jotain pään kanssa. Kaatu käytävään. Mä tulin keittiöstä, ja isä makasi siinä.
Miten nyt?
Tutkitaan vielä. Lääkäri sanoi, että pitää odottaa.
He istuivat sairaalan kovilla tuoleilla ja odottivat. Äidin käsi puristi Sadun kättä pieni ja viileä. Satu huomasi, ettei ollut käynyt vanhempien luona kolmeen viikkoon. Aina vain muuta kaupassa, hellan ääressä, imuroimassa, Eila-Maijan listaa tavaamassa.
Tunnin ja vartin jälkeen tuli lääkäri. Nuori, silmälasipäinen, uupuneen näköinen.
Tila on saatu stabiiliksi, hän sanoi. Mutta on epäily aivoverenkierron häiriöstä. Tarvitsee lisätutkimuksia ja seurantaa. Hän jää ainakin viikoksi tänne.
Mutta hän toipuu? äiti kysyi.
Katsotaan. Aika näyttää. Voi mennä parempaan, mutta vielä ei tiedetä tarkasti.
Satu vei äidin kotiin, keitti teetä, istui sohvan reunassa kunnes äiti nukahti. Sitten Satu istui vanhempien keittiössä ja antoi hiljaisuuden käydä hermoilleen. Täällä hiljaisuus oli kuin vanha villapaita, pehmeä ja lämmin. Ikkunalaudalla kukki äidin pelargoniat, jotka eivät vaatinut koskaan mitään. Seinällä kuva: Satu seitsemänvuotiaana pitämässä isää kädestä.
Hän palasi kotiin vasta puolenyön jälkeen.
Jari ei nukkunut. Makoili puhelin kädessä, laski sen Satu nähdessään.
Miten kävi?
Huonosti. On se aivoverenkiertojuttu.
Vakavaa, Jari sanoi. Sitten hiljeni. Söitkö mitään?
En.
Siellä on kanaa padassa, lämmitin. Ota siitä.
Satu otti. Söi seisaaltaan, altaan päällä, kun ei jaksanut kattaa pöytää. Sitten kävi nukkumaan. Unen tulo kesti. Katsoi kattoa ja ajatteli isän kasvoja, äidin käsiä, sitä kuinka siellä keittiössä aina tuoksui oma lapsuus.
Aamulla Eila-Maija soitti.
Satu, kuulin että lähdit johonkin eilen. Jari sanoi että isälläsi on jotakin. Mutta ymmärrät varmaan että nyt on enää kuusi päivää juhliin?
Eila-Maija, isä on sairaalassa.
No niinhän mä kuulin. Mutta eikö se ole tossa melkein naapurissa? Ethän sä siellä makaa. Koska alat kokata?
Satu tunsi, miten sisällä kaikki muuttui oudon rauhalliseksi, kuin vesi, joka seisoo liikkumatta.
En tiedä vielä.
Mitä se tarkoittaa: et tiedä? Eila-Maijan äänestä kuului syvä yllättyneisyys, jota hän käytti vain todellisiin yllätyksiin. Satu, nämä on mun 70-vuotisjuhlat! Tämä tulee kerran elämässä! Ymmärrätkö?
Ymmärrän. Mutta mulla on vain yksi isä.
Hiljaisuus.
No, Eila-Maija tokaisi viimein, sujuuhan tuo. Eihän sairaalassa tarvitse olla koko ajan. Käyt moikkaamassa ja sitten olet vapaa.
Satu ei vastannut. Hyvästeli ja sulki puhelimen.
Jari joi kahvia keittiössä. Katsoi Satuun.
Soittiko äiti?
Joo.
Mitä se?
Kysyi koska aloitan kokkauksen.
Jari nyökkäsi ja hörppäsi kahvia. Sitten sanoi:
No, Satu, kato, sillä on juhlat. Neljäkymmentä ihmistä. Ei sitä nyt voi perua.
En mä pyydä perumaan.
Just niin. Kyllä sä ehdit kaiken. Käyt vaikka sairaalassa päivällä, iltaisin sitten kokkaat, eikö vaan?
Satu katsoi Jariin. Jari katseli puhelintaan, otsa vähän kurtussa luultavasti jollekin somessa, ei Sadulle.
Jari, Satu sanoi, mitä jos se olisi sun äiti sairaalassa?
Jari nosti katseen.
Mitä sitten?
Ei mitään. Ihan vaan että mietin.
Se on eri asia.
Miksi?
Koska se on mun äiti, Jari sanoi siihen sävyyn, että siinä hänen mielestään oli kaikki.
Satu lähti sairaalaan.
Isä makasi neljän hengen huoneessa. Nukkui. Satu melkein säikähti, mutta hoitaja sanoi, että isä vain nukkuu. Satu istui vieressä, katsoi isän kasvoja. Harmaat harottavat partakarvat, kädet peiton päällä, isot ja vahvat. Niillä käsillä isä oli hänelle veistänyt pienen puisen linnun. Ne kädet kerran ottivat syliin kun polkupyörä katkesi alta.
Isä avasi silmät, katsoi Satuun. Yritti hymyillä varovasti, varmistellen ettei tämä nyt mitenkään ole painajainen.
Sä tulit, isä sanoi, ääni heikko. Yleensä hän puhui kuin olisi asemalaiturilla huutamassa junaa kiinni.
Tottakai tulin. Miten voit?
Ihan hyvin. Pää vähän pyörryttää. Ei tästä kannata numeroa tehdä.
Kyllä siitä vähän kannattaa.
No, isä kohautti olkia, kyllä tässä vielä eletään.
Satu istui kaksi tuntia. Sitten soitti äidille: isä on hereillä, juttelee. Äiti totesi: “No onpa hyvä”, ja Sadun silmissä pisti.
Matkalla kotiin Satu katseli huurteen läpi bussin ikkunasta ulos. Ajatteli kaikessa yksinkertaisuudessaan, että tämä juuri on tärkeää. Isä sairaalassa. Äiti yksin. Eila-Maijan lista ja Antonovat ei ole tärkeää. Ja tämä totuus tuntui niin itsestään selvältä, että Satu ihmetteli, miksi ei ollut aiemmin ajatellut ihan samalla lailla.
Illalla Jari tuli kotiin hyvällä tuulella, toi tuoretta leipää, jutteli työjutuistaan. Satu nyökytteli. Lopulta sanoi:
Jari, mä en aio kokata juhliin.
Jari pysähtyi. Laski lasin pöydälle.
Miten niin et aio?
En aio. Isä on sairaalassa, äiti tarvitsee mua. Mä en seiso kolmea päivää hellan ääressä.
Satu, Jari lausui koko nimen, kuten aina kun suuttui, siellä on neljäkymmentä ihmistä. Mamma tarvitsee juhlat. Se on sen syntymäpäivä.
Jari, isälläni on aivoverenkiertohäiriö.
Ymmärrän. Se on vakavaa. Mutta kyllä siellä sairaalassa riittää hoitajia. Ei sun siellä tarvitse olla päivät pitkät.
Ei tarvitsekaan. Mutta en aio laittaa kahdeksaa ruokalajia kun mun oma isä makaa tipassa.
Jari nousi ja pyöri keittiössä.
Tajuat varmaan että äiti ei voi perua juhlia? Vieraat kutsuttu, Marjakin ehtinyt möläyttää kaikille.
Tilatkaa ruoka.
Tilausruoka? Jari katsoi kuin Satu olisi ehdottanut alastonjoogaa anopin olohuoneessa. Äiti haluaa kotiruokaa. Kyllä sä tiedät hänet.
Tiedän, Satu sanoi. Liian hyvin.
Jarin silmissä vilahti jokin uusi ilme, jota Satu ei heti tunnistanut. Ei suuttumus, vaan jotain neuvottoman hiljaisuuden ja pettymyksen väliltä kuin joku käyttöesine ei enää toimisikaan.
Kulta, mieti nyt. Tämä on kerran elämässä. Isä on hoidossa. Sinä ehdit hoitaa molemmat.
En.
Et vai?
En, Jari.
Jari marssi olohuoneeseen. Kohta Marja soitti.
Satu, mikä juttu tämä nyt on? Jari sanoi että et aio kokata? Neljäkymmentä ihmistä.
Kyllä mä ymmärrän.
Äiti täyttää 70! Eikö se merkitse mitään?
Merkitsee. Mutta mun isä on sairaalassa. Sekin merkitsee.
Mutta juhlia ei voi siirtää!
Marja, voitte tilata ruoan. Tai tehdä itse. Auttelen resepteissä kyllä.
Hiljaisuus. Sitten:
Me ei osata.
Sitten opitte.
Satu laittoi puhelimen pois. Kädet eivät edes tärisseet yllätys. Ei pelkoa, ei vihaa. Vain tyyni päätös, joka oli syntynyt sinä aamuna.
Seuraavana päivänä hän taas meni sairaalaan. Isällä oli jo vähän parempi olo. Istuikin, söi ohuen puuron, irvisti mutta söi. “Täällä syötetään kuin kersaa tarhassa.” Satu nauroi. Teki äidin kanssa kotibuljongin ja toi termoksessa. Isä joi kaiken. “Nyt maistuu!”
Sitten he joivat kotona teetä. Vanhempien pieni keittiö, kukkaverho, jääkaapin ovenkahvasta piteli pihkalla. Tuoksui leivältä ja mintulta, jonka äiti kuivasi joka kesä. Satu mietti, miten tämä tuoksu oli hänen tuoksunsa ei se, jossa seistään kolme päivää vieraan listan ääressä.
Miten jaksat, Satu? äiti kysyi.
Ihan hyvin.
Onko Jarin puolella jotain?
Anopilla on synttärit lauantaina.
Menetkö sinne?
Ehkä. Mutta en kokkaa.
Äiti oli hetken hiljaa. Sitten kysyi varovasti, kuin olisi miettinyt tätä pitkään.
Satu, ootko sä siellä onnellinen?
Satu nosti katseen.
Missä mielessä?
No, mietin vain kun aina olet väsynyt ja kiireinen. Et koskaan vain istu.
Satu vilkaisi puhelintaan. Olikin totta.
Tapa.
Niin, sanoi äiti. Kaatoi lisää teetä eikä kysynyt enempää.
Keskiviikkona Eila-Maija soitti siteeraavalla, värisevällä äänellä.
Satu, haluaisin puhua aikuisesti.
Ole hyvä.
Ymmärrän, että isäsi on sairas. Minäkin olen odottanut tätä juhlaa kaksikymmentä vuotta. Olen 70. Ei näitä toisia synttäreitä tule.
Satu oli hiljaa.
En pyydä että hylkäisit isäsi. Pyydän vain, että teet sen minkä parhaiten osaat. Sinun kaltaista kokkia ei löydy toista.
Eila-Maija, Satu vastasi hitaasti, olen ymmärtänyt tämän viikon aikana yhtä. Minun panokseni ei ole lihahyytelö eikä piirakat. Isäni makaa sairaalassa. Mä haluan olla hänen lähellään.
Ole sitten. Kukaan ei estä. Päivällä sairaalassa, illalla keittiössä. En pyydä mahdottomia.
Teille se ei ole mahdotonta. Minulle juuri sitä. En voi teeskennellä, että kaikki on ok, kun ei ole.
Hiljaista.
Olitkin vähän vaikea, Eila-Maija lopulta totesi. Ei ilkeästi, yhtä itsestään selvänä kuin sään.
Ehkä oli.
Jari on tosi pahoillaan.
Tiedän.
Sanoo, että olet muuttunut.
Ehkä olenkin.
Puhelimen jälkeen Satu huomasi: kädet eivät edelleenkään tärisseet.
Torstaiaamuna Satu pakkaa kassinsa: vaihtovaatteet, laturi, hammasharja, passi. Ei miettinyt asiaa pitkään, vain toimi. Tekstaa Aarolle: “Isällä paremmin. Olen muutaman päivän mummolassa. Hyvin menee.” Aaro vastaa: “Soitan illalla! Ootko varmasti kunnossa?” “Olen. Halaus”.
Kun Jari lähtee töihin, Satu jättää lapun keittiöön: “Olen vanhemmilla. Soitan.”
Seisoo hetken kotikeittönsä ovella. Yhdeksäntoista vuotta tätä samaa. Samaa pöytää, samaa liettä, samaa vieraalta tuntuvaa aamua.
Sulkee oven. Kävelee kadulle.
Ei sada enää. On kylmä ja kirkasta, taivas sellainen helmiäisharmaa, mikä osuu marras-joulukuulle. Satu kävelee bussille ja ajattelee, että yhdeksäntoista vuotta on tosi pitkä aika lähes puoli elämää. Ja että se on puoli elämää, jonka on elänyt sillä ajatuksella, että ansaitsee juuri niin vähän kuin saa. Ei sen enempää.
Kotona odottaa mintuntuoksu ja lämmin valo. Äiti vain vilkaisee kassia, väistää oven pielestä ja ottaa kainaloon hetkeksi ei mitään kyselyä. Jossain rinnan päällä jokin pitkään kasassa pidetty hellittää.
Aiotko jäädä? äiti kysyy.
Muutaman päivän, jos sopii.
Mitä “jos sopii”, äiti toruu lempeästi, tää on sun koti!
Neljän päivän ajan Satu asuu vanhemmilla. Joka aamu he käyvät sairaalassa. Isä virkistyy, jo istuukin sängyssä ja marmattaa ruuasta, haluaa oikean aterian. Lääkäri arvioi varovasti, että hyvältä näyttää, mutta tarvitaan aikaa.
Satu nukkuu enemmän kuin vuosiin, aamulla ilman kelloa. Syö äidin perusruokia: ohraa, borssikeittoa, omenapiirakkaa syksyn Antonovista. Ei hienoa, ei mitään ylimääräistä mutta niin hyvää, että itkettää pöydässä.
Mikä tuli? äiti kysyy.
Ei mikään. Hyvää vaan.
Äiti tyytyy siihen.
Jari soittaa ensi kerran perjantai-iltana: äänessä jännitettä.
Milloin tuut kotiin?
En tiedä vielä.
Satu, huomenna on juhlat. Koko suku.
Tiedän.
Äiti paniikissa. Marja yrittää leipoa, jotain palaa pohjaan.
Voitte tilata ruoan. Sanoin jo aiemmin.
Ymmärrät kai että äiti on tosi loukkaantunut?
Ymmärrän. Harmi että kävi näin. Mutta mä olen täällä.
Pitkä tauko.
Sä oot eri ihminen, Jari sanoo. Ja Satu vain hymähtää: ehkä niin.
Lauantaina Satu ei mene juhliin.
Aamulla he vievät isälle mehua ja sämpylöitä, jotka äiti leipoi aamuyöstä. Isä kehuu sämpylää ja sanoo, että kunhan pääsee kotiin, opettaa äidin taas laittamaan ruokaa. Äiti nauraa että sepä nähdään. Satu katsoo vierestä, miten vuosikymmenien yhteiselo on siinä läsnä pieniä, hyviä välihuomioita.
Illalla, lauantaina, Satu istuu nojatuolissa kirjan kanssa. Sekin on lähinnä rekvisiittaa. Äiti neuloo vastapäätä. Ikkunan takana sataa hiljaa. Puhelin värisee useamman kerran Marja kirjoittaa: “Oli nolo tilanne, vieraat tuli ja ruokaa tuskin, hävettää”. Eila-Maija ei soita. Jari kirjoittaa yhden sanan: “No?”
Satu laittaa puhelimen syrjään ja ottaa kirjan käteen.
Keskustelu Jarin kanssa käydään muutaman päivän päästä, kun Satu lopulta käy kotona hakemassa tavaroita. Isä on jo siirretty kuntoutukseen, äiti pärjää.
Jari istuu keittiössä. Hänkin tuntuu kuluneen viikon aikana muuttuneen jotenkin säröytyneen.
Voidaanko puhua? kysyy.
Voidaan.
He puhuvat pitkään. Rauhassa, ei riidellen vaan oikeasti puhuvat ehkä ensimmäisen kerran koskaan näin. Satu selittää, miten yhdeksäntoista vuotta on ollut “käytännöllinen ratkaisu”, jota on vain tarvottu eteenpäin. Jari yrittää selittää, ettei ollut halunnut pahaa. Satu vain toteaa oman puolensa.
Sä haluat eroa? Jari kysyy suoraan.
Satu miettii pitkään.
Haluan elää eri tavalla, Satu sanoo. Mikä se sitten tarkalleen on, en vielä tiedä.
Jari nyökkää. Kaataa itselleen vettä.
Soitan Aarolle.
Hyvä.
Aaro tulee kahden viikon päästä, ilmestyy oven taakse ison kassin kanssa, kasvot totisina.
Äiti, miten menee?
Ihan hyvin, Aaro. Oikeasti hyvin.
Isi sanoi että teillä on kaikki jotenkin uusiksi.
Kaikki on rehellistä, Satu korjaa. Se on oikeampi sana.
Aaro viihtyy muutaman päivän. Juttelevat pitkään, välillä vähän kiukutellaan, mutta Aaro hiljenee ja vain on. Kun lähtee, halaa äitiä ja sanoo:
Et oo aikoihin näyttänyt noin levänneeltä.
Miten niin?
Se vaan näkyy.
Avioero sujuu rauhallisesti: ei draamaa. Jari jää asuntoon Sörnäisissä, Satu ottaa omat tavarat ja muuttaa vanhempien luo hetkeksi. Äiti ei sano mitään turhaa vain järjestää huoneen, vaihtaa puhtaat lakanat ja tuo yöpöydälle sen puisen linnun, jonka isä joskus vuosia sitten veisti. Satu huomaa sen ensimmäisen kerran käydessään huoneessa. Pitäytyy siihen. Lintu on kevyt, sileä, uurteita täynnä.
Isä kotiutuu joulukuun alussa. Kävelee jo omin jaloin, vähän hitaammin ja keppi apuna. Oven suussa pysähtyy ja sanoo:
No niin, kaikki kotona.
Uudenvuodenaattona ovat nelistään: Satu, äiti, isä ja Aaro. Koristellaan kuusi, katsotaan vanhoja komedioita, syödään äidin rosollia ja kaalipiirakkaa. Peruskauraa mutta niin hyvää. Satu auttaa piirakan kanssa, jauhottavat pöytää ja Satu ajattelee, että tätä varten tehdään ruokaa. Ei listaa varten. Ei perinteen vaan ihmisten vuoksi.
Helmikuussa Satu saa asunnon: yksiön viidennestä kerroksesta, ikkunasta näkymä sisäpihalle, jossa soi muutama koivu. Kämppä on pelkistetty, jopa resuinen mutta tuoksuu uudelta. Satu seisoo keskellä huonetta, katsoo ulos.
Marja soittaa kerran, jo maaliskuussa: äänessä on loukattua ja sopuisaa sävyä.
Satu, miten menee. Meillä täällä no, äiti murehtii. Tosin eihän se sitä koskaan myönnä.
Tiedän.
No mutta kai voit tulla joskus käymään, jonain pyhänä. Voitaisiin yrittää uudelleen. Eihän tää ole kuin kerran vuodessa.
Satu hymyilee Marja ei näe, mutta hymyilee silti.
Katsotaan, Satu sanoo. Miten sopii.
No niin. Ai niin, osaatko sä vielä tehdä sitä lihahyytelöä? Mä koitin, mut läpinäkyvä ei vaan onnistu.
Voin lähettää ohjeen. Juttu on siinä että siivilöi liemi oikein, tuplakankaan läpi. Kokeile.
Ihanko tosissaan?
Ihan. Ei se ole vaikeaa. Pitää vaan tehdä itse.
Satu lähettää reseptin. Marja laittaa emojin, ei soita enää.
Isä toipuu hitaasti mutta varmasti. Keväällä keppi jää nurkkaan, hän valittaa lääkäreille ja vaatii päästä mökille. Sairaanhoitajat toppuuttelevat, isä vain nauraa. Lopulta toukokuussa lähtevät Sadun kyydillä: avataan kesämökki, pannaan tulet. Istuvat kuistilla vanhoista mukikuppeista teetä juoden. Koiranheisipensaat kukkii.
Isä, Satu sanoo, muistatko kun teit mulle pienen puulinnun?
Muistan. Sulla oli tapana hävittää ne aina.
Yksi ei kadonnut. Se on hyllylläni.
Tiedän, isä sanoo. Äiti kertoi. Hän nyökkää, katsoen kohti pihan kukkia. Olet sä aika kova mimmi, Satu.
Miksi muka?
Siksi vain. Hän laittaa mukin kaiteelle ja katsoo pihan yli. Elämä on pitkä. Sitä ei kannata haaskata väärään paikkaan.
Satu nyökkää. Piha tuoksuu kostealle ja hunajaiselle. Jossain kaukana käki kukkuu.
Keväällä Satu palaa töihin. On ollut pitkään pienellä nettokirjanpitäjän pestillä Eila-Maija kun painotti kotiäitinä olemista, Jari ei vastustellut. Nyt löytyy töitä pienestä konttorista. Työt ovat suoraviivaisia, henkilökunta rauhallista. Alkuun tuntuu oudolta olla taas työelämässä, sitten nauttii ihan uudesta päivän kuuluu itselle!
Viikonloppuisin Satu käy vanhemmillaan. Joskus jää yöksi, leipovat äidin kanssa piirakan, sitä yhtä ainoaa juuri sillä hetkellä. Isä neuvoo keittiön ovella, vaikka kukaan ei pyydä. Äiti huikkaa, että kyllä tässä ilman ohjeitakin pärjää.
Kesällä Aaro soittaa yhtäkkiä.
Äiti, miten menee?
Hyvin, poika. Oikeasti hyvin.
Olen onnellinen sun puolesta. Sä oot nyt ihan eri Satu.
Eri, Satu myöntää.
Parempi.
Nauravat molemmat.
Entä sulla? Satu kysyy.
Ihan hyvin. Työ, koulua, ja tullaan varmaan heinäkuussa käymään. Sä pääset näyttämään se sun aito borssikeitto.
Ihan perusborssia, äidin ohjeella.
Ei parempaa olekaan, Aaro sanoo. Sovittu.
