Hän pilkkasi hänen raskauttaan, kunnes luki yhden paperin
Joskus elämä antaa opetuksensa tyylikkäästi ja silti niin armottomasti, ettei ihminen enää koskaan palaa entiselleen. Tänään kerron teille tarinan Markuksesta ja Matleena-Saarasta. Tarinan siitä, kuinka ylimielisyyden taakse kätkeytyy usein totuus, jota emme uskalla myöntää itsellemme.
Aurinkoinen iltapäivä. Vilkas jalkakäytävä Helsingissä. Matleena-Saara kulkee kevyessä kesämekossaan, joka korostaa jo pyöristynyttä vatsaansa. Hänen tiensä katkaisee Markus entinen aviomies.
**Kohtaaminen**
Markus seisoo siinä silitetty valkoinen kauluspaita päällään, kuin mies jolla on kaikki kasassa. Hän luo halveksuvan katseen Matleena-Saaran vatsaan ja virnistää ilkeästi.
Hyvä yritys, Matleena-Saara. Onko tuossa kenties tyyny? Me yritimme viisi vuotta eikä onnistunut, hän sanoo, peittelemättä ylenkatsettaan.
Markuksen mielestä, jos he eivät viidessä vuodessa onnistuneet, se ei vain ole mahdollista. Ja tietenkin vika oli ollut Matleena-Saarassa.
**Rauhallisuus vastaan katkeruus**
Matleena-Saara ei hätkähdä. Hän ei korota ääntään, ei selittele. Hän katsoo Markusta säälivästi niin kuin katsotaan ihmistä, joka on rakentanut itselleen vankilan valheista.
Minä joskus uskoin sinua, Markus. Mutta sitten kohtasin toisen ihmisen, ja kaikki tapahtui yhden kuukauden sisällä, hän vastaa hiljaa.
**Kieltäminen**
Markuksen kasvot punehtuvat äkisti. Hän astuu lähemmäs, tunkeutuu Matleena-Saaran omaan tilaan. Hänen äänensä värisee kiukusta.
Valehtelija! Teet tämän vain loukataksesi minua, kun minä lähdin! Et sinä voi olla raskaana! Se on fyysisesti mahdotonta!
Hän huutaa niin kovaa, että ohikulkijat kääntyvät katsomaan. Markus ripustautuu epätoivoisesti omaan totuuteensa, jossa hän on täydellinen ja nainen vain rikki.
**Järkevä ääni**
Silloin heidän luokseen astelee rauhallisesti Jaakko Matleena-Saaran nykyinen puoliso. Hän asettaa hellästi kätensä Matleena-Saaran vyötärölle, ja ojentaa Markukselle kahtia taitetun paperin.
Lääkärin lausunto on aivan selvä. Ehkä sinun kannattaisi itsekin tarkistuttaa asiasi, Markus, Jaakko sanoo matalalla, vakaalla äänellä.
**Totuuden hetki**
Markus nappaa paperin, odottaen löytävänsä siitä huijauksen. Mutta kun hän alkaa lukea rivejä, hänen kasvonsa kalpenevat. Kädet alkavat vapista.
Lausunnossa ei ole vain Matleena-Saaran raskausviikot selkeästi kerrottu. Mukana on kopio heidän yhteisistä terveystutkimuksistaan, otettu kuukausi ennen eroa niistä samoista, jotka Markus silloin salasi Matleena-Saaralta, vakuutellen ettei hänessä ole mitään vikaa.
Markus seisoo keskellä helsinkiläistä kävelykatua, paperi kädessään, koko elämänsä pirstaloituneena silmiensä edessä. Matleena-Saara ja Jaakko jatkavat matkaansa.
Markus jämähtää paikoilleen. Hän tajuaa viimein, että oli syyttänyt vuosikausia naista omasta salatusta ongelmastaan. Ylpeys maksoi hänelle rakkauden. Ja nyt, katsellessaan Matleena-Saaran selkää, hän näkee kuinka nainen on onnellinen toisin kuin hän itse, jäätyään yksin valheensa kanssa.
**Loppu**
Markus seisoo liikahtamatta, kunnes paperi putoaa hänen sormistaan katuun. Siinä on totuus, jota hän piilotteli itseltään vuosia. Kävi ilmi, ettei Matleena-Saara ollutkaan “ongelma”. Ongelmana oli hänen oma pelkonsa siitä, ettei ole täydellinen.
Matleena-Saara ei katso taakseen. Hän tietää, että uusi elämä alkoi juuri siitä hetkestä, kun hän lakkasi uskomasta Markuksen myrkyllisiin sanoihin.
**Opetus:** Älä koskaan anna toisten epävarmuuksien horjuttaa uskoasi itseesi. Joskus mahdoton muuttuu todeksi, kun jätät taaksesi ne, jotka vetävät sinua alaspäin.
*Mitä ajatuksia tämä tilanne herättää sinussa? Olisitko sinä näyttänyt totuuden vai vain kulkenut ohi? Jatketaanko keskustelua kommenteissa?*Aurinko siivilöityy lehmusten välistä, kun Matleena-Saara ja Jaakko katoavat ihmisvilinään, heidän naurunsa jää leijailemaan ilmaan kuin keveä lupaus uudesta alusta. Markus seisoo yhä hämmentyneenä, katu täynnä kasvottomia ohikulkijoita, jotka eivät tiedä miehen rinnasta paiskautuvaa tuskaa.
Tuuli tarttuu paperiin ja kuljettaa sen pois aivan kuten aika vie mukanaan väärät uskomukset ja repaleiset muistot. Markus katsoo tyhjyyteen, ja hänen maailmansa hiljenee hetkeksi. Hän ymmärtää, ettei anteeksipyyntöä tarvitse lausua ääneen; joskus ainoa tie ulos on pysähtyä, kohdata totuus ja kasvaa siitä ihmiseksi, joka uskaltaa myöntää virheensä.
Samassa hänen ympärillään elämä jatkuu: rattaat rullaavat, ystävät halaavat toisiaan, ja jostain kuuluu lapsen iloinen kiljahdus. Markus huomaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, että hänellä oli mahdollisuus onneen eikä sen saavuttaminen ole kiinni kenestäkään muusta kuin hänestä itsestään.
Matleena-Saara kulkee nyt eteenpäin kevyin askelin, eikä katso enää taakseen. Sydämensä on vapaa ja ennen kaikkea, hän tietää kuuluvansa itse itselleen.
Joskus suurimmat oivallukset syntyvät vasta, kun kaikki vanha rohkeasti tiputetaan pois. Ja kun uusi sivu kääntyy, maailma näyttää erilaiselta. Valoisammalta. Todellisemmalta.
