3. joulukuuta, Helsinki
Tuntuu oudolta kirjoittaa tästä illasta, mutta en usko sen muuten jättävän minua rauhaan. Me valitsimme tämän huvilan juuri siksi, ettei mikään yllättäisi. Kaikki oli tarkasti harkittu, viimeistelty, kontrolloitu kristallikruunut leijuivat katonrajassa kuin vangitut tähdet, valkoiset pöytäliinat olisi voinut viikata viivottimella, samppanjalasit seisoivat rivissä, niin suorassa, että niihin olisi melkein voinut peilata itsensä. Tänne ei tultu tuntemaan, vaan näyttäytymään.
Hymyiltiin oikeissa kohdissa, käteltiin vaikutusvaltaisia ihmisiä, naurettiin kohteliaasti vitseille, jotka eivät huvittaneet ketään. Näiden menemistensä keskellä kuljin kuin olisin kävellyt oman kotini käytävää; hidas, varma askel, tietoinen siitä, ettei maa koskaan katoaisi jalkojen alta. Musta smokki istui täydellisesti, ranteessa hillitty mutta niin kallis kello, jonka hinnalla saisi Helsingistä pienen yksiön. Vierelläni Heidi, seitsemän – korkeintaan kahdeksan -vuotias poikani, piteli kättäni. Vaalea, aivan liian hiljainen ikäisekseen, kaulassa ruskea silkkirusetti, liian vakava lapsen päälle solmittavaksi. Mutta ennen kaikkea hänen silmänsä ne katsoivat aina ohitse, eivät koskaan mihinkään, aivan kuin olisivat jo oppineet pysyttelemään sivussa maailmasta.
Minua tultiin onnittelemaan, minua kutsuttiin yltiökohteliaasti “herra Kyllöneniksi”. Onnitteluja yrityskaupasta, lahjoituksista lehtien palstoilla, suvun menestyksestä minä vastasin lyhyesti, kohteliaan täsmällisesti, juuri kuten pitää. Mutta aina joku kysyi sen kysymyksen, jonka kaikki halusivat kuulla lämpimän ja raastavan samaan aikaan:
Entä Aaro? Miten Aaro voi?
Hymyni muuttui hieman valkoisemmaksi.
Kiitos, hän voi hyvin.
En sanonut enempää. En ollut koskaan sanonut. Aaron ympärillä leijui tarina siitä, että hän oli “poika, joka ei puhunut”. Hän oli pieni ihme, jota yritettiin ostaa ja korjata samanlaisella päättäväisyydellä kuin jotakuta yritetään pelastaa. Lääkärit, terapeutit, erityiskoulut maksoin kaiken, kuin yrittäen saada pois näkyvissä olevan halkeaman kalliissa seinässä. Silti, kaikesta rahasta ja lupauksista ja suurista nimistä huolimatta, pojan vaikeneminen pysyi. Se oli sitkeää, melkein uhmakasta hiljaisuutta.
Supateltiin. Arveltiin, ettei hän koskaan puhuisi. Ja sanottiin, olkiaan hienovaraisesti kohautellen, että kaikkea ei voi ostaa. Opettelin hymyilemään näille lauseille niin kuin hymyillään ontolle vitsille. Sisälläni jokin meni kuitenkin joka kerta kiinni. Puristin Aaron kättä hieman kovempaa kuin merkkinä kaikille ja pojalle itselleen että hän kuului minulle.
Salin ilmaa leikkasi hillittyjen naurujen, kohteliaiden fraasien ja kilisevien lasien humina. Taka-alalla jousikvartetti olisi normaalisti soittanut mutta olin tänä iltana vaatinut iltaan hiljaisuutta. Rakastin kuunnella ääniä. Puheen sävyistä kuuli arvostuksen, pelon, kiinnostuksen. Aaro ei lukenut mitään. Hän käveli rinnallani kuuliaisena, aivan kuin aikuisen käsi siirrelisi pientä lasta kuin esinettä.
Pysähdyin ryhmän sijoittajia luo. Aaro jäi oikealle puolelleni, pää painuksissa. Tarjoilija suhahti ohi, nainen nauroi liian kovaa, joku mies lausui sanan “perintö” kehräten sitä kuin samettia käsissään.
Silloin, aivan yllättäen, Aaro jähmettyi. Ei mitään suurta, ei kärjistyvää eihän musiikkikaan voinut pysähtyä, kun sitä ei ollut. Se oli pientä, pieni jännitys hänen kädessään minä tunsin sen ennen kuin näin. Katsoin alas. Hän ei katsonut enää tyhjyyteen vaan kiinnitti katseensa johonkin, sivussa olevien joukkoon.
Seurasin hänen katsettaan vaistomaisesti, valmiiksi ärtyneenä. Maailmassani yllättäviin katseisiin ei ollut sijaa. Käytävän vierellä, lähes näkymättömissä, siivoja polvistui lattialle. Hän harjasi mattoa tarmokkaasti, kuluneet, harmaat vaatteet yllä, liian suuret keltaiset kumihanskat kädessä, tummanruskeat hiukset kiireellä kerällä päästä, muutama suortuva liimautuneena otsalle.
Kukaan ei katsonut häntä. Se oli sanaton sopimus: varjojen työntekijät eivät ole olemassa, kunhan vain hoitavat hommansa.
Jo käänsin katsettani pois, ärtyneenä siitä, että Aaro tarttui tähän kuvaan. Yksi siivooja muiden joukossa, täysin vaihdettavissa oleva. Sitten näin kasvot. En tunnistanut en varsinaisesti. Tunsin vain vilunväristyksen niskassani, kuin ennakkovaroituksen. Nainen oli kalpeampi kuin muut, piirteet kireät, huulet puristuneet lujaksi viivaksi. Mutta silmät väsyneet, mutta eivät sammuneet. Hän jatkoi harjaamista välittämättä salista, nauruista ja kattokruunuista. Aivan kuin olisi oppinut elämään rinnakkaisessa todellisuudessa, aivan vierekkäin rikkaiden maailman kanssa.
Aaro haukkasi äkkiä ilmaa. Ja yhtäkkiä hänen pieni kätensä irtautui minun otteestani ei varovasti, vaan kuin polttavan esineen.
Aaro! sanoin matalalla, painostavalla äänellä. Mutta poika ei pysähtynyt. Hän lähti juoksemaan, kömpelösti, pienet nahkakengät lipsuen marmorilattialla. Kutsuvieraat väistivät kummissaan, kuin metsäneläin olisi yhtäkkiä ilmestynyt keskelle salia. Syntyi tukahdutettuja huudahduksia, mitä, voi luoja
Jähmetyin sekunniksi, se yksi hetki, jolloin nöyryytys uhkaa: Kyllösen lapsi ei saa menettää itsehillintää julkisesti. Sitten lähdin liikkeelle, hartialinjani jäykkänä, valmiina ottamaan kiinni ja palauttamaan järjestyksen. Aaro oli nopeampi kuin olisin uskonut.
Hän pujotteli juhlapukujen ja tarjoiluastioiden välistä, oli vähällä törmätä mieheen, joka nosti kädet ylös.
Aaron kasvoilla ei ollut pelkoa tai uhmaa vain päättäväisyyttä. Hän juoksi siivoojan luo ja ryntäsi häntä kohti. Ei ujona halauksena, vaan törmäyksenä. Hän puristi kädet hänen vyötärölleen, painoi otsan karheaan työtakkiin. Hän hautasi kasvonsa ja veti henkeä, niin kuin se olisi ainoa paikka maailmassa, jossa pystyi hengittämään.
Nainen säpsähti, harja pysähtyi, hanskat vapisivat. Hän katsoi alas. Tämän hetken ajan hänen kasvoiltaan katosi kaikki ilme, kuin todellisuuteen olisi tullut repeämä. Huulet raottuivat, silmät suurenivat.
Pääsin muutaman metrin päähän, mutta ympärillä pienet piirit olivat jo muodostuneet. Ihmiset olivat hiljaa, äkäisen uteliaita. Kuka tuo nainen on? Miksi lapsi Eihän se voi olla totta Kyllönen, tiesittekö te?
Aaro puristautui äitiinsä. Nainen asetti kätensä hänen selälleen aluksi epävarmana, sitten tiukemmin, melkein epätoivoisena. Sormet painuivat puvun läpi, kuin olisi pitänyt tarkistaa, oliko lapsi totta.
Otin askeleen lähemmäs.
Aaro, tule heti tänne.
Poika ei liikkunut. Hän nosti katseensa. Hänen huulensa vapisivat, ja silmät paloivat ei uhmasta, vaan kiireellisestä tarpeesta, jota täällä kukaan ei ymmärtänyt.
Ja silloin, lähestulkoon pyhän hiljaisuuden keskellä hiljaisuuden, joka imaisi naurut, supatukset ja kaikki hengitykset Aaro puhui.
Yksi ainoa tavu, kirkas ja viiltävä kuin katkeava jään ääni:
Äiti.
Sana halkoi juhlasalin. Jossain lasi särkyi. Nainen vei kätensä suulleen. Mies perääntyi. Tunsin, kuinka veri katosi kasvoiltani ja ensimmäistä kertaa vuosiin kehoni reagoi ennen kuin ehdin aavistaa: oikea käsi värisi vain minimaalisesti, mutta minulle liikaa.
Siivooja muuttui hetkessä valkoiseksi, sitten punaiseksi, sitten jälleen kalpeaksi. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä melkein väkivaltaisesti. Hän kietoi kätensä pojan ympärille niin kuin tuo sana olisi nykäissyt esiin vanhan haavan.
Ei kuiskasi hän, lähes äänettömästi. Ei Aaro
Haravoin naisen kasvoja, etsin järkevää selitystä valhetta, jolla tilanteen voisi selittää toimintasuunnitelmaa, mutta yksikään niistä ei ollut tätä hetkeä varten. Tätä ei pitänyt koskaan tapahtua.
Joukosta astui esiin nainen, tumma iltapuku yllä, hiukset moitteettomasti laitettuina, katse kova. Tunnistin hänet jo askelesta Petra. Vaimoni, se toinen, jonka kanssa olin aloittanut uuden elämän. Hän osasi aina kääntää hymyn aseeksi. Petra näki Aaron siivoojan sylissä eikä jäänyt arvailemaan. Kasvoilla leimahti loukattu ylpeys, kuin joku olisi tahallaan tahrannut hänen nimensä.
Irrottakaa, heti! hän sanoi, ääni viiltävä.
Siivooja perääntyi, muttei päästänyt Aaroa. Koko hänen kehonsa tärisi, kyyneleet putosivat poskille ja kiiltelivät kruunujen valossa.
Minä en aikonut minä vain tulin töihin
Petra lähestyi, käsi nousi, liike nopea ja terävä, kuin läimäys olisi päätetty kauan sitten.
Yritin sanoa jotakin, mutta sanat jumittuivat kurkkuuni.
Ympärillä kaikki pidättivät hengitystä. Tuntui, että ihmiset näkivät jotain suurempaa kuin skandaalin totuuden, joka oli kätkeytynyt kultauksen alle. Aaro puristautui entistä tiukemmin äitiinsä, kasvot piilossa, kuin voisi sulautua pois koko maailmasta.
Kuvitteellinen kamera katseiden, huhujen ja tulevien lehtien zoomasi siivoojan kasvoihin. Hän itki. Ne eivät olleet siistejä, pieniä kyyneleitä, vaan rajuja ja kiiltäviä, jotka vääristivät koko ilmeen. Hänen katseensa kiersi minusta Petraan ja takaisin Aaroa kohti, kuin peläten menettävänsä pojan sekunnin kuluttua uudestaan. Kurkkuun nousi pala. Hän halusi puhua. Selittää. Kertoa, missä oli ollut ja miksi lähti. Mitä häneltä oli viety.
Mitkään sanat eivät olisi mahtuneet tähän totuuden viiteentoista sekuntiin.
Petra nosti kätensä ilmaan. Ympärillä juhlaväki sulkeutui piiriin. Minä, kaiken keskellä, olin jäänyt loukkuun oman valheeni verkkoon. Siivoojan kyynelissä oli jotakin pelottavampaa kuin raivo: varmuus siitä, ettei tästä hetkestä lähtien mikään enää olisi hallittua. Aaron ensimmäinen sana avasi oven.
Ja sen oven takana kaikki oli romahtamassa.
